FM Minerva Piha – Turun yliopisto
Arkeologit ovat lukeneet saamelaisiksi hautaustavoiksi useita rakenteiltaan, esineistöltään ja maantieteelliseltä sijainniltaan erilaisia hautatyyppejä. Eniten tutkittu hautatyyppi lienee urgrav (tässä suomennettuna kivihauta), joita on toistaiseksi löytynyt pääasiassa Norjan pohjoisrannikolta sekä Norjan ja Ruotsin sisämaa-alueilta. Kivihaudat ovat saaneet nimensä siitä, että ne on tehty kivikkoihin, kivionkaloihin tai kivipaasien alle maanpinnan päälle. Hautamuoto on ajoitettu pitkälle aikavälille vuoden 400 tai 300 paikkeilta ennen ajanlaskun alkua aina 1700-luvulle.
Viime aikoina kivihautoja ovat tutkineet erityisesti norjalainen Audhild Schanche (2000) ja ruotsalainen Birgitta Fossum (2006). Molemmat liittävät kivihaudat saamelaisen kulttuuriin, joka on perinteisen käsityksen mukaan ollut vallalla jo kivikauden loppupuolella tai viimeistään pronssikaudella. Viime vuosina kielitieteessä on kuitenkin tehty uusia ajoituksia saamelaiskielten leviämisestä Fennoskandiaan (esim. Häkkinen 2010a, 2010b; Kallio 2006): suomalais-saamelainen kantakieli on levinnyt Itämeren alueelle 1900 eaa., ja saamen kieli on eronnut suomalais-saamelaisesta kantakielestä vasta viimeisinä vuosisatoina ennen ajanlaskun alkua. Tuo eroaminen on tapahtunut eteläisen Suomen sisämaassa ja Suomen kaakkoisosissa. Suomen Lappiin ja Pohjois-Norjaan saamelaiskielet lienevät ennättäneet vasta vanhemman roomalaisen rautakauden (1–200 jaa.) jälkeen. Koska kieli on usein (mutta ei aina) yhteydessä kulttuuriin, monet arkeologien tekemät saamelaistulkinnat on otettava uuden tarkastelun kohteeksi, niin myös kivihautojen saamelaisuus. On myös huomattava, että esihistoriallinen saamelaisuus on poikennut nykyisestä saamelaisesta etnisyydestä, eli menneisyyden saamelaisuudesta puhuttaessa ei tarkoiteta nykysaamelaista kulttuuria.
Kivihautojen rakennetyypit
Rakenteiltaan kivihaudat eivät ole yhtenäinen hautatyyppi, vaan ne jaetaan viiteen alatyyppiin, joita ovat hautakammiot, röykkiöt, kivilatomukset, luonnon muodostamat luolat ja kivipaadet kallioilla ja kivikoissa sekä kolot ja kuopat sorakentillä. Kivihaudoissa on poikkeuksetta ruumishautaus.
Hautakammiot on tehty pystyyn nostetuista kivistä, jotka sijaitsevat kivikoissa (norjaksi ur). Kammion katoksi on asetettu kivi. Röykkiöitä puolestaan esiintyy sorakentillä. Ne on tehty kivipaaseista, ja joskus röykkiön keskellä saattaa olla kiviarkku. Luonnonmuodostelmiin rakennetut haudat on sijoitettu kallionkoloihin, kallion muodostaman katoksen alle taikka isojen kivien alle ja väliin. Tällaiset haudat sijaitsevat yleensä kivikoissa, mutta luoliin ja kallionkoloihin tehtyjä hautoja löytyy myös muualta kuin kivikkoisista ympäristöistä. Joskus luolista on tavattu myös hautakammio. Sorakentille rakennetuista koloista ja kuopista on vaikea sanoa, onko hauta sijoitettu luonnon muovaamaan koloon vai onko kammio ihmisen tekemä. Joskus kolo- tai kuoppahaudan ympärille on ladottu kivivalli. Kivilatomukset esiintyvät kivikoissa.
Esineistö
Kivihaudoista tavattava esineistö on monipuolista: hauta-antimia on valmistettu niin pronssista, raudasta, luusta kuin sarvesta. Myös eläinten luut ovat yleisiä kivihaudoissa.
Varhaisella metallikaudella hautojen esineistö koostuu Kjelmøy-tyypin asbestikeramiikasta ja Kjelmøy-keramiseen kulttuuriin yhdistetyistä luu- ja sarviesineistä. Myös jonkin verran rautaesineitä on löytynyt varhaisista kivihaudoista. Nuoremmalta roomalaisajalta 300 jaa. eteenpäin Kjelmøy-kulttuurin vaikutus vähenee, ja tuontitavarat hauta-antimina lisääntyvät: koruja, lasihelmiä ja muutakin esineistöä esiintyy kivihaudoissa.
Nuoremmalla rautakaudella ja keskiajalla pronssiset soljet, riipukset ja muut korut ovat yleisiä kivihaudoissa, mutta ne vähenevät myöhäiskeskiajalle tultaessa. Hautaesineistön koruissa on nähtävissä voimakas itäinen vaikutus, ja ne ovat pitkälti samanlaisia kuin saamelaisten uhripaikoilta löytynyt esineistö. Myöhäiskeskiajalta uuteen aikaan rautaesineet ja muut arkipäivän käyttöesineet vat keskeisimpiä kivihautojen hauta-antimia. Kirveitä ja veitsiä, keihäänkärkiäkin, on löytynyt sekä miesten että naisten haudoista.
Tuohen käyttö hautauksessa on erityisen tärkeä ilmiö koko kivihautojen käyttöjakson ajan. Vainaja on saatettu kääriä tuoheen, mutta joskus hautaan on laitettu vain pieni tuohen pala. Tuohi on ollut käytännöllinen ruumiin säilytyspaikka, mutta sillä on todennäköisesti ollut myös uskonnollinen merkitys esimerkiksi elävien suojaamisessa kuolleita vastaan.
Ajoitus ja levinneisyys
Kivihaudat voi jakaa ajallisesti neljään vaiheeseen, jotka on määritelty esineistön ja levinneisyyden perusteella. Varhaisin vaihe sijoittuu noin 400-luvulta ennen ajanlaskun alkua 300-luvulle ajanlaskun alun jälkeen. Tämän vaiheen haudoista tunnetaan Kjelmøy-tyypin asbestikeramiikkaa ja muita kaudelle tyypillisiä artefakteja. Melkein kaikki tämän vaiheen haudoista on Varangin niemimaalta, kuten myös seuraavan vaiheen. Toinen vaihe ajoittuu vuodesta 300 jaa. vuoteen 800 jaa. Uusi ilmiö verrattuna ensimmäiseen vaiheeseen ovat tuontitavarat, joissa on nähtävissä itäiset ja läntiset kontaktit, vaikka pääasiassa esineistö viittaa Skandinaviaan. Varangin niemimaalta löytyvät haudat ovat usein isoissa kalmistoissa. Esimerkiksi Mortensnesin kalmistossa on noin 200 hautaa.
Seuraava vaihe (800–1300 jaa.) on jaettavissa kahteen lyhyempään ajanjaksoon: 800–1000-luvuille ja 1000–1300-luvuille. Tämän vaiheen ensimmäisen jakson aikana hauta-antimien korujen itäinen painotus kasvaa; jakson loppupuolella korujen määrä vähenee ja arkipäivän esineiden kasvaa. Huomionarvoista on, että kivihautatyyppi leviää tämän vaiheen aikana Varangin niemimaalta muillekin alueille Skandinaviaan. Tällä hetkellä tämän aikavälin kivihautoja tunnetaan Pohjois-Norjan lisäksi lähinnä eteläsaamelaiselta alueelta niin Norjasta kuin Ruotsista. Ruotsin pohjoisosista on tiedossa vain pari kivihautaa. Varangin niemimaan kivihautatraditiosta poiketen muualta Skandinaviasta ei tunneta isoja kalmistoja: usein on kyse yksittäisistä hautauksista tai muutamasta samalle alueelle tehdystä kivihaudasta.
Viimeinen vaihe alkaa 1300-luvulla ja päättyy 1700-luvulla. Tämän vaiheen alkuun mennessä kivihaudat ovat levinneet Skandinavian saamelaisalueiden eteläisimpiinkin osiin. Hautojen määrä lisääntyy sisämaassa, ja hauta-antimia luonnehtii yhä voimakkaammin arkipäivän käyttötavarat. Myös puuarkut yleistyvät kivihaudoissa, mutta tuohi vainajan käärinliinana pitää yhä pintansa.
Saamelainen hautaustapa?
Saamen kielihistorian tutkimusten yhteydessä saadut uudet ajoitukset saamen kielen myöhäisestä leviämisestä kivihauta-alueelle Pohjois-Norjaan muuttavat käsitystä kivihautojen etnisestä luonteesta. Ainakaan kivihautatyypin ensimmäisen vaiheen hautoja ei voi uusien ajoitusten perusteella määritellä saamelaisiksi: jos saamelaista kieltä ei ole ollut Varangin niemimaalla ennen nuorempaa rautakautta, ei ole todennäköistä, että alueella tuolloin ollut väestö identifioi itsensä etnisyydeltään saamelaiseksi.
Kivihautojen seuraavan vaiheen haudat ovat ajoittumisensa puolesta jo osittain voineet olla saamelaisia. Uusia yhteyksiä ja mahdollisesti myös uutta väestöä voisi osoittaa tuontitavaroiden lisääntyminen hauta-antimina. Kun hauta-aineistossa kuitenkin näkyvät yhteydet sekä itään että länteen, on vaikea päätellä, miltä väestöryhmältä esineet ovat päätyneet kivihautoihin hautaavalle väestölle – yhteyksiä näyttää olleen useisiin eri väestöihin.
Hautaustapojen sekoittuminen, välittyminen ja siirtyminen etniseltä väestöltä toiselle on mahdollista. Inger Zachrisson (1992) on tutkimuksissaan osoittanut, että hautaustapojen siirtyminen on mahdollista niin, että uuden hautaustavan omaksuneen väestöryhmän alkuperäinen uskonto säilyttää asemansa.
Nähdäkseni kahden viimeisen kivihautatradition vaiheen voi jo ajatella olevan saamelaista. Ajoitus täsmää, hauta-antimissa kuvastuvat itäiset kontaktit, ja kivihaudoista löytynyttä esineistöä voi verrata saamelaisten uhripaikkojen esineistöön. Myös vanhoista kirjallisista lähteistä (esim. Scheferrus 1674) löytyy viittauksia kivihautoihin saamelaisten viimeisenä lepopaikkana.
Ketkä siis ovat haudanneet vainajansa kivihautoihin ennen saamelaisia? Miltä väestöltä saamelaiset ovat omaksuneet kivihaudat? Kielitieteilijät (esim. Aikio 2004; Saarikivi 2004) ovat todenneet, että ennen suomalaisia ja saamelaisia (sekä germaanisia väestöryhmiä) Fennoskandian alueella on asunut väestöryhmiä, jotka ovat puhuneet tuntemattomia sukupuuttoon kuolleita kieliä. Kontakteista näiden kieliryhmien puhujien kanssa on jäänyt suomen ja erityisesti saamen kieleen sanoja, jotka ovat lainautuneet näistä kuolleista kielistä. Kontaktit ovat nähdäkseni mahdollista todentaa myös arkeologisista muinaisjäännöksistä, kuten kivihaudoista.
On mahdollista, että rautakauden saamelaiset ovat omaksuneet kivihaudat hautaustavakseen jotakin muinaista kieltä puhuneelta väestöltä tullessaan Varangin niemimaalle. Nuoremman rautakauden kuluessa saamelainen väestö on levittäytynyt Skandinavian läntisiin ja eteläisiin osiin (ks. kuitenkin Häkkisen (2010b, 60, 61) ehdotus saamelaisten maahantulosta keskiseen Skandinaviaan). Tämä näkyy arkeologisessa aineistossa kivihautatyypin kulkeutumisena eteläsaamelaisille alueille asti. Varangin niemimaalla ja Pohjois-Norjassa muinaista kieltä puhunut väestö on vähitellen sulautunut saamelaisiin ja heidän kielensä on kadonnut. Jäljelle on kuitenkin jäänyt heidän monisatavuotinen traditionsa haudata vainajat kivien koloihin ja halkeamiin, luoliin ja kivistä rakennettuihin kammioihin.
—
Olen kirjoittanut tämän artikkelin tutkimuskirjallisuuden ja arkeologian oppiaineeseen vuonna 2011 tekemäni pro gradu -tutkielman pohjalta sekä hyödyntäen tekeillä olevaa kielitiedettä ja arkeologiaa yhdistävää väitöskirjaani. Esittelemäni ajatukset kivihautatyypin siirtymisestä muinaista kieltä puhuneelta väestöltä saamelaisille ja kivihaudoista saamelaisen kielen levittäytymisen indikaattorina vaativat varmistuakseen tarkempia kielitieteellisiä ja arkeologisia tutkimuksia.
Käytetyt lähteet:
Aikio, Ante 2004. An Essay on Substrate Studies and the Origin of Saami. Etymologie, Entlehungen und Entwicklungen: Festscrift für Jorma Koivulehto zum 70. Geburtstag. S. 5–34. Eds. Hyvärinen, Irma & Kallio, Petri & Korhonen, Jarmo. Mémoires de la Société Néophilologique de Helsinki 63. Société Néophilologique. Helsinki.
Fossum, Birgitta 2006. Förfädernas land. En arkeologisk studie av rituella lämningar i Sápmi, 300 f. Kr.–1600 e. Kr. Studia Archaeologica Universitatis Umensis 22. Umeå.
Häkkinen, Jaakko 2010a. Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen. Muinaistutkija 1/2010. S. 19–36. Suomen Arkeologinen Seura. Helsinki.
Häkkinen, Jaakko 2010b. Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen (osa 2). Muinaistutkija 2/2010. S. 51–64. Suomen Arkeologinen Seura. Helsinki.
Kallio, Petri 2006. Suomen kantakielen absoluuttista kronologiaa. Virittäkä 110. S. 2–25. Kotikielen seura. Helsinki.
Piha, Minerva 2011. Saamelaisten kirkkomaiden ulkopuoliset hautaustavat rautakaudelta 1950-luvulle. Tutkimushistorian ja -traditioiden vaikutus arkeologiseen hauta-aineistoon. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto.
Saarikivi, Janne 2004. Is there Palaeo-European substratum interference in western branches of Uralic? Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 90. S. 197–214. Toim. Salminen, Tapio. Suomalais-Ugrilainen Seura. Helsinki.
Schanche, Audhild 2000. Graver i ur og berg. Samisk gravskikk og religion fra forhistorisk til nyere tid. Karasjok.
Schefferus, Johannes [1674] 1979. Lapponia. 2. painos. Hämeenlinna.
Zachrisson, Inger 1992. Can grave customs be taken over by one ethnic group from another? Northern religion and shamanism. S. 108–114. Eds. Hoppal, Mihály & Pentikäinen, Juha. Helsinki.
KALMISTOPIIRI 
Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta! Voisitko avata hieman lisää seuraavaa kohtaa: ”esihistoriallinen saamelaisuus on poikennut nykyisestä saamelaisesta etnisyydestä, eli menneisyyden saamelaisuudesta puhuttaessa ei tarkoiteta nykysaamelaista kulttuuria.” Mitä tällä esihistoriallisella saamelaisuudella tarkoitetaan, erotuksena nykyisestä saamelaisuudesta? Milloin suunnilleen ”nykyinen” (moderni?) saamelaisuus syntyi?
TykkääTykkää
Kiitos kysymyksestä!
Nykyisin saamelaisuus määritellään laissa saamelaiskäräjistä (974/1995). Sen mukaan saamelainen on sellainen henkilö, joka itse tai jonka vanhemmista tai isovanhemmista yksi on oppinut saamen ensimmäisenä kielenään tai joka on sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on ilmoitettu lappalaiseksi maa-, veronkanto- tai henkikirjassa tai jonka yhdellä vanhemmalla on tai olisi voinut olla äänioikeus saamelaisvaltuuskunnan tai saamelaiskäräjien vaaleissa. Nykypäivänä saamelaisuus määritellään siis lainopillisesti.
Lain saamelaismäärittelyistä mikään ei hyvin sovi esihistoriallisen saamelaisen etnisyyden määritelmäksi. Kielen vanhojen lainasanojen ja paikannimistön avulla voidaan saada selvää esihistoriallisten väestöjen etnisyydestä, jolloin etnisyys perustuu kielihistoriallisen tutkimuksen avulla saatavaan tietoon menneisyydestä.
Arkeologinen aineisto ei puhu mitään kieltä, mutta saamelaisuuden osalta Skandinavian tutkimustraditiossa saamelaisiksi tulkitaan sellaiset arkeologiset ilmiöt, jotka ovat ominaisia pohjoiseuraasialaiselle kulttuurialueelle tai joita ei voi tulkita germaaniselle kulttuurille kuuluneiksi. Tällaiset tulkinnat kuitenkin viittaavat siihen, että saamelaiset olisivat asuneet nykyisillä alueillaan jo kivikaudella, jos muinaisjäännöksiä ei voida todentaa kuuluneiksi germaaniselle väestölle. Lisäksi saamelaisen kulttuurin jäljiksi katsotaan sellaiset ilmiöt, jotka on kuvattu saamelaisiksi 1600-luvun ja sitä myöhemmän ajan kirjallisissa lähteissä.
Saamelaisten etnisyyttä on Skandinavian arkeologien piirissä pohdittu paljon. Mm. Bjørnar Olsen toteaa etnisyyden kehittyvän eri toimeentulostrategioita käyttävien ihmisryhmien välisestä kanssakäymisestä, mutta etnisyyden taustalla voi olla myös tarve kuulua yksilöä isompaan kokonaisuuteen. Hansen ja Olsen puolestaan katsovat saamelaisen etnisyyden olevan kulttuurinen identiteetti, joka muodostuu suhteessa muihin ihmisiin. Tämän käsityksen mukaan kulttuurinen identiteetti luodaan, kun ihmisryhmä on tietoinen oman kulttuurinsa eroista muihin kulttuureihin ja kun ihmiselle tulee tarve korostaa omaa kulttuuriaan.
Esihistoriallista saamelaista etnisyyttä voidaan hakea myös kielitieteen ja arkeologian yhteistyöllä, esimerkiksi tietyn alueen paikannimistöä tutkimalla ja vertailemalla sitä saman alueen arkeologiseen aineistoon voidaan tehdä tulkintoja siitä, millä alueella milläkin esihistorian ajanjaksolla on asunut väestöä, joka on ainakin kieleltään ollut saamelaista.
Esihistoriallisesta etnisyydestä ei kuitenkaan voida sanoa mitään varmaa. Emme tiedä, identifioiko saamea puhunut väestö itsensä menneinä aikoina saamelaiseksi. Emme koskaan pääse täyteen varmuuteen siitä, mikä muinaisjäännös on kuulunut millekin etniselle ryhmälle. Voimme esittää vain tutkimustietoon perustuvia olettamuksia, jotka ovat valideja niin kauan kuin toisin todistetaan.
Ainakaan saamelainen identiteetti ei ole aina ollut samanlainen kuin nyt. Rautakaudella saamelaiseen kulttuuriin tuskin on kuulunut nykypäivän värikkäitä saamelaispukuja, ellei sitten aivan rautakauden viimeisinä vuosisatoina. Myöskään saamelaista identiteettiä ei ole määrittänyt poronhoito, sillä nykyisen käsityksen mukaan poronhoito on syntynyt saamelaiseen kulttuuriin vasta rautakauden loppupuolella. Etnisyys siis myös muuttuu aikojen saatossa, eikä esihistoriallisen etnisyyden todentaminen ole yksinkertainen tutkimuskohde.
Mitään tarkkaa aikaa ei nykypäivän saamelaisen etnisyyden synnylle voida antaa, ellei syntyajankohdaksi määritellä lakia saamelaiskäräjistä. Sellainen etnisyyden syntyraja on kuitenkin täysin keinotekoinen, sillä tiedämme, että jo ennen saamelaiskäräjälakia Fennoskandian pohjoisosissa on asunut väestöä, joka on puhunut saamelaiskieliä ja joka kokee itsensä erilliseksi alueen muista väestöryhmistä. Itse asiassa saamelaiskäräjälaki on laadittu nimenomaan siksi, että Fennoskandian pieni vähemmistökansa saisi virallisen aseman asuinalueillaan.
Sanoisin, että etnisyys on jatkuva prosessi, jota joudutaan jatkuvasti määrittelemään uudestaan. Tähän kirjoitukseen en määritellut etnisyyttä tarkemmin, koska se ei ollut kirjoituksen varsinainen aihe, ja tila on rajallinen. Toivottavasti tämä vastaukseni on kuitenkin antanut jonkinlaisia lähtökohtia kysymäsi tekstikohdan ymmärtämiseen.
Saamelaisesta etnisyydestä katso myös esimerkiksi:
Olsen, Bjørnar 1985. Comments on Saamis, Finns and Scandinavians in History an Prehistory. Norwegian Archaeological Review vol. 18. S. 13–18.
Zachrisson, Inger 1997 (red.) : Möten i gränsland. Samer och germaner i mellanskandinavien. Borås. S. 56–60.
Hansen, Lars Ivar & Olsen, Bjørnar 2004. Samenes historie fram til 1750. Oslo.
Piha, Minerva 2011. Saamelaisten kirkkomaiden ulkopuoliset hautaustavat rautakaudelta 1950-luvulle. Tutkimushistorian ja -traditioiden vaikutus arkeologiseen hauta-aineistoon. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, Historian, kulttuurien ja taiteiden tutkimuksen laitos.
Piha, Minerva 2016. Kontaktien ja kulttuuri-ilmiöiden näkyminen saamen germaanisissa lainasanoissa – vertailukohtana arkeologinen aineisto. Pro gradu -tutkielma Turun yliopisto, Kieli- ja käännöstieteiden laitos.
Minerva Piha
TykkääTykkää
Kuten edellinen kommentoija haluan kiittää erittäin mielenkiintoisesta kirjoituksesta. Muutamaa asiaa olisin kysynyt: onko saamen kieli eronnut suomen kielestä vain pari tuhatta vuotta sitten?
Syy miksi luin kirjoituksen on erään saariselällä sijaitsevan kauniin tunturin laki. Siellä on pystyssä useita miehen korkuisia ladottuja kivipilareita. Tunturin laella on pienehköä ( pään kokoista ) kiveä tasaisesti muutamaa selvää painaumaa lukuun ottamatta. Minua on askarruttanut nuo painaumat. Eivät varmaankaan ole tykistön jättämiä jälkiä ja tasakokoisina eivät vaikuta satunnaisesti syntyneiltä luonnonilmiöiltä. Paikka ylhäällä sulaa aikaisin auringon vaikutuksesta, se on kaunis ja siihen on hyvä kaivaa. Tuli vain mieleen että voisiko olla vanha hautapaikka.
Ystävällisin terveisin
TykkääTykkää