Turun saariston Seilissä järjestettiin 1.-5. elokuuta 2016 arkeogenetiikan työpaja Archaeogenetics in the Archipelago. Tapahtuman tarkoituksena oli koota yhteen geneetikkojen yhteistyökumppaneita ja muita aihepiiristä kiinnostuneita. Nelipäiväinen työpaja alkoi SUGRIGE-projektia vetävän dosentti Päivi Onkamon ja BEDLAN-tutkimusryhmään kuuluvan Outi Vesakosken tervetuliaissanoilla sekä arkeologi Mikko Helmisen esitelmällä Seilin historiasta. Seili valikoitui hospitaalin paikaksi vuonna 1619 kuningas Kustaa II Adolfin määrättyä, että Turun ulkopuolelta oli etsittävä saari, jonne voitaisiin rakentaa sijoituspaikka kroonisesti sairaille. Saaren viimeinen spitaalipotilas kuoli vuonna 1785, minkä jälkeen Seilissä toimi mielisairaala. Vuonna 1964 sairaalan rakennukset luovutettiin Turun yliopistolle ja niihin perustettiin Saaristomeren tutkimuslaitos.
Seuraavina päivinä työpajassa käsiteltiin sekä ihmisten että sairauksien alkuperää ja liikkuvuutta monitieteisissä esitelmissä: mukana oli niin genetiikkaa, kielitiedettä kuin arkeologiaakin. Verena Schuenemann Tübingenin yliopistosta kertoi kahdessa esitelmässä paleogenetiikan perusteista sekä muinaisten taudinaiheuttajien tutkimuksesta. Sarah Inskip Leidenin yliopistosta johdatti puolestaan iberialaisiin lepratapauksiin. Arkeologisesta aineistosta pitkälle edenneen lepran voi tunnistaa luumuutoksista. Luista otettavat DNA-näytteet ovat kuitenkin välttämättömiä lepran historian ja tautimuotojen tutkimuksessa, sillä leprabakteeria ei voi kasvattaa laboratoriossa.
Tohtori Volker Heyd Bristolin yliopistosta puhui genetiikan ja arkeologian yhdistämisen mahdollisuuksista ja vaaroista otsikolla Genetics and Archaeology: A marriage set in heaven? Heydin mukaan muinais-DNA-tutkimus on mullistanut arkeologisen tutkimuksen samaan tapaan kuin radiohiiliajoitus aikoinaan. Muinais-DNA:han liittyvät tutkimuskysymykset ovat kuitenkin alkaneet painottua kansojen ja niiden liikkeiden tutkimukseen. Samalla Heyd kritisoi tiedeuutisointeja ja puhui siitä, miten vaikea monien uutissivustojen on käyttää lähdemateriaalina kokonaisia artikkeleita taustatietoineen pelkkään abstraktiin viittaamisen sijaan. Esimerkkinä Heyd käytti jamnajakulttuurin oletettua vaikutusta eurooppalaisten perimässä. Euroopassa on uutisoitu jamnajan suurista massaliikkeistä ja otsikoissa on puhuttu jopa invaasioista. Käytännössä jamjanakulttuuri on identifioitu vain seitsemältä eri kohteelta otetun DNA-näytteen pohjalta, mikä on johtanut siihen, että muutamat hautaukset on tulkittu yhtenäiseksi etniseksi populaatioksi. Heyd muistutti tulkintojen vaaroista ja siitä, mihin etnisesti suuntautuneet tulkinnat voivat pahimmillaan johtaa. Arkeologian historia muistaa esimerkiksi saksalaisen Gustaf Kossinnan (1858-1931), jonka mukaan tietyistä esinemuodoista voi tunnistaa kulttuurin ja sitä kautta esineitä käyttäneen ihmisjoukon etnisiteetin. Kossinnan teoriat germaanisten kansojen alkuperästä vaikuttivat osaltaan natsi-ideologian syntyyn. Heyd varoitti, että muinais-DNA-tutkimukset saattavat helposti kulkea samaan suuntaan, ja että oven takana kolkuttelee eräänlainen ”uusetninen arkeologia”, jossa ihmiset hakevat juuriaan ja yhteenkuuluvuutta genetiikan avulla. Kulttuuri ja identiteetti eivät kuitenkaan ole sama asia kuin perimä. Heydin mukaan arkeologian tulevaisuus on silti monitieteisissä tutkimuksissa. Kansojen ja suurten kokonaisuuksien tutkimisen sijaan hän kuitenkin peräänkuulutti yksilöä, sillä luonnontieteelliset menetelmät antavat mahdollisuuksia yksilöllisten ominaisuuksien, kuten silmien ja hiusten värin selvittämiseen. Genetiikka voisikin luoda uusia mahdollisuuksia esimerkiksi muinaisten perhe- ja sukulaisuussuhteiden tutkimukseen.
Päivi Onkamo kertoi työpajassa suomalaisugrilaisten geenejä monitieteisesti tutkivasta SUGRIGE-projektista, Kati Salo väitöskirjansa aiheesta, ja Heli Etu-Sihvola Luistarin kalmistosta ja väitöskirjaprojektistaan ja Ulla Moilanen omasta väitöskirja-aiheestaan hautaustapoihin liittyen. Perinteisten esitelmien lisäksi ohjelmassa oli myös Kerttu Majanderin vetämä minikurssi siitä, miten luita kannattaa käsitellä kontaminaation välttämiseksi sekä arkeologinen koekaivaus Museoviraston arkeologin Petro Pesosen johdolla. Kaivauksella pyrittiin paikantamaan lepraan sairastuneiden hautausmaata, minkä jälkeen luista olisi voitu ottaa leprabakteerinäytteitä tutkijoiden käyttöön. Tavoitteena oli myös koiran kouluttaminen arkeologisten luulöytöjen havaitsemiseen (Lue samanlaisesta ruotsalaisesta arkeologikoirasta Kalmistopiiristä: Arkeologin apu maastossa: Koulutettu koira haistaa ihmisluut).
Viimeisenä päivänä ohjelmassa oli vielä yhteistä pohdintaa arkeogeneettiseen tutkimukseen liittyvän eri alojen tutkimustiedon yhteenkokoamiseksi. Kaiken kaikkiaan työpajan sisältö oli mielenkiintoinen ja ohjelma oli hyvin järjestetty. Eri tutkimusyhteisöjä edustavat tutkijat varmasti hyötyvät tämänkaltaisista kansainvälisistä kohtaamisista.
SUGRIGE-projektin kotisivut: http://blogs.helsinki.fi/paleogenetics/
Dosentti Päivi Onkamo kertoo SUGRIGE-projektista ja muinais-DNA-tutkimuksista Tiedeykkösessä: http://areena.yle.fi/1-3639810
Elina Salmelan genetiikka-blogi:
http://blogs.helsinki.fi/esalmela/blogi/author/esalmela/
Teksti: FM Ulla Moilanen & FM Heli Etu-Sihvola
KALMISTOPIIRI 