Ulla Moilanen
Muinaissuomalaisten geeniperimää tutkiva Sugrige-projekti ja uralilaisten kielten evoluutiota tutkiva Bedlan-hanke järjestivät elokuussa 2019 Seilissä Contacts and dispersal in the Uralic Area –työpajan. Työpajaan oli kokoontunut kansainvälinen joukko biologeja, kielitieteilijöitä ja arkeologeja pohtimaan sitä, miten eri tieteenaloja yhdistämällä voidaan tutkia ihmisten liikkeitä ja kontakteja sekä kielten ja kulttuurien muodostumista. Maantieteellinen fokus oli otsikon mukaisesti suomalais-ugrilaisten kansojen asuttamalla alueella Aasiasta Fennoskandiaan.
Työpaja alkoi geneetikko Elina Salmelan johdatuksella siihen, miten geenit toimivat ja mistä ihmisen perimä muodostuu. Salmela muistutti osuvalla esimerkillä siitä, että tutkimuksissa on tärkeä perehtyä yksilöiden koko perimään: pelkkään isä- tai äitilinjaan keskittyminen on sama kuin repisi kirjasta yhden sivun ja yrittäisi sen perusteella päätellä mitä kirjassa tapahtuu. Koko perimään keskittyvät muinais-DNA-tutkimukset, joita on julkaistu esimerkiksi Viron aineistoista, kertovat useista idästä saapuneista asutusaalloista.
Minut oli kutsuttu työpajaan puhumaan pronssi- ja rautakaudesta Suomessa ja lähialueilla. Esitelmässäni kerroin tiivistetyn yleiskuvan siitä, miltä pronssi- ja rautakausi vaikuttavat arkeologisen aineiston perusteella. Esineistö ja hautaustavat kertovat kontakteista sekä itään että länteen. Pronssikaudella rannikkoseudulle saapuu skandinaavista esineistöä ja uusi hautaustapa: monumentaaliset kiviröykkiöhaudat. Sisämaassa ja idässä aineisto on fragmentaarisempaa, mutta selvästi erilaista kuin rannikolla. Yhteyksiä on nähtävissä muun muassa Volgan ja Okan alueelle, josta pronssikaudella kulkeutui itäisiä pronssikirveitä Skandinaviaan saakka. Itäiset kontaktit ovat nähtävissä läpi rautakauden ja keskisellä rautakaudella niistä esimerkkinä toimivat niin sanotut permalaiset esineet, joita kulkeutui Suomen, Baltian ja Keski-Ruotsin alueelle Kama-joen yläjuoksulta (esim. Carpelan 2006).
Myös rautakauden loppu oli suuren liikkuvuuden aikaa, mistä esimerkkinä voidaan mainita viikinkien idäntie, jota pitkin Pohjois-Eurooppaan kulkeutui valtava määrä hopeaa, erityisesti arabialaisia hopearahoja. Myös yhteisöjen hierarkisoituminen ja ryhmittyminen, esimerkiksi Suomen ja Baltian heimojen muodostuminen, on usein yhdistetty rautakauden loppuun (esim. Ahola & Frog 2014: 52). Tähän on toisinaan liitetty esimerkiksi hautalöytöihin pohjautuva tulkinta vaatetuksen erilaistumisesta eri alueilla.
Arkeologisesta kasvillisuustutkimuksesta väitöskirjansa tehnyt Mia Lempiäinen-Avci kertoi eri kasvien käyttöönotosta kronologisesti. Hyvä kysymys oli etenkin se, kertooko joidenkin viljelykasvien ilmestyminen löytöaineistoon myös ihmisten liikkumisesta. Kivikauden osalta on jo osoitettu, että viljely saapui Keski-Eurooppaan uusien asukkaiden mukana. Voisiko samanlaisen ilmiön nähdä myös Suomessa, jossa esimerkiksi ruis saapuu rautakauden kuluessa rannikkoalueelle? Itse kenttätöitä runsaasti tehneenä kiinnostuin myös ajatuksesta, jonka mukaan rautakauden lopulla olisi voinut olla kasvimaita. Kasvimaita ei ole tunnistettu arkeologisesti, mutta tietyt kasvit, kuten esimerkiksi linssit, herneet ja kaali ilmestyvät tuolloin arkeologiseen löytömateriaaliin. Toivottavasti asutusten ja pihapiirien tutkimuksia voidaan tulevaisuudessa tehdä niin suuressa mittakaavassa, että myös tällaisia alueita voidaan tunnistaa.
Auli Bläuer puhui työpajassa Suomen kotieläinten historiasta. Bläuer on eläinten luiden tutkimukseen erikoistunut arkeologi, joka on julkaissut muun muassa aihetta käsittelevän kirjan Voita, villaa ja vetoläimiä (2015). Luututkimusten mukaan vuohet tai lampaat tunnettiin jo kivikauden Suomessa. Pronssikaudella rannikkoalueelle saapui todennäköisesti skandinaavista asutusta, joka toi mukanaan myös nautoja ja hevosia (ks. esim. Nakkilan nauta ja pronssikautinen hautausrituaali). Noin 500-luvulle jaa. tultaessa Etelä-Suomessa oli jo lampaita, nautoja, vuohia, hevosia ja sikoja. Bläuer huomautti, että ensimmäisten kotieläinten on usein oletettu tulleen Suomeen Ruotsista ja Virosta, mutta idän suuntaa ei tulisi tutkimuksissa myöskään unohtaa.
Eestinhevosten ja suomenhevosten DNA-tutkimuksissa on havaittu, että nämä hevosrodut polveutuvat samoista esivanhemmista jakutianhevosten kanssa (Slid et al. 2019). Milloin itäinen hevostyyppi saapui alueelle, kun varhaisimmat merkit hevosista ovat skandinaavisen kulttuurivaikutuksen alueelta? Olivatko jo varhaiset skandinaaviset hevoset geneettisesti itäisten hevosrotujen kaltaisia vai tapahtuuko muutos myöhemmin? Bläuerin mukaan mahdollisuuksia on monia, ja tutkimukseen tarvitaan aineistoa myös Ruotsista. Myös hevosten kulttuurinen vaikutus ja merkitys tulee ottaa huomioon. Jossakin vaiheessa historiaa Itä-Suomessa on ryhdytty käyttämään vetoeläiminä hevosia, kun taas Länsi-Suomessa ja Virossa vetoeläiminä on käytetty härkiä. Liittyykö erilaisten eläinten käyttö jollakin tavalla viljelystapojen (pelto- ja kaskiviljely) eroihin Itä- ja Länsi-Suomessa? Bläuer on parhaillaan mukana tekemässä aiheesta laajempaa tutkimusta, joten jäämme odottamaan uusia tutkimustuloksia.
Max Planck -instituutin apulaisjohtaja, professori Johannes Krause piti esitelmän Koillis-Euroopan geneettisestä historiasta. Viime vuosina ilmestyneet tutkimukset ovat osoittaneet väestöjen liikkuneen, sekoittuneen ja jopa korvautuneen tietyillä alueilla Euroopassa kivikauden aikana (esim. Haak et al. 2015; Mittnik et al. 2018). Eurooppalaiseen perimään vaikuttivat ensin Anatoliasta lähtöisin olleet viljelijät ja myöhemmin Venäjän aroilta levittäytynyt väestö. Baltian alueen mesoliittinen ja neoliittinen väestö muistuttavat läntisiä metsästäjä-keräilijöitä, mutta erityisesti Baltian pohjoisosissa näkyy pronssi- ja rautakauden vaihteessa tapahtunut uuden väestön saapuminen alueelle idästä.
Euroopan varhaisimmat mesoliittiset asukkaat jaetaan geneettisesti itäisiin ja läntisiin metsästä-keräilijöihin. Yleisöstä kysyttiin, mistä geneettinen ero näiden välillä johtuu ja miksi ero idän ja lännen välillä on jo tuolloin suunnilleen samassa paikassa mihin se nykyisin mielletään. Miksi näiden alueiden väestöt eivät sekoittuneet suuressa mittakaavassa keskenään? Krause ei voinut antaa täysin varmaa vastausta mutta arveli, että kyse on saattanut olla esimerkiksi alueiden maantieteellisistä eroista. Kenties lännessä elettiin enemmän avoimella arolla, jossa metsästysstrategiat olivat erilaisia kuin idän metsissä. Kyse on myös voinut olla kielellistä tai muista eroista, mikä on heijastunut perimään.
Krause muistutti esitelmässään myös siitä, että vain 30 sukupolvea sitten jokaisella on matemaattisesti laskettuna miljardeja esivanhempia. Tämä tarkoittaa, että todennäköisesti kaikki nykyisin elävät eurooppalaiset ovat sukua kaikille niille tuhat vuotta sitten eläneille eurooppalaisille, joilla nykypäivänä on eläviä jälkeläisiä. Kärjistettynä esimerkkinä voidaan sanoa, että kaikki eurooppalaiset ovat Kaarle Suuren jälkeläisiä.
Petro Pesonen ja Minerva Piha esitelmöivät Turun yliopiston monitieteisestä Kipot ja kielet –hankkeesta, jolle työpajassa syntyi myös englanninkielinen käännös (Beakers and Speakers). Hankkeen arkeologinen osuus kokoaa (tulevaisuudessa kaikkien käyttöön julkaistavaa) löytötietokantaa Suomen arkeologisesta esineistöstä. Tavoitteena on käydä läpi Kansallismuseon ja muiden suurten kokoelmien, esimerkiksi Turun yliopiston, Satakunnan museon ja Ahvenanmaan museon kivi-, pronssi- ja rautakauden löydöt. Syntyvän tietokannan avulla voidaan tarkastella löytöjen tyyppejä, levintää ja löytökonteksteja, ja käyttää näitä tietoja monitieteisen tutkimuksen osana. Kielitieteen osuudessa kootaan puolestaan kielten rakennetietokantaa, jota voidaan käyttää uralilaisten kielten vertailuun monin tavoin. Itse työskentelen Kipot ja kielet -hankkeessa rautakauden esineistön parissa. Syntyneen keskustelun perusteella hanketta pidetään kiinnostavana ja hyödyllisenä. Esiin nostettiin myös populaari tiedonvälitys ja julkinen tiedeviestintä, joista on tullut tärkeä osa erilaisia tutkimushankkeita. Tässä yhteydessä erityistä kiitosta sai Kipot ja kielet –hankkeen Facebook-sivu.
Verena Schuenemann puhui esitelmässään taudinaiheuttajien muinais-DNA-tutkimuksista, joilla on selvitetty historiallisten epidemioiden aiheuttajia. Aiheeseen johdattavana esimerkkinä mainittiin vuosina 430-426 eaa. levinnyt ”Ateenan rutto”, jonka aiheuttajaksi on tutkimuksissa tunnistettu pilkkukuume (Littman 2009). Tarkemmin käsiteltiin lepran viimeaikaista tutkimusta. Lepra on yksi vanhimmista kirjallisesti dokumentoiduista sairauksista, ja vanhin arkeologisesta näytteestä tunnistettu lepra ajoittuu 500-luvulle (Schuenemann et al. 2018). Hoitamattomana sairaus aiheuttaa luumuutoksia ja samalla myös selviä muutoksia sairastuneen ulkonäössä. Sairauteen onkin historian kuluessa liittynyt runsaasti sosiaalista leimautumista ja syrjintää.
Väitöskirjassaan Schuenemann tutki leprabakteerin muuntumista viimeisen tuhannen vuoden aikana. Tutkimuksessa vertailtiin keskiaikaisia ja moderneja näytteitä, ja havaintojen mukaan leprabakteeri muuttuu hitaasti. Tutkimuksen mukaan lepra oli mahdollisesti lähtöisin Aasiasta, mutta Amerikkaan levisivät Euroopassa muodostuneet kannat. Jo keskiajan Euroopassa leprabakteerista oli olemassa useita eri kantoja, joita löydettiin jopa yhden kalmiston sisältä. Parhaillaan tehtävät tutkimukset saattavat viedä lepran historiaa entistä kauemmas menneisyyteen, sillä Schuenemannin johtamassa hankkeessa on juuri tutkittavana muun muassa egyptiläisiä muumioita.
Kielitieteen esitelmät (mm. Richard Kowalik, Mervi de Heer, Terhi Honkola, Luke Maurits) käsittelivät muun muassa kielten sukupuiden rakentamista ja ajoittamista. Kieliä ei ajoiteta niinkään yksittäisten sanojen avulla vaan tutkimalla kielten rakenteita ja kielioppia sekä näiden muutoksia. Vaikka lainasanojen avulla ei voida tutkia kielten evoluutiota, ne kertovat kuitenkin kontakteista eri kielten puhujien välillä. Esimerkkinä mainittiin paikannimet, jotka voivat siirtyä eri kieltä puhuvien ihmisten käyttöön heidän olleessaan yhteydessä alueen muunkielisiin asukkaisiin. Tämä näkyy esimerkiksi Amerikassa, jossa alkuperäinen asutus on suurelta osin korvautunut eurooppalaisilla uudisasukkailla, mutta jossa on edelleen käytössä paljon intiaanikielistä peräisin olevia paikannimiä.
Kielitieteen mukaan Suomen alueella asui ennen saamelaiskielten ja itämerensuomalaisten kielten saapumista muita kieliä puhuneita ryhmiä. Pronssikaudella (1800-500 eaa.) Itämeren ympäristössä puhuttiin todennäköisesti muinaisgermaanisia kieliä sekä varhaiskantasuomea. Esimerkiksi sanan ”katsoa” on arveltu lainautuneen muinaisgermaanista kantasuomeen esiroomalaisella (500-1 eaa.) ajalla. Samaan aikaan saamelaiskielet, joita puhuttiin Suomen alueella sisämaassa, ulottuivat todennäköisesti melko etelään saakka. On esitetty, että Suomen alueella kontaktit sisämaa-alueen saamenkielisten ja myöhäiskantasuomen puhujien välillä tapahtuivat rannikkoalueella noin 2500 vuotta sitten (Aikio 2012). Saamessa on myös germaanisia, myöhäisskandinaavisia, balttilaisia ja slaavilaisia lainasanoja. Germaanilainat kertovat saamenkielten ja germaanikielten puhujien välisistä kontakteista. Saamen muutamat balttilainat voivat kertoa joko suorista saamelaiskielten ja balttilaiskielten puhujien välisistä yhteyksistä, tai ne ovat voineet kulkeutua saamelaiskieliin kantasuomen puhujien välityksellä. Tällaisia sanoja ovat tietyt ruokaan liittyvät lainasanat, kuten herne ja puuro.
Denise Kühnertin esitelmä Vanuatun kielistä oli maantieteelliseltä ulottuvuudeltaan työpajan eksoottisin. Vanuatu on Tyynellämerellä sijaitseva saarivaltio, johon kuuluu noin 80 saarta. Saaret on asutettu arviolta kolmetuhatta vuotta sitten. Nykyisin niillä elää yli 270 000 asukasta, jotka puhuvat yli 140 kieltä. Pelkästään Malekulan saarella puhutaan 47 eri kieltä. Kühnertin tutkimuksessa oli kysytty, mistä kielten suuri määrä suhteellisen pienellä alueella johtuu. Aihetta oli lähestytty tilastollisten mallinnusten kautta, ja tuloksena oli saatu erilaisia skenaarioita aina asutustyhjiöistä yksittäisiin tapahtumiin, joilla on voinut olla vaikutusta saarten asutushistoriaan. Tällaisia tapahtumia ovat voineet olla esimerkiksi epidemiat tai luonnonkatastrofit, kuten Kuwae-tulivuoren vuonna 1452 tapahtunut purkaus, joka pakotti alueella eläneet paimentolaiset muuttamaan muualle (Hoffman 2006).
Työpajan aikana sai kirjoittaa anonyymisti ”tyhmiä kysymyksiä” lapulle ja laittaa ne luentosalissa olevaan purkkiin. Työpajan lopussa järjestäjät jakoivat kysymykset henkilöille, joiden katsoivat sopivan vastaajiksi. Kysymyksiä kertyi purkkiin reilu kymmenkunta, eivätkä ne olleet lainkaan tyhmiä.
Suurin osa kysymyksistä oli suunnattu geneetikoille. Esimerkiksi Johannes Krause vastasi kysymykseen, miten metsästäjä-keräilijäryhmät levittäytyivät eri alueille. Lyhyen vastauksen mukaan meillä ei ole tarpeeksi tietoa perheryhmistä ja yhteisöjen koosta varhaisella kivikaudella. Elämäntapa oli kuitenkin hyvin liikkuvaista, joten geneettisiä muutoksia tapahtui laajoilla maantieteellisillä alueilla. Toinen Krauselle osoitettu kysymys liittyi siihen, voidaanko maatuneista lohikaloista maahan jääneiden mineraalien perusteella tehdä päätelmiä ihmistoiminnasta paikalla. Krausen mukaan lohen luista voisi isotooppitutkimusten mukaan selvittää kalan alkuperää, koska kyseessä on liikkuva laji. Sen sijaan kokonaan maatuneiden luiden mineraalien tunnistaminen maaperästä ja niiden erottaminen maaperän omista tai muista lähteistä peräisin olevista mineraaleista on liian hankalaa ja kenties mahdotonta.
Kerttu Majander sai vastata kysymykseen siitä, miten geneetikot tietävät tutkivansa juuri oikeaa populaatiota eli juuri sitä, jota halutaan tutkia tarkemmin. Majander kertoi, että kysymys on osittain eettinen ja sitä pohditaan jatkuvasti. Esihistoriallisten näytteiden tapauksessa ei voida tietää sitä, mikä henkilön identiteetti on ollut. Vaikka muinaiset ihmiset muistuttaisivat geneettisesti jotakin nykyistä etnistä ryhmää, nykyisiä käsityksiä kansallisuuksista tai etnisistä ryhmistä ei voida suoraan heijastaa menneisyyteen.
Myös arkeologiset asiat olivat kiinnostaneet työpajan osallistujia. Petro Pesonen sai vastata siihen, miten arkeologit löytävät muinaisjäännöksiä. Esimerkiksi kivikautiset asuinpaikat sijaitsevat pääosin veden lähellä, joten niitä etsitään muinaisten rantojen läheltä. Apuna voidaan käyttää karttoja ja erilaisia maastomallinnuksia. Minulta kysyttiin, kuinka monta prosenttia kaikista tehdyistä tarhakalmistoista on löydetty ja kaivettu. Tähän kysymykseen oli vaikea vastata. Valter Langin (2011) mukaan Virossa ja Pohjois-Latviassa on noin 500 tarhakalmistoa, mutta osa kalmistoista on tuhoutunut aikojen kuluessa ja osa on varmasti löytymättä. Siihen, miten monta kalmistoista on yhteensä tutkittu, en osannut työpajassa nopeasti vastata.
Virossa ja Suomen rannikolla varhaisella rautakaudella (n. 500 eaa.-400 jaa.) esiintyvät tarhakalmistot puhuttavat tällä hetkellä sekä kielitieteilijöitä että geneetikkoja, ja niihin viitattiin useassa eri esitelmässä. Tarhakalmistojen rakenne sekä arkeologinen löytöaineisto kertovat kontakteista Itämeren yli ja myös yhteyksistä kauas itään. Viron tarhakalmistojen vainajista tehdyt muinais-DNA-tutkimukset viittaavat itäiseen asutusaaltoon, jonka erityisesti kielitieteilijät yhdistävät suomalais-ugrilaisen kielen, kenties varhaiskantasuomen, saapumiseen alueelle.
Työpajassa tehtiin runsaasti myös erilaisia pienryhmätehtäviä. Niissä pyrittiin toisaalta rakentamaan jonkinlaisia synteesejä esitelmien aiheista ja pohtimaan kontaktien tapahtumista eri tieteenalojen näkökulmista. Ryhmissä keskusteltiin myös siitä, miten kontaktit ovat tapahtuneet ja minkä verran kontaktien aiheuttamissa muutoksissa on ollut mukana kulttuurisia tekijöitä ja minkälaisia nämä muutokset ovat ylipäätään voineet olla.
Keskustelua heräsi myös arkeologisista ajoituksista ja reserviefektistä, joka vanhentaa ajoitustuloksia jopa usealla vuosisadalla, jos ajoitus tehdään runsaasti kalaa tai muuta merellistä ravintoa syöneestä yksilöstä. Johannes Krause kehotti mieluummin ajoittamaan haudoista löytyviä hevosten luita, jos niitä on tarjolla. Tämäkään ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta. Krausea muistutettiin hautojen uudelleenkäytöstä ja siitä, etteivät hautojen eläinluut ole välttämättä samanaikaisia ihmisluiden kanssa. Reserviefekti voi myös vaikuttaa hevosten luihin, jos hevosille on syötetty rehuna merenrannasta kerättyä ruokoa. Outi Vesakoski mainitsi myös Olaus Magnuksen, joka kirjoitti 1500-luvulla pohjoisten kansojen kuvauksessaan hevosille syötetyn jopa kuivattua kalaa.
Työpajan yleisenä havaintona voidaan todeta, että kontaktien tutkimuksessa tarvitaan laaja-alaista keskustelua eri tieteenalojen välillä. Myös tutkimuksia erilaisten arkeologisten ilmiöiden, geenien tai kielten vaihettuma-alueilta tarvitaan. Lisäksi lyhyen aikavälin muutokset ja kontaktit pienillä maantieteellisillä alueilla olisivat tärkeitä muistaa. Kielitieteilijät totesivat, että historiallisen lingvistiikan tutkijoita tarvitaan yleisesti ottaen nykyistä enemmän. Monien tieteenalojen todettiin tarvitsevan myös lisää vertailuaineistoa. Esimerkiksi Uralin alueelta ei ole riittävästi muinais-DNA-dataa, jotta alueen geneettistä menneisyyttä voitaisiin tutkia tarkasti. Myös venäläistä arkeologiaa tunnetaan Suomessa melko huonosti. Modernit kontaktit ja yhteistyön kehittäminen tutkijoiden välillä olisivat siksi tärkeitä. Perustasolla myös kielitaidon hankkimisesta on hyötyä, jotta tutkijoilla on mahdollisuus tutustua vieraskielisiin julkaisuihin. Uralin alueen kontaktien tutkimuksissa tämä tarkoittaa venäjän osaamista.
Toiseksi viimeisenä esitettiin ”tyhmien kysymysten purkista” nostettu kysymys, jota ei ollut osattu suunnata kenellekään tietylle vastaajalle: Kehittyykö ihmiskunta? Kysymyksessä ei ollut määritelty, tarkoittiko kysyjä kehitystä kulttuurisesti vai biologisesti. Krause vastasi, että biologisesti ajateltuna asia on selvä. Ihmiskunta on suuren muutoksen edessä. Perimän muokkauksesta on tullut mahdollista, ja erilaiset geenimanipulaatiot tulevat tulevaisuudessa yleistymään entisestään. Pelottavimman skenaarion mukaan tämä voi johtaa jopa ihmiskunnan (sellaisena kuin me sen tunnemme) sukupuuttoon. Kaikista viimeisemmäksi yhteiskysymykseksi oli jätetty jonkun pian väittelevän jatko-opiskelijan kysymys hyvästä karonkkapaikasta Helsingissä tai Turussa. Siihen ei kovin montaa ehdotusta ehditty kuulemaan ennen kuin piti lähteä takaisin Turkuun vievälle lautalle. Toivottavasti tuleva tohtori löytää vielä mukavan juhlapaikan.
———
Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian tohtorikoulutettava, joka työskentelee parhaillaan tutkijana Turun yliopiston Kipot ja kielet -hankkeessa.
Lähteet:
Työpajan esitelmät ja keskustelut
Ahola, J. & Frog 2014. Approaching the Viking Age in Finland. In: Fibula, Fabula, Fact. The Viking Age in Finland. Ahola, J. & Frog with Tolley, C. (eds.) Studia Fennica Historica 18. Finnish Literature Society, Helsinki. pp. 21–84.
Aikio, A. 2012. An essay on Saami ethnolinguistic prehistory. In A Linguistic Map of Prehistoric Northern Europe, Grünthal, R. & Kallio, P. (eds). Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia nro 266. Suomalais-Ugrilainen seura, Helsinki. pp. 63–117.
Bläuer, A. 2015. Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karhunhammas 17. Turun yliopisto.
Carpelan, C. 2006. On Archaeological Aspects of Uralic, Finno-Ugric and Finnic Societies before AD 800. In: Nuorluoto, J. (ed.) The Slavicization of the Russian North. Mechanisms and Chronology. Slavica Helsingiensia 27: 78-92. Helsinki.
Haak, W., Lazaridis, J., Patterson, N., Rohland, N., Mallick, S., Llamas, B., Brandt, G., Nordernfelt, S., Harney, E., Stewardson, K., Fu, Q., Mittnik, A., Bánffy, E., Economou, C., Francken, M., Friederich, S., Pena, R. G., Hallgren, F., Khartanovich, V., Khokhlov, A., Kunst, M., Kuznetsov, P., Meller, H., Mochalov, O., Moiseyev, V., Nicklisch, N., Pichler, S., L., Risch, R., Rojo Guerra, M., A. Roth, C., Szécsényi-Nagy, A., Wahl, J., Meyer, J., Krause, J., Brown, D., Anthony, D., Cooper, A., Werner, K. & David Reich 2015. Massive migration from the steppe is a source for Indo-European languages in Europe. Nature 522(7555).
Hoffman, A. 2006. Looking to Epi: Further consequences of the Kuwae eruption Central Vanuatu, AD 1452. Indo-Pacific Prehistory Associatin Bulletin 26: 62–71.
Lang, V. 2011. Traceless Death. Missing burials in bronze and iron age Estonia. Estonian Journal of Archaeology 15, nr 2: 109-129.
Littman, R. 2009. The plague of Athens: epidemiology and paleopathology. Mt Sinai Journal of Medicine, 2009 Oct. 76(5): 456–67.
Mittnik, A., Wang, C.-C., Pfrengle, S., Daubaras, M., Zarina, G., Hallgren, F., Allmäe, R., Khartanovich, V., Moisevev, V., Tõrv, M., Furtwängler, A., Valtueña, A. A., Feldman, M., Economou, C., Oinonen, M., Vasks, A., Balanovska, E., Reich, D., Jankauskas, R., Haak, W.m, Schiffels, S. & Krause, J. 2018. The genetic prehistory of the Baltic Sea region. Nature Communications 2018; 9: 442. doi: 10.1038/s41467-018-02825-9
Schuenemann VJ, Avanzi C, Krause-Kyora B, Seitz A, Herbig A, Inskip, S., Bonazzi, M., Reiter, E., Urban, C., Pedersen D.D., Taylor, G.M, Singh, P., Stewart G.R. Veleminsky P, Likovsky J. Marcsik, A., Molnár E., Pálfi G., Marlotti, V., Riga A., Belcastro G, Boldsen J, Nebel A, Mays, S, Donoghue H D, Zakrzewski S., Benjak A., Nieselt K, Cole S.T & Krause, J. 2018. Ancient genomes reveal a high diversity of Mycobacterium leprae in medieval Europe. PLOS Pathogens 14(5): e1006997. https://doi.org/10.1371/journal.ppat.1006997
Slid, E., Rooni, K.m, Värv, S., Røed, K., Popov, R., Kantanen, J. &Viinlass, H. 2019. Genetic diversity of Estonian horse breeds and their genetic affinity to northern European and some Asian breeds. Livestock Science, Vol. 220, Feb. 2019: 57–66.
KALMISTOPIIRI 
Varsin kiinnostava artikkeli. Olen miettinyt miehen Y-haploryhmän N esiintymistä Itä-Suomessa. Se on kaiketi ”tullut” Suomeen rautakauden lopussa tai pronssikauden alussa. Ensimmäiset asukkaat tulivat kuitenkin jo lähes 10 000 vuotta sitten. Heidän geneettistä perintöään pitäisi olla nyky-ihmisissä. Mikä voisi olla esim. juuri miesten haploryhmä, jota kaiketi on vähän jäljellä ainakin Itä-Suomessa? N-haploryhmää on sielläpäin lähes 70 %.
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos! Mukavaa, että jutussa oli kiinnostavia asioita. Kuten Elina Salmela työpajassa sanoi, pelkkiin äiti- tai isälinjoihin keskittyminen kertoo vain hyvin, hyvin pienen osan ihmisen perimästä. Suomen alueen ensimmäisten mesoliittisten asukkaiden perimästä meillä ei ole mitään tietoa, sillä testattavaa luuta näiltä ajoilta ei ole säilynyt. Lähimmät vertailuaineistot ovat Äänisen saaressa sijaitsevassa Oleni Ostrovin kalmistosta, joka ajoittuu noin 8000 vuoden taakse. Sieltä on löytynyt äitilinjan haploryhmiä U4, U2, U5a, H2a2 ja C (Sarkissian et al, 2013. Ancient DNA Reveals Prehistoric Gene-Flow from Siberia in the Complex Human Population History of North East Europe). Oleni Ostrovin isälinjoista löytyvät R1a1 ja J (Semenov 2015). Liettuasta noin kuusituhatta vuotta vanhoista näytteistä tunnetaan isälinjan haploryhmä I (Mittnik et al. 2018).
TykkääTykkää
Eikö hevosten tuloa Skandinaviasta vastaan puhu esimerkiksi Przewakskin hevosen äitilinja joka löytyy vain nykyisistä suomenhevosista? Rautakauden Saaremaalta löytyi jopa Botai-hevosen isälinja. Eikö suomenhevonen ylipäätään ole autosomeiltaankin itäisempi kuin Skandinaavien hepat?
TykkääTykkää
Sitä ei kuitenkaan tiedetä, olivatko esimerkiksi pronssikaudella Ruotsin alueella eläneet hevoset geneettisesti itäisen tyyppisiä vai jotain muuta. Siksi on vaikea vielä sanoa tarkalleen, tuliko skandinaavisten asuttajien mukana hevosia ja minkälainen näiden hevosten vaikutus on ollut myöhempiin Suomen alueen hevosiin.
TykkääTykkää