Muinainen kutina – Muumioiden täit ja satiaiset

Ulla Moilanen, FM – Turun yliopisto.

Mitä täiden esiintyminen kertoo ihmisten elinolosuhteista ja muinaisesta hygienian tasosta? Oliko vain sosiaalisilla hylkiöillä runsaasti täitä? Mistä ovat vanhimmat satiaislöydöt? Kenellä kuninkaallisella oli satiaisia ja mitä tauteja vaatetäit levittävät?

1970-luvulla poikkitieteellinen tutkimusryhmä tarkasteli Harvardin yliopiston arkeologian ja kansatieteen museon kokoelmiin kuuluvaa 1700-luvulle ajoittuvaa muumioitunutta aleuttinaista, jonka todettiin kärsineen erilaisten sairauksien lisäksi päätäistä. Kyseessä olivat vanhimmat Amerikasta löytyneet ektoparasiitit eli ulkoloiset, ja muumion iästä johtuen niiden arveltiin kulkeutuneen mantereelle ensimmäistä kertaa eurooppalaisten löytöretkeilijöiden mukana. Sittemmin täitä on löydetty esikolumbiaanisista eteläamerikkalaisista muumioista, joten jo mantereen ensimmäisten asuttajien on täytynyt kantaa niitä mukanaan.

Ihmisen ulkoloisiin kuuluvia täitä on kolme lajia: päätäi (Pediculus capitis), vaatetäi (Pediculus humanus humanus) ja satiainen (Pthirus pubis). Parasiittien säilymiseen vaikuttavat tafonomiset seikat, sillä ne ovat niin pieniä, että ne maatuvat ja vaurioituvat helposti. Polttohautauksessa häviävät kaikki jäljet ulkoloisista ja ruumishautaukset on suoritettu yleensä kuivaan maahan, jossa loisten osat säilyvät huonosti. Täiden, saivareiden ja satiaisten tai niiden osien löytyminen esim. maanäytteistä on kiinni paitsi hyvistä (yleensä kosteista ja hapettomista) olosuhteista, myös kaivauksilta löydettävien kampojen käsittelytavoista. Suositusten mukaan muumioista tulisi aina tutkimusten yhteydessä etsiä merkkejä sekä päätäistä että satiaisista, sillä ne kertovat ihmisten elinoloista ja hygieniakäytänteistä menneisyydessä.

Päätäi, vaatetäi ja satiainen 1920-luvun piirroskuvassa.

Perulaisissa 1000-1200 –luvuille ajoittuvissa chiribaya-muumioissa täiden esiintymistiheyhden on havaittu vaihtelevan yhteisöittäin. Koska ulkoloiset siirtyvät henkilöltä toiselle läheisissä kontakteissa, mm. päähineiden ja vuodevaatteiden välityksellä, kertoo täiden esiintymistiheys asuinpaikkojen ja talouksien elinolosuhteista. Ahtaissa kylissä ja asutuksissa täiden on ollut helpompi levittäytyä isännästä toiseen, jolloin niiden määrä on kasvanut. Prosentuaalisesti täiden esiintymistiheys chiribayoilla vastasi nykyisten täi-infestaatioiden yleisyyttä, mutta toisin kuin nykyään, chiribayoilla täitä oli eniten aikuisilla miehillä. Tämä selittyy hiusmuodilla, sillä chiribaya-miesten hiukset pidettiin pitkinä ja ne letitettiin taidokkaiksi kampauksiksi, jotka tarjosivat parasiiteille hyvät elinolosuhteet. Naisten ja lasten hiukset olivat tavallisesti lyhyempiä ja suoria. Chiribaya-yhteisöissä lapsilla oli vähiten täitä, kun taas nykyään lapsilla niitä on eniten. Nykyisin suurten perheiden lapsilla on korkeampi riski saada täitartunta kuin pienten perheiden lapsilla, ja myös päivähoitopaikat ja koulut edistävät loisten leviämistä. Chiribayojen lapsilla täitä oli huomattavasti vähemmän kuin aikuisilla, mikä tarkoittanee, että lapset eivät olleet nykyiseen verrattavissa sosiaalisissa kontakteissa toistensa kanssa. Kenties perheiden lapsiluku ei myöskään ollut kovin suuri.

Chiribaya-miehen muumio, jolla on kulttuurille tyypillinen miesten hiusmuoti letteineen. Kuva: Reuters.

Mikroskooppikuva chinchorro-muumiosta (n. 5000-3000 eaa.) löytyneestä saivareesta eli täin munasta. Kuva: Mumcuoglu 2008b Fig. 13.1.

Joidenkin tutkijoiden mukaan täiden esiintymistiheys kertoo sosiaalisten kontaktien määristä (Aufderheide & Rodríguez-Martin 1998: 246; Gill & Owsley 1985). Koska täitartunnan hoito on todennäköisesti koostunut toisten huolenpidosta, kertoisi täiden runsaus tietynlaisesta sosiaalisesta ulkopuolisuudesta. Erään Chiribaya Altasta löytyneen miesmuumion päänahassa oli lähes jokaisella neliösenttimetrillä runsaasti täitä ja saivareita. Henkilön nenän ja suun ympäristössä oli havaittavissa luun hajoamista, ihon paksuuntumista ja todennäköisesti leishmaniaasin (hietasääsken levittämän, iho-oireita aihauttavan parasiitti-infektion) aiheuttamia haavaumia. Lisäksi täiden puremakohdat ovat kutisseet ja niiden raapiminen on voinut aiheuttaa ihotulehdusta. Miehen ulkonäkö on ihosairauksien takia ollut silmiinpistävä, joten kylän muut asukkaat ovat saattaneet arastella ja vältellä häntä. Koska osa pehmytkudoksiin vaikuttavista sairauksista on tarttuvia, on monissa kulttuureissa pyritty karttamaan vaarattomistakin ihotaudeista kärsiviä tautien tarttumisen pelossa. Kenties sairauden heikentämä chiribaya-mies ei ulkonäkönsä vuoksi saanut apua täitartuntansa hoidossa. Toisaalta miehen hiuksia on lyhennetty, mikä saattaa viitata täitartunnan hillitsemiseksi tehtyihin toimenpiteisiin.

Chiribaya Altan miesmuumiolla oli kasvoissaan vakavia ihosairauksien aiheuttamia muutoksia ja hiuksissa runsaasti täitä. Vaikuttiko huomiota herättävä ulkonäkö miehen mahdollisuuteen saada hoitoa täitartuntaan? Kuva: Martinson et al. 2003, fig. 9a.

Satiaisia on arkeologisista konteksteista löytynyt huomattavasti päätäitä vähemmän, mikä onkin loogista ottaen huomioon sen levintätavan. Satiainen siirtyy isännästä toiseen lähinnä seksuaalisessa kanssakäymisessä, kun taas päätäiden leviämisessä geneettisillä suhteilla on suurempi merkitys. Satiaisia on löydetty melko vähän muumioista, mitä on selitetty tarkoituksella muumioitujen henkilöiden korkealla sosiaalisella asemalla ja siihen liittyvällä puhtaudella ja korkealla hygienialla. On myös mahdollista, että satiaiset eivät ole koskaan olleet yhtä yleisiä kuin päätäit.

Satiaisia on tavattu mm. kaksituhatta vuotta vanhalta chileläiseltä ja tuhat vuotta vanhalta perulaiselta muumiolta. Eräältä chiribaya-muumiolta löytyi satiaisia sekä häpykarvoituksesta että vaatteista. Länsi-Kiinassa sijaitsevan Taklamakanin autiomaan alueelta on löydetty useita eri-ikäisiä kaukasialaisia muumioita. Loulanista löydetty, noin 40-vuotiaana kuollut nainen, joka on populaaristi nimetty ”Loulanin/Kroränin kaunottareksi”, ajoittuu C14-ajoitusten mukaan 1200-luvulle eaa. Vainajalla oli niin runsaasti täitä ja saivareita 30 cm pitkissä hiuksissa, ja satiaisia häpykarvoissa, kulmakarvoissa ja silmäripsissä, että määrä sai kiinalaiset tutkijat ihmettelemään, kuinka kukaan ihminen on voinut sietää sellaista määrää syöpäläisiä (Mallory & Mair 2000: 181). Osalla perulaisista chiribaya-muumioista täitä oli vain päänahan lähellä, mikä viittaa tuoreeseen tartuntaan. Tästä on päätelty, että sairauden heikentämät ja kuolemaa tekevät ovat olleet muita alttiimpia täitartunnoille.

Taklamakanin autiomaasta löydetty naisen muumio (1200-l. eaa.) ja taiteijan näkemys hänestä elävänä. Muumion hiuksissa oli runsaasti täitä ja saivareita, ja häpykarvoissa, silmäripsissä ja kulmakarvoissa satiaisia.

Satiaiset ovat helposti päätyneet käymälöihin tai likamaakuoppiin, joihin on kaadettu esimerkiksi pesuvesiä. Tästä syystä ektoparasiitteja saattaa hyvissä olosuhteissa löytyä asuinpaikkojen maanäytteistä tehtävillä entomologisilla tutkimuksilla. Erään englantilaisen roomalaisaikaisen kohteen maanäytteistä löydettiin satiaisen osia, kun taas täitä on löytynyt maanäytteistä mm. Grönlannista viikinkiaikaisen norjalaisasutuksen asuinpaikalta. Koska Grönlantiin asettuneilla viikingeillä ei ollut juurikaan kontakteja alkuperäisasukkaisiin, oli heidän täidennsä täytynyt kulkeutua ihmisten mukana Norjasta. Alkuperäiset grönlantilaisetkaan eivät kuitenkaan olleet täysin täittömiä, mistä todistavat 1400-luvulle ajoittuvat muumiot. Kuuden naisen ja kahden lapsen hiuksista löytyi useita päätäitä ja saivareita, ja niitä oli myös vainajien hylkeennahkaisilla housuilla. Yhdellä muumioista saivareita oli hyvin runsaasti, noin joka kolmannessa tai neljännessä hiuksessa. Saman vainajan sisäelimistä löytyi myös täitä, mikä osoittaa, että loisten syöminen on kuulunut täitartunnan hoitoon. Parasiittien syömistä indikoivat myös Yhdysvalloista Utahista paleointiaanien koproliiteista löytyneet täiden jäänteet.

Utahissa sijaitseva Danger Cave, josta löytyneistä 3000 vuotta vanhoista ihmisen koproliiteista on löydetty täiden ja saivareiden jäänteitä. Täiden syöminen on ollut useiden luonnonkansojen tapa päästä niistä eroon. Kuva: Wikimedia Commons.

Osalla chiribaya-muumioista täitä oli vähemmän hiusten tyvessä kuin kauempana hiuksissa, mikä viittaa siihen, että täitartuntaa voitiin jossain määrin kontrolloida. Osa chiribayoista on haudattu pienten kampamaisten esineiden kanssa. Niitä on tavallisesti arveltu kudontatyökaluiksi, mutta ne osoittavat chiribayojen osanneen valmistaa myös hiusten hoidossa käytettäviä kampoja. Kampoja tai kampamaisia esineitä on valmistettu eri kulttuureissa ympäri maailmaa, ensimmäiset mahdollisesti jo paleoliittisella kivikaudella, joten ei ole kaukaa haettua pohtia, kehitettiinkö kampa alkujaan juuri täiden poistamista varten. Vanhimmat täikammat muistuttavat vielä nykyäänkin käytettäviä malleja: ne ovat yleensä kaksipuolisia. Tiheämpään osaan pienet loiset ja niiden saivareet tarttuvat helpommin. Toisaalta myös yksiosaisia kampoja on voitu käyttää täiden poistamiseen. Täikampoja on löydetty mm. Egyptin faraoiden haudoista (n. 1500 eaa.), ja samaa mallia on käytetty niin antiikin Roomassa kuin rautakauden Suomessa ja keskiajan Euroopassa. Kosta Mumcuoglu (2008a) etsi täiden jäänteitä Juudean ja Negevin autiomaasta löydetyistä kammoista. Osasta täitä ja saivareita löytyikin, mutta Mumcuoglun mielestä täimäärä on alkujaan voinut olla suurempi, sillä kampoja oli käsitelty kaivamisen jälkeen ja osa oli puhdistettu museossa. Myös Englannin Ribchesteristä löydettiin roomalaisaikainen kaksipuoleinen kampa, joka puhdistettiin vasta laboratoriossa mikroskoopin alla. Tällöin kamman tiheämmän puolen piikkien välisessä maassa havaittiin päätäin kappaleita.

Perulaiseen chiribaya-kulttuuriin kuuluva kampamainen esine on hautalöytö. Kuva: Reinhard & Buikstra 2003, fig 5.

Täi Qumranista Israelista löydetystä kammasta (68 jaa.). Kuva: Mumcuoglu 2008b Fig. 13.2.

Viikinkiaikainen kampa Gotlannista (SHM 107745: 4927). Tiiviimmän puolen hammastuksen väli on pienempi kuin saivareiden koko, mistä syystä kaksiosaisia kampoja on luultavasti käytetty täikampoina. Historiska museet, kuva 28927.

Turun yliopiston kokoelmiin kuuluva kampa (TYA 631: 321) Raision Ihalasta, Mullin myöhäisrautakautiselta/varhaiskeskiaikaiselta asuinpaikalta. Kuva: Antti Huittinen

Miten hautoihin antimina asetettuja kampoja pitäisi tulkita? Kampoja on joskus pidetty esineryhmänä, jolla ei ole ollut varsinaista käytännön merkitystä, mutta niitä voidaan lähestyä myös erilaisesta näkökulmasta. Kampa ei ole ollut vain kauneudenhoitoon tai ulkonäköön liittyvä väline, vaan sillä on ollut myös terveydenhoidollinen merkitys. Täiden löytyminen kammoista voi viitata siihen, että kampojen avulla täitartuntaa pystyttiin hoitamaan ja hallitsemaan. Näin ollen täikampa kertoo mahdollisuudesta hyvään hygieniaan ja siten kenties omistajansa hyvästä sosiaalisesta asemasta. Toisaalta edes kuninkaalliset eivät aina säästyneet täi- ja satiaistartunnoilta.

Napolin San Domenico Maggiore –katedraalin sakaristossa on 38 puista sarkofagia, joihin on 1400-1500-luvuilla haudattu aragonialaisia prinssejä ja muita napolilaisia aatelisia. Vuonna 1496 Napolin kuningas Ferdinand II kuoli malariaan 32-vuotiaana ja hänet haudattiin katedraaliin. Ferdinandin melko huonosti säilynyttä muumiota tutkittaessa sen hiuksista ja häpykarvoituksesta otettiin näytteitä. Karvojen stereomikroskooppinen tutkimus paljasti, että Ferdinandilla oli sekä täitä että satiaisia. Hiusnäytteistä löytyi myös korkeita jäämiä elohopeasta, joka vaikutti ulkoisesti hiuksiin levitetyltä. Tämä viittaakin siihen, että renessanssin aikana elohopeaa on käytetty paitsi hoitokeinona kuppaan myös täiden häätämiseen.

Renessanssitaiteilija Vittorio Carpaccion maalaama muotokuva esittää luultavasti Napolin kuningas Ferdinand II:sta, jonka muumiosta on löytynyt sekä täitä että satiaisia.

Artikkelin alkupuolella mainittiin myös kolmas ihmisen ulkoloinen, vaatetäi. Sitä ei ulkonäöllisesti pysty erottamaan päätäistä, mutta sen elinympäristö on erilainen. Siinä missä päätäi munii hiusten juuriin, laskee vaatetäi munansa vartalolle ja vaatteisiin. Vaatetäi on arvioiden mukaan kehittynyt päätäistä ihmisten esivanhempien alkaessa käyttää vaatetusta. Toisin kuin päätäi ja satiainen, levittää vaatetäi ulosteensa mukana ihmiselle vaarallisia tauteja kuten pilkkukuumetta ja toisintokuumetta. Nämä kuumetaudit ovat aiheuttaneet pelättyjä epidemioita etenkin sotien ja piiritysten aikaan. Liettuassa on tutkittu Napoleonin sotiin liittyviä epidemiajoukkohautoja ja taistelun jälkeisiä hautausrituaaleja. Joukkohaudat liittyvät vuoden 1812 vetääntymiseen olosuhteissa, joita hankaloittivat huono hygienia, rajallinen muonitus ja miehistön uupumus. Hautojen sisältämien ihmisjäänteiden tutkimuksissa useiden sotilaiden hammasytimistä pystyttiin eristämään pilkkukuumeen aiheuttavaa riketsiabakteeria. Samanlaisten täiden levittämien kuumetauteja aiheuttavien bakteerien dna:ta on pystytty eristämään myös Etelä-Ranskasta löydetyistä pronssikautisisten (n. 2000 eaa.) luurankojen hampaista.

Napoleonin sotilaiden joukkohauta Vilnassa 1800-luvun alkupuolelta. Kuva: Raoult et al. 2006, fig. 1b.

Täiden levittämien, kuumetauteja aiheuttavien bakteerien DNA:ta on eristetty 4000 vuotta vanhoista ranskalaisista hampaista. Kuva: Drancourt et al. 2005, Fig. 1a.

Muumioiden lisäksi täiden jäänteitä saattaa hyvällä onnella löytää myös maanäytteistä ja kammoista, minkä lisäksi hampaista tehtävät paleoepidemiologiset tutkimukset mahdollistavat täiden levittämien tautien tutkimukset. Myös hauta-antimeksi asetettu kampa tarjoaa näkökulmia esihistoriallisen hygienian tasoon. Pienet ulkoloiset pystyvät siis kertomaan suuria asioita muinaisten ihmisten elinoloista ja -ympäristöistä.

Käytetyt lähteet:

Aufderheide, A.C. & Rodríguez-Martin, C. 1998. The Cambridge Encyclopedia of Human Paleopathology. Cambridge University Press, Cambridge.

Aufderheide, A.C. 2003. The Scientific Study of Mummies. Cambridge University Press, Cambridge

Bresciani, J., Haarløv, N., Nansen, P., Møller, G. 1989. Head Lice in Mummified Greenlanders from AD 1475. Meddelelser om Grønland. The mummies from Qilakitsoq – Eskimos in the 15^th century. Man & Society 12: 89-92.

Dittmar, K., Araújo, A., & Reinhard K.J. 2012. The Study of Parasites Though Time: Archaeoparasitology and Paleoparasitology. Grauer, A.L. (ed.) A Companion to Paleopathology: 170-190. Wiley/Blackwell Press, Hoboken.

Drancourt, M. Tran-Hung, L., Courtin, J., de Lumley, H., Raoult, D. 2005. Bartonella quintana in a 4000-Year-Old Human Tooth. The Journal of Infectious Diseases (2005) 191 (4): 607-611

Fell, V. 1991. Two Roman “Nit” Combs from Excavations at Ribchester (RBG80 and RB89) Lancashire. Ancient Monuments Laboratory Report 87/91

Fornaciari, G., Giuffra, V., Marinozzi, S., Picchi, M.S., Masetti, M. 2009. ”Royal” pediculosis in Renaissance Italy: lice in the mummy of the King of Naples Ferdinand II of Aragon (1467-1496). Memórias do Instituto Oswaldo Cruz vol. 104, no 4: 671-672.

Fornaciari, G., Marinozzi, S., Gazzaniga, V., Giuffra, V., Picchi, M.S., Giusiani, M., Masetti, M. 2011. The Use of Mercury against Pediculosis in the Renaissance: The Case of Ferdinand II of Aragon, King of Naples, 1467–96. Medical History Journal January 2011.

Gill G.W & Owsley D.W. 1985. Electron microscopy of parasite remains on the pitchfork mummy and possible social implications. Plains Anthropology 30: 45-50.

Kenward, H.K. 1999. Pubic lice (Pthirus pubis) were present in Roman and medieval Britain. Antiquity 73: 911-915.

Mallory, J.P. & Mair, V.H. 2000. The Tarim Mummies: Ancient China and the Mystery of the Earliest Peoples from the West. Thames & Hudson, London.

Martinson, E., Reinhard, K.J., Buikstra, J., Dittmar de la Cruz, K. 2003. Pathoecology of Chiribaya parasitism. Memórias do Instituto Oswaldo Cruz vol. 98, suppl. 1: 195-205

Mumcuoglu, K.Y. 2008a. The louse comb: past and present. American Entomologist vol. 54, nr 3: 164–166

Mumcuoglu, K.Y. 2008b. Human lice: Pediculus and Pthirus. Raoult, D. & Drancourt, M. (eds.) Paleomicrobiology: Past Human Infections: : 215-222. Springer-Verlag Berlin, Heidelberg

Reinhard, K.J. & Bryant Jr., V.M. 1992. Coprolite Analysis: A Biological Perspective on Archaeology. Advances in Archaeological Method and Theory 4: 245–288.

Reinhard, K. & Buikstra, J. 2003. Louse infestation of the Chiribaya culture, southern Peru: variation in prevalence by age and sex. Memórias do Instituto Oswaldo Cruz vol. 98, suppl. 1: 173-179.

Raoult, D., Dutour, O., Houhamdi, L., Jankauskas, R., Fournier, P-E., Ardagna, Y., Drancourt, M., Signoli, M., Dang La, V., Macia, Y., Aboudharam, G. 2006. Evidence for Louse-Transmitted Diseases in Soldiers of Napoleon’s Grand Army in Vilnius. The Journal of Infectious Diseases (2006) 193 (1): 112-120

Rick, F.M, Rocha, G.C., Dittmar, K., Coimbra Jr., C.E.A., Reinhard, K., Bouchet, F., Ferreira, L.F. & Araújo A. 2002. Crab Louse Infestation in Pre-Columbian America. Journal of Parasitology, December 2002, Vol. 88, No. 6: 1266-1267.

Roberts, C. & Manchester, K. 2005. The Archaeology of Disease. Third Edition. Sutton Publishing Ltd., Sparkford.

Sherrow, Victoria 2006. Encyclopedia of Hair: A Cultural History. Greenwood Press, Westport.

Signoli, M. & de Védrines, G. 2011. Burials related to recent military conflicts. Case studies from France. Márquez-Grant, N. and Fibiger, L. (eds.) The Routledge Handbook of Archaeological Human Remains and Legislation: an international guide to laws and practice in the excavation and treatment of archaeological human remains. Routledge, Oxon.

Toups, M.A., Kitchen, A., Light, J.E., Reed, D.L. 2010. Origin of Clothing Lice Indicates Early Clothing Use by Anatomically Modern Humans in Africa. Mol Biol Evol (2011) 28 (1): 29-32

Weglian, E. 2001. Grave Good Do Not a Gender Make: A Case Study from Singen am Hohentwiel, Germany. Arnold, B. & Vicker, N.L. (eds.) Gender and the Archaeology of Death: 137-158. AltaMira Press, Walnut Creek.

Zimmerman, M.R., Trinkaus, E., LeMay, M., Aufderheide, A.C., Reyman, T.A., Marrocco, G.R., Ortel, R.W., Benitez, J.T., Laughlin, W.S., Horne, P.D., Schultes, R.E., Coughlin, E.A. 1981. The paleopathology of an Aleutian mummy. Arch Pathol Lab Med. 1981 Dec; 105(12): 638-41.