Etiikka

Kalloja ja kriminaaliantropologiaa Rikosmuseossa

FM Sofia Paasikivi Turun yliopisto

Keskusrikospoliisin ylläpitämä Rikosmuseo on suunnattu poliisille ja poliisin sidosryhmille. KRP:n päätoimistolla sijaitseva museo ei ole auki yleisölle, mutta tässä tekstissä esittelemme Kalmistopiirin lukijoille hieman Rikosmuseon näyttelyä museossa sijaitsevien ihmisjäännösten näkökulmasta.

Rikosmuseo perustettiin vuonna 1937 jolloin sitä hyödynnettiin esimerkiksi poliisien koulutuksessa. Nykyisinkin vain poliisin sidosryhmille avoin museo ei siis missään vaiheessa historiaansa ole toiminut samalla tapaa kuin suurin osa suomalaisista museoista. Rikosmuseossa on esillä suomalaisen rikollisuuden historiaa, ilmiöitä ja poikkeuksellisia tapauksia. Suuri osa museosta keskittyy moderneihin rikoksiin ja erityisesti sellaisiin, joiden tutkiminen kuuluu Keskusrikospoliisin tehtäviin, kuten järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Vain hyvin pieni, joskin sitäkin kiinnostavampi, osa museon näyttelyä liittyy ihmisjäännöksiin ja niiden tutkimukseen.

Heti museoon tultaessa on ensimmäisessä huoneessa vastassa kolme pääkalloa. Kallot ovat hieman surullinen esimerkki erityisesti vanhoille kokoelmille yleisestä ongelmasta, nimittäin kontekstitietojen puutteesta. Kallojen alkuperästä on erilaisia arvailuja, mutta varsinainen tieto niiden alkuperästä on jo hävinnyt. Yhden tiedon mukaan kyseiset kallot olisivat peräisin mahdollisesti 1700-luvulta, mutta varmuutta asiasta ei ole. Lisäksi yksittäisiin kalloihin on liitetty vuosien saatossa monia arveluita siitä, keille ne ovat kuuluneet. Yhden arvellaan kuuluneen merimiehelle ja toisen rikolliselle. Varmuutta ei kuitenkaan ole.

DSCN0680

Museossa sijaitsevista pääkalloista ei ole säilynyt tietoja. Kuva: KRP/Rikosmuseo.

Kontekstitietojen puute on yleinen ongelma erityisesti vanhojen pääkallojen kohdalla. Kallot olivat monien anatomistien ja tutkijoiden erityinen kiinnostuksenkohde erityisesti 1700-1800-luvulla laajalle levinneen rotuopin, frenologian ja kraniologisten eli kallonmittaamiseen liittyvien tutkimusten myötä. Näillä pyrittiin usein todistamaan eri ihmisryhmien välisiä eroja älykkyydessä tai perustelemaan rikollisten käyttäytymistä vääristyneellä perinnöllisyysopilla. Esimerkiksi frenologia perustui ajatukseen siitä, että ihmisen persoonallisuus on mahdollista selvittää hänen kallon muotonsa perusteella. Takana oli usein ajatus siitä, että rikolliset ovat syntyneet rikollisiksi biologisten ominaisuuksiensa vuoksi, eikä heidän käytöstään siksi ole mahdollista muuttaa. Varhaisen tutkimuksen usein rasistiset ja voimakkaasti luokkayhteiskuntaan perustuvat pyrkimykset eivät aina edellyttäneet tarkkoja kontekstitietoja, ja usein nämä tiedot ovat ajan myötä hävinneet sellaisistakin näytteistä joista tietoja on aikoinaan ollut. Museoihin tällaiset näytteet ovat päätyneet usein lahjoituksina 1700-1800-luvun lääkäreiden ja tutkijoiden omista kokoelmista. Varmuudella ei voida sanoa Rikosmuseon kolmen kallon liittyneen juuri frenologisiin tutkimuksiin, mutta kyseessä on yksi mahdollinen ja melko yleinen tausta tämän kaltaisille jäännöksille.

Anonyymiksi jäävien kallojen lisäksi museossa on aikoinaan ollut myös Suomen kenties tunnetuimman murhaajan, Matti Haapojan luuranko. Vuonna 1845 syntynyt Haapoja tappoi varmuudella kolme ihmistä. Ensimmäinen uhri oli hänen lapsuudenystävänsä, toinen helsinkiläinen prostituoitu ja kolmas epäonnistuneen karkausyrityksen yhteydessä kuollut vanginvartija. Näiden lisäksi Haapojan ympärillä liikkui tarinoita peräti viidestätoista muustakin henkirikoksesta, mutta luku on todennäköisesti paisunut ihmisten tarinoissa. Hänen tappamiensa ihmisten määrän arvellaan todellisuudessa asettuvan jonnekin viiden ja kymmenen uhrin välille, mikä tekee hänestä joka tapauksessa yhden Suomen pahimmista murhaajista.

Haapojan_Luuranko

Matti Haapojan luuranko oli Rikosmuseossa esillä lähes 60 vuotta. Kuva: KRP/Rikosmuseo.

Uskoon tullut ja katuvainen Haapoja hirttäytyi sellissään Kakolassa 8.1.1895. Tuolloin vielä melko tavallisen käytännön mukaan hänen ruumiinsa tuomittiin valtiolle, tutkimuskäyttöön anatomian laitokselle. Tällaisia tutkimuksia olivat esimerkiksi edellä mainitut kallonmittaukset, ja Haapojan kalloa mitattiinkin kriminaaliantropologisessa tutkimuksessa 1910-luvulla. Vuonna 1937 Haapojan luuranko lainattiin Helsingin yliopiston anatomian laitokselta vasta perustettuun Rikosmuseoon. Ajan kuluessa näkemykset ihmisjäännöksiä koskevia eettisiä kysymyksiä kohtaan kuitenkin muuttuivat ja vuonna 1995 Haapojan jäännökset haudattiin Ylistarossa sijaitsevaan sukuhautaan.

Haapojan hautaaminen ajoittuu aikaan, jolloin museoala on alkanut niin kansainvälisesti kuin Suomessakin kyseenalaistaa 1800-luvulta periytyneitä käytäntöjä ja pohtia ihmisjäännöksiin liittyviä eettisiä kysymyksiä. Haapojan luurangon kohdalla erityisen merkittävä tekijä on ollut se, että hänen identiteettinsä on ollut tiedossa. Ihmisjäännökset kaikissa muodoissaan ovat museoille haaste, johon valmiita vastauksia ei usein ole. Haapojan tapaus on kuitenkin museologiassa poikkeuksellinen, sillä hänen identiteettinsä, henkilökohtainen vakaumuksensa ja suuri osa hänen elämäänsä koskevista tiedoista ovat saavutettavissa, toisin kuin esimerkiksi useimmilla arkeologisesta kontekstista löytyneillä ihmisjäännöksillä. Ihmisjäännösten esittelyyn liittyvistä tutkimus- ja museoeettisistä kysymyksistä on aiemmin kirjoitettu Kalmistopiirissä esimerkiksi kirjoituksissa Rikoksentekijän ruumis tutkimuskohteena ja Ihmisluut ja etiikka: Milloin yksilö muuttuu tutkimusaineistoksi?

Näyttelyn ensimmäisessä huoneessa on esillä jo aiemmin mainittujen kallojen lisäksi niin kutsuttu Tattarisuon käsi. Vuonna 1931 Helsingin Malmilla sijaitsevasta Tattarisuon lähteestä löydettiin ihmisten ruumiinosia, muun muassa nuoren naisen käsi. Tapauksen tutkimukset kestivät yli vuoden, jonka aikana ruumiinosien päätymisestä lähteeseen keskusteltiin kiivaasti myös julkisuudessa. Esimerkiksi Ajan Sana -lehti julkaisi tapauksesta kirjoituksen ”Tattarisuon arvoitus selviää – jäljet johtavat sylttytehtaaseen”. Vaikka sylttytehtaalla ei lopulta ollut mitään tekemistä tapauksen kanssa ja lehti sai sakkoja harhaanjohtavasta uutisoinnista, on sanonta ”jäljet johtavat sylttytehtaaseen” jäänyt elämään.

DSCN0719

Nuoren naisen käsi oli ensimmäinen Tattarisuosta löytynyt ruumiinosa, jonka seurauksesta tutkimukset aloitettiin. Kuva: KRP/Rikosmuseo.

Noin vuoden kestäneiden tutkimusten jälkeen syyllisiksi todettiin pieni joukko noituutta harjoittaneita ihmisiä, jotka olivat hakeneet Malmin hautausmaalta ruumiinosia rituaaleja varten. He uskoivat, että jos Tattarisuon lähteeseen upotetaan tarpeeksi ihmisruumiin osia, nousee lähteestä Matti Haapojan sinne kätkemä aarre. Noitakallio-nimellä tunnettu ryhmä oli hakenut ruumiinosia hautausmaan niin kutsutuista linjahaudoista, joihin haudattiin varattomia vainajia. Myös yleisinä hautoina tunnetut linjahaudat saattoivat odottaa avoimina jonkin aikaa uusia arkkuja, ennen hautakuopan täyttämistä. Hautoja ei siis tarvinnut kaivaa auki, vaan Noitakallion jäsenten piti vain avata avoimessa haudassa olevat arkut ruumiinosia anastaakseen.

Vaikka tällaiset tapaukset ovat nykypäivänä erittäin harvinaisia, vastaavasta toiminnasta löytyy historiallisia esimerkkejä. Esimerkiksi Emmi Lahden tuoreessa väitöskirjassa ”Tietäjiä, taikojia, hautausmaita. Taikuus Suomessa 1700-luvun jälkipuoliskolla” käsitellään sitä, miten hautausmaat ja vainajien ruumiinosat ovat olleet osa suomalaista noituutta 1700-luvun lopulla. Vaikka suoran linkin hakeminen 1930-luvun rikoksen ja esimodernin taikuuden kanssa voi olla kaukaa haettua, ovat historiallisesti tunnetut tiedot toisaalta voineet vaikuttaa Tattarisuon kaltaisten poikkeuksellisten tapausten taustalla.

Kulttuurintutkijalle hyödyllistä aineistoa löytyy usein hieman yllättävistäkin paikoista. Vaikka Rikosmuseon aineisto ei olekaan arkeologista ja museo keskittyy hyvin vahvasti modernin rikollisuuden ilmiöihin, eikä esimerkiksi ihmisten harjoittaman väkivallan koko pitkään historiaan, voi rikollisuuden lähihistoria antaa uutta näkökulmaa myös väkivallan varhaisempien vaiheiden tutkimukselle.

Rikosmuseon kokoelmissa on myös muita ihmisjäännöksiä, joista monet on kuitenkin poistettu näytteiltä sekä eettisistä että näyttelyteknisistä syistä. Tällaisia ovat esimerkiksi eri-ikäiset sikiöt, joita tarvittiin poliisin opetuksessa ennen 1970-luvun aborttilakiuudistusta, jolloin laittomien aborttien määrä oli korkealla. Nykyisin sikiöt eivät enää ole museon näyttelyssä esillä. Rikosmuseo ei myöskään enää ota kokoelmiinsa uutta ihmisperäistä materiaalia.

Kirjoittaja oli Rikosmuseon korkeakouluharjoittelija keväällä 2016.

Käytetyt lähteet:

Lahti, E. 2016. Tietäjiä, taikojia, hautausmaita. Taikuus Suomessa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Jyväskylä studies in humanities 279. Jyväskylän yliopisto.

Mattila, M. 1999. Kansamme parhaaksi: Rotuhygienia Suomessa vuoden 1935 sterilointilakiin asti. Bibliotheca historica 44. Tampereen yliopisto.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s