FT Kati Salo – Helsingin yliopisto
Suomesta on löydetty noin 10 000 pronssikautista röykkiötä, mutta vain murto-osa niistä on tutkittu kaivauksin (Lavento 2015:164). Tavallisin arkeologinen löytö röykkiöstä on palanut luu, mutta monet röykkiöt ovat kokonaan löydöttömiä (Lavento 2015:169). Arkeologit ovat jo lähes sadan vuoden ajan miettineet, ovatko pronssikauden massiiviset kivirakenteet hautaröykkiöitä, merenkulkijoiden maamerkkejä, rajamerkkejä vai uhriröykkiöitä (mm. Europaeus 1925, Lavento 2015:210). Suurinta osaa röykkiöistä löytyneistä luista ei kuitenkaan ole koskaan analysoitu.
Aloitan syksyllä 2017 Helsingin yliopiston rahoittaman projektin Suomen pronssikautiset röykkiöt – hautoja, maamerkkejä vai uhriröykkiöitä?, jossa on tarkoitus analysoida luut Suomen kaikista sellaisista pronssikautisista röykkiökohteista, joista on löytynyt luita ja joista luuanalyysiä ei ole aiemmin tehty. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan mm. seuraaviin kysymyksiin: Kuinka monesta pronssikauden hautaröykkiöstä on ihmisen luiksi tunnistettavia luita (eli vahvistaa käsityksen siitä, että kyseessä todella on hautaröykkiö)? Onko haudassa osia useammasta kuin yhdestä vainajasta? Mitä anatomisia luuston osia on tunnistettavissa? Onko vainaja saanut mukaansa eläimiä, ja mitä eläinlajeja ja niiden luuston osia on tunnistettavissa? Pystytäänkö luiden perusteella tekemään päätelmiä vainajan kuoliniästä, sukupuolesta, koosta, vainajan kärsimistä sairauksista tai geneettisistä ominaisuuksista? Harvinaiset luustossa esiintyvät geneettiset merkkitekijät ovat tyypillisiä tietyille populaatioille. Näitä merkkkitekijöitä on joissain tapauksissa pystytty yhdistämään geeneihin ja muihin perinnöllisiin ominaisuuksiin, kuten aasialaisilla populaatioilla yleiset lapionmuotoiset etuhampaat EDAR-geeniin ja tuuheisiin hiuksiin (Kimura et al. 2009).
Luuanalyysi kertoo myös sen, missä lämpötilassa vainaja on poltettu, sillä luun väri kertoo palamisasteesta. Kovassa lämpötilassa palaneesta luusta ei tällä hetkellä osata eristää muinais-DNA:ta, mutta menetelmät kehittyvät koko ajan. Palaneesta luusta voi teettää radiohiiliajoituksia, joilla voidaan varmistaa hautauksen ajankohta. Isotooppitutkimuksista ainoastaan raskaammaat isotoopit (kuten strontium) säilyvät muuttumattomana palaneessa luussa ja kertovat vainajan alkuperästä (minkälaisen kallioperän alueella vainaja on eläessään asunut). Tulevaisuudessa tarkoituksena on esiselvityksen eli perusluuanalyysien jälkeen laajentaa projektia vielä strontium-isotooppianalyyseihin ja radiohiiliajoituksiin.
Suomessa arkeologista luututkimusta on harjoitettu vasta vähän, sillä luututkijoita ei toistaiseksi kouluteta kotimaassa. Kaikki Suomessa tehdyt luuanalyysit ovat ulkomailla koulutuksensa hankkineiden luututkijoiden käsialaa. Tilanne on kuitenkin paranemassa, sillä nykyään arkeologisten kaivausten löydöistä tehdään perusanalyysit, joihin myös osteologinen analyysi kuuluu. Luuanalyysissä selvitetään mm. eläinlajit ja luuston osat, minimiyksilömäärä, määritetään sukupuoli ja kuolinikä, tehdään pituusarviot jne. Museoviraston varastossa on kuitenkin vielä suuri määrä luita, joista ei tiedetä, kuuluvatko ne ihmisille vai eläimille. Tämä tieto vaikuttaa luonnollisesti myös kaivauskohteiden tulkintaan.
Luista tehtävä analyysi mahdollistaa aineiston käytön myös jatkotutkimuksissa, joissa voidaan selvittää esimerkiksi muinais-DNA:ta tai isotooppeja, keskittyä tarkempiin kysymyksiin osteologisessa tutkimuksessa, tai hyödyntää lääketieteellisiä kuvantamismenetelmiä. Kivikautisten hautojen ihmisluiden tutkimuksen jälkeen (Ahola et al. 2016) (ks. myös Ihmisluut Suomen kivikautisissa kuoppahautauksissa) rupesin kokoamaan tietoja sellaisista pronssikautisista hautaröykkiöistä, joista on löytynyt luuta. Noin puolet näistä kohteista on analysoitu jo aiemmin. Erityisesti Varsinais-Suomen kohteet on osteologisesti hyvin tutkittu (Fortelius 1978, 1980, Lahtiperä 1970, 1980, Salo 2006, 2007, Söderholm 1992, 2002, Ukkonen 1994), mutta ympäri Suomea löytyy lukuisia muita kohteita, joista analyysejä ei ole vielä tehty. Erityisen paljon analysoimattomia kohteita on Pohjanmaalla, jossa luiden säilyneisyys on usein parempi kuin muissa tutkituissa kohteissa. Mitä paremmin luut ovat säilyneet, sitä enemmän tietoa vainajan elämänhistoriasta on mahdollista saada luututkimuksen keinoin.
Tutkimusmenetelminä käytetään luututkimuksen standardimenetelmiä (Buikstra et al. 1994, Brickley and McKinley 2004, McKinley 2004:9-13) ja eläinluiden tunnistamisessa apuna eläinmuseon luuvertailukokoelmia. Luututkimus on ajankohtainen, sillä molekylaarisen arkeologian tutkimus (isotoopit ja muinais-DNA) on kasvussa ja tarvitsee lisää aineistoja, myös suomalaisia luulöytöjä. Pronssikautisten ihmisluiden tutkiminen on suomalainen tiede- ja kulttuuriteko, joka mahdollistaa aineistojen monipuolisen jatkotutkimuksen.
Luututkimuksista kirjoitettavista raporteista toimitetaan kopiot Museoviraston ylläpitämään Kulttuuriympäristön palveluikkunaan (www.kyppi.fi), jossa ne ovat jälkeenpäin vapaasti luettavissa. Lisäksi luututkimukset tarjotaan julkaistavaksi kansainvälisessä vertaisarvioidussa julkaisussa Fennoscandia Archaeologicassa.
Lisätietoja: kati.h.salo [at] helsinki.fi
Lähteet:
Painamattomat lähteet:
Fortelius, M. 1978: Kuopio, Kuusikkolahdenniemi, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Fortelius, M. 1980: Närpiö, Frönäsudden, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Salo, K. 2006: Rauma Hevossuonmäki, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Salo, K. 2007: Kirkkonummi, Tolsa, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Salo, K. 2015: Osteologinen analyysi Manner-Suomen kivikautisista ihmisluista, Museoviraston arkisto.
Söderholm, N. 1992: Jyväskylän Mlk, Pyhäsaari, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Söderholm, N. 2002: Lappi, Sammallahdenmäki, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Ukkonen, P. 1994: Viitasaari Rantala, osteologinen analyysi, Museoviraston arkisto.
Julkaisut:
Ahola, M., Salo, K., Mannermaa, K. 2016: Almost Gone: Human Skeletal Material From Finnish Stone Age Earth Graves, Fennoscandia Archaeologica XXXIII, s.95-122.
Brickley, M. and McKinley, J.I. (toim.) 2004: Guidelines to the Standards for Recording Human Remains, Teoksessa: Brickley, M. and McKinley, J.I. (toim.) 2004: Guidelines to the Standards for Recording Human Remains, Institute of Field Archaeologists Paper No. 7.
Buikstra, J.E., Ubelaker, D.H. ed. 1994: Standards for Data Collection from Human Skeletal Remains, Arkansas Archaeological Survey Research Series No. 44.
Lahtiperä, P. 1970: Luuaineiston analyysi, In Metallikautinen asutus Kokemäenjoen suussa II, Salo, U., Pori, s. 199-219.
Lahtiperä, P. 1980: Liedon kotokallion vareen poltettujen luiden analyysi, Karhunhammas 3, s. 1-12.
McKinley, J.I. 2004: Compiling skeletal inventory: Cremated human bone, Teoksessa: Brickley, M. and McKinley, J.I. (toim.) 2004: Guidelines to the Standards for Recording Human Remains, Institute of Field Archaeologists Paper No. 7.
KALMISTOPIIRI 