Mikko Moilanen, FM – Turun yliopisto
Maskun Humikkalan kalmisto on hautamäärältään yksi Suomen suurimmista ristiretkiajalle ajoittuvista kalmistoista. Se sijaitsee Maskun kirkon läheisyydessä aiemmin Myllymäki-nimellä tunnetulla kukkulalla. Kansanomainen nimitys Raatomäki lienee viitannut jo varhaisempaan tietoisuuteen vanhasta hautapaikasta (Pälsi 1928: 71). Kalmisto tuli päivänvaloon hiekanajon yhteydessä vuoden 1925 keväällä. Jo samana kesänä Sakari Pälsi kaivautti esille yhteensä 56 ruumishautaa, jotka ajoittuvat esineistön ja rahalöytöjen perusteella ristiretkiajalle, noin vuosien 1025 ja 1150 väliselle ajalle. Kalmisto päätettiin tuolloin kaivaa kokonaisuudessaan, sillä sen keskittyminen soranottoalueelle koettiin uhaksi rauhoituksesta huolimatta. Myöhemmissä raporteissa mainitaan, että todisteita viikinkiaikaisen polttokenttäkalmiston olemassaolosta on tavattu saman paikan läheisyydestä. Nämä viitteet tosin koostuvat vain nokimaasta ja palaneiden luiden siruista.
Tunnetuimpia ja suurimpia Suomen samanaikaisista kalmistoista ovat Halikon Rikalanmäki, Kaarinan Kirkkomäki, Maarian Taskula, Mikkelin Tuukkala, Nousiaisten Moision Myllymäki ja Raision Ihalan Kansakoulunmäki. Köyliön Vanhakartanon C-kalmistosta tunnetaan myös ristiretkiaikaisia hautauksia, mutta erotuksena yllä mainittuihin paikkoihin kalmisto on ollut käytössä myös viikinkiajan jälkipuoliskolla. Kuten Humikkalallekin, näille muille kalmistoille on ominaista esineellinen hautaustapa, joka alkaa hiipua ristiretkiajan loppua kohti.
Humikkalan vainajat oli haudattu lautaisiin arkkuihin tai ruuhiarkkuihin, joista oli normaalisti jäljellä pelkät maatuneen puun jättämät värijuovat ilmentämässä arkun reunoja. Pälsin (1928: 74) mukaan vainajien päällä oli ollut vaateverho, ja alla puolestaan taljoja tai huopaa. Hautojen pohjien muodosta päätellen miehet haudattiin lauta-arkuissa ja naiset ruuhiarkuissa. Vainajille mukaan annettu varustus vaihteli, esimerkiksi yhdessä miekkahaudassa ei ollut miekan ohella muita antimia lainkaan. Tämä piirre voi kieliä kristinuskon kasvavasta vaikutuksesta ja/tai miekan tai aseen merkityksellisyydestä vainajalle sekä koko hautausrituaalille.
Hautakaluston pohjalta Pälsi määritteli miesten haudoiksi yhteensä 15 hautaa. Näihin Pälsi lisää soranotossa ennen kaivauksia löytyneet neljä kirvestä, jotka hän tulkitsee kuuluneiksi jokaisen omaan hautaansa. Täten miestenhautoja olisi kaikkiaan 19 kappaletta. Naisten hautoja Pälsi laskee olevan irtolöydöt mukaan lukien 28. Erityisen huomattavia ovat naisten haudat 9 ja 11, joiden perusteella voitiin ennallistaa yksi versio myöhäisrautakautisen naisen puvusta (Pälsi 1928), joka tunnetaan Maskun muinaispukuna. Hauta numero 13 oli kaksoishauta, jossa olivat sekä mies että nainen, oletettavasti samassa arkussa rinnakkain. Lasten hautoja oli kahdeksan. Ottaen huomioon pitkään jatkuneen soranoton, on kalmisto ollut varsin todennäköisesti vielä suurempi. Pälsin raportin mukaan hautojen sijainti ja lukumäärä oli arvioitavissa jo ennen varsinaisia kaivauksia, sillä ne olivat näkyvissä matalina kuopanteina maastossa. Tämä on tyypillinen piirre ruumishautauksille, kun puinen arkku lahoaa ja romahtaa kasaan.
Miekkahaudat näyttävät sijainneen vuonna 1925 tutkitun alueen eteläosassa. Naisten haudat näyttävät asetellun eri puolille kalmistoaluetta. Miekkoja löytyi yhteensä seitsemän kappaletta vuoden 1925 kaivauksissa (päänumerolla KM 8656), kukin yhdestä haudasta (hautanumerot 2, 3, 6, 7, 10, 21 ja 23). Näiden lisäksi tunnetaan kahdeksas miekka (KM 11831), joka on löydetty myöhemmin erikseen saman kalmiston alueelta. Tätä miekkaa säilytettiin Maskun kirkossa, kunnes Nils Cleve luetteloi sen Museoviraston kokoelmiin vuonna 1948. Pälsi mainitsee raportissaan, että ennen kaivauksia talteenotetuissa esineissä oli kaksi pronssista hihnanjakajaa, jotka haudan numero 7 tavoin ovat saattaneet kuulua miekan tupen kantolaitteeseen. Näin ollen kalmistossa on saattanut olla vielä yksi miekkahauta lisää.
Miekkahaudoista ja niiden varustelusta
Ristiretkiajalle tyypilliseen tapaan Humikkalan kalmiston vainajat oli asetettu suurpiirteisesti itä-länsi –suuntaisesti, pää kohti länttä (ks. Pälsi 1938; Purhonen 1998: 114, 121). Paula Purhonen (1997: 373, 1998: 114-115, 133) ei näe näitä hautoja vielä varsinaisesti kristillisinä niiden sisältämän esineistön vuoksi, vaikkakin uskomusmaailmassa on havaittavissa jo selkeää muutosta. Miekat oli asetettu kahva vyötärön korkeudelle ja terän kärki kohti jalkopäätä normaalisti vainajan vasemmalle puolelle. Ainoastaan haudassa numero 23 sekä miekka että veitsi olivat haudatun oikealla puolella vyötärön korkeudella (kuva 2). Muissakin Suomen viikinki- ja ristiretkiajan ruumiskalmistoissa miekan asema on vaihdellut, itse asiassa jopa enemmän kuin Humikkalassa (ks. Lehtosalo-Hilander 1982: 17).
Yksinkertaisimmillaan haudan 23 poikkeama voi olla selitettävissä vainajan kätisyydellä; haudassa 23 makasi vasenkätinen henkilö. Oikeakätinen pitää tämänkaltaista miekkaa normaalisti vasemmalla puolella vyötettynä, jotta miekka on helpompi ja luonnollisempi vetää tupesta. Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander on esittänyt juuri päinvastaisen arvion: oikeakätisen oli luonnollista kantaa miekkaa oikealla kädellä, jos miekka ei ollut vyötettynä; näin ollen miekka on asetettu oikealle puolelle oikeakätisen haudassa (Lehtosalo-Hilander 1982: 17). Humikkalan – kuten muidenkaan Suomen rautakautisten ruumiskalmistojen tapauksessa löytöjen huono säilyvyysaste ei salli sen määrittämistä, oliko miekka asetettu vainajan vierelle vai oliko se pujotettu tuppineen haudatun vyölle tai olkahihnaan. Tämän ohella Lehtosalo-Hilander on havainnoinut, että Luistarin tapauksessa miekka oli normaalisti vasemmalla puolella vanhemmissa hautauksissa, oikealla puolella nuoremmissa haudoissa. Liekö sattumaa, mutta juuri Humikkalan haudan 23 miekka olisi typologisesti ajoitettavissa nuorimmaksi kaikista kalmiston miekoista (ks. alla). Mikäli tupen osat olisivat säilyneet paremmin, voisi niiden perusteella rekonstruoida tupen lisäksi sen, millä puolella tuppea ja miekkaa oli kannettu.
Syitä miekan hautaanpanolle voi olla useita. Yleinen oletus on, että miekka on ollut haudatun oma, henkilökohtainen ase, ja siksi se on päätynyt vainajan mukaan (esim. Mäntylä 2006: 147). Tätä voidaan problematisoida väitteellä, että emme voi tietää, onko vainajan miekka tai muukaan aseistus ollut hänen omansa tai yleisesti käyttämänsä, saati sitten kokonaisuudessaan laskettu hautaan. Esimerkiksi haudatun yhteisöllinen asema tai hautaavan yhteisön uskomukset ja käytänteet ovat saattaneet sanella, mitä aseita kullekin haudatulle annetaan mukaan (esim. Pader 1982: 57; Parker Pearson 2003: 83-86; Raninen 2005: 50-51).
Yksi ajattelutapa on, että asehautaukset antavat välillisen viitteen sodasta tai ylipäätään väkivallan ilmenemisestä hautaavan yhteisön piirissä. Miekkojen – kuten muidenkin asetyyppien – esiintymisen haudoissa on ajateltu kuvastavan levottomia aikoja. Toisaalta on esitetty, että jos kerran aseita on tarvittu, miksi ne on haudattu maahan sen sijaan, että ne olisi jätetty elävien käyttöön (esim. Purhonen 1998: 133)? Tähän voi löytyä vastaus myös hautaustavan vakiintumisesta ja merkityksestä. Saattaa olla, että esikristillinen uskomusmaailma oli niin vahva, että vaikka aseille olisikin ollut maanpäällistä käyttöä, täytyi ne silti panna hautaan vainajan mukaan. Toisaalta miekkahaudoilla ei välttämättä ole lainkaan yhteyttä levottomiin yhteiskuntaoloihin, jos miekkaa on pidetty aseista arvokkaimpana ja miekkojen kantajat halusivat vain ilmaista varallisuuttaan tai tiettyä yhteisöllistä asemaa.
- Kuva 3. Kirjoittajan valmistama ennallistus miekasta, jossa on B-variantin fasetoitu ponsi sekä rautainen säiläkirjoitus. Esikuvana Rovaniemen Marikkovaaran löytö (KM 3631:1).
Humikkalan miekkahautoihin vainajan ja miekan ohella asetettu muu esineistö vaihteli. Ainoastaan yksi hauta (numero 6) käsitti vainajan ohella pelkän miekan. Haudassa numero 10 havaittiin kaivausvaiheessa vainajan rinnan kohdalla harmaita läikkiä, jotka ovat mitä todennäköisimmin olleet tuhoutuneita nappeja, jollaisia oli myös haudassa numero 23. Pälsi arvelee, että miehen pukuun on saattanut kuulua edestä avoin takki, joka on suljettu napeilla (Pälsi 1928: 77). Humikkalan tapauksessa kaikki miesten haudoista tavatut napit ja kulkuset kuuluivat miekkahautoihin. Hauta numero 3 ei ole ollut paljonkaan varustellumpi: siinä oli miekan ohella useaan osaan fragmentoitunut rautaveitsi.
Haudassa numero 2 oli miekan lisäksi veitsi, mutta myös hopeinen, keskeltä leveä sormus, joka tyyppinä ajoittuu ristiretkiajalle (esim. Kivikoski 1951: 32). Näiden ohella haudan alueelta tavattiin kaksi rautanaulaa, toinen vainajan jalkopäästä ja toinen pään puolelta. Miekkaan kiinnittyneenä oli tupen jäännöksiä, joihin kuului myös pronssista valettu kenkäin tupen alapäässä, suojaamassa miekan kärkeä. Peter Paulsenin (1953: 136) mukaan kyseisen tyypin kenkäin on yleinen Itämeren piirissä, ja se ajoittuu laveasti 1000-luvulta aina 1300-luvulle saakka.
Hauta numero 23 sisälsi enemmän löytöjä. Miekkaan kiinnittyneenä oli tässäkin tapauksessa kenkäin, nyt tosin rautainen ja pahoin ruostunut. Hautaan laitetussa veitsessä oli kiinni tupen osia: nahkaa sekä pronssin paloja. Veitsen kädensijassa oli säilynyt puuta tai luuta, josta ei ole tehty tarkempaa analyysia. Haudan numero 10 tavoin tässäkin oli mukana pyöreitä pieniä metalliesineitä kokonaista neljä kappaletta. Rautakautisia kulkusia, kelloja ja kelloriipuksia tutkinut Riitta Rainio määritteli nämä neljä nappia kulkusennäköisiksi helmiksi, jotka on tehty kulkusten tapaan mutta ilman tarvittavia äänirakoja (Rainio 2010: 43). Rainion mukaan tällaisia helmiä on Suomen kokoelmissa ainakin 21 kappaletta, joista enemmistö on peräisin luovutetun Karjalan puolelta.
Hauta numero 21 oli miekkahaudoista runsaimmin varustettu. Haudan 23 tavoin miekan tupesta oli jäljellä hieman puuta sekä pieni rautainen kenkäin. Näiden ohella miekasta otettiin talteen eri alanumerolle raudanpalasia, ruostetta sekä puunsiruja tupesta. Vainaja oli saanut mukaansa lisäksi veitsen sekä hopearahan, samanidin, joka on lyöty vuosien 920 ja 932 välillä (Sarvas 1972: 108; Talvio 2002: 171). Sarvaksen mielestä tämä raha on selvästi muuta hautakalustoa varhaisempi, sillä haudasta löydetty hopeinen filigraanihelmi kuuluu 1000-luvulle (Sarvas 1972: 36). Haudasta otettiin talteen myös pieni hopealangasta taivutettu rengas, kolme vainajan hammasta, kolme pronssikierukasta muotoiltua tähdykkää, kolme pientä hiilenpalaa sekä paakkuja, joissa on tekstiilinjätteitä. Rautanauloja löydettiin kuusi vainajan jalkopäästä sekä neljä kokonaista ja yksi katkelma pään puolelta. Oman löytöryhmänsä muodostavat kulkuset, joita oli kaikkiaan yksitoista; osa löydettiin puolikkaina ja osa kokonaisina rivissä haudatun rinnalta vyötärön kohdalle. Rainion mukaan kaikki tämän haudan kulkuset kuuluvat hänen ryhmäänsä numero kuusi, joka käsittää pienet, pallomaiset kulkuset (Rainio 2010: 38-40, 42). Vastaavanlaisia tunnetaan Suomesta ainakin 77 kappaletta, ajoittuen 1000-luvun lopulta 1100-luvulle (Rainio 2010: 40).
Haudasta numero 7 tavattiin miekan ohella kaksi kolmiosaista hihnanjakajaa, yksi pronssinen solki, veitsi pronssiheloineen, yksi keskeltä leveämpi hopeasormus (Kivikoski 1951: 32, Tl. 129), hopearaha (marwanidi) 990-luvulta (Talvio 2002: 171), pieni pronssinen hevosenkenkäsolki, villakangaspaakku, sekä yksi rautanaula, todennäköisesti arkusta. Miekka, sen säilyneitä orgaanisia osia, sekä tuppea kannakkeineen tarkastellaan yksityiskohtaisemmin alempana.
Miekkojen lähempää tarkastelua
Kuudessa miekoista on ristiretkiajalle luonteenomainen kiekkomainen ponsi yhdistettynä pitkään ja kapeaan väistimeen. Suomesta tiedetään ainakin 38 kiekkopontista miekkaa sekä yksi irrallinen ponsi. Pro gradu –työssään Leena Tomanterä (1978) jakoi kiekkomaiset ponnet kolmeen ryhmään: A-varianttiin, joka on kiekkomainen ja suorakulmainen poikkileikkaukseltaan, B-varianttiin, joka on reunoiltaan fasetoitu ja täten poikkileikkaukseltaan kahdeksankulmainen, sekä harvinaiseen C-varianttiin, joka ei ole profiililtaan pyöreä vaan kuusikulmainen ja fasetoitu. Näistä sekä A- että B-varianttia ilmenee Humikkalan miekoissa. A-variantin ponsia on kaikkiaan neljä kappaletta; haudoista 2, 3 ja 21 sekä neljäntenä irtolöytö KM 11831. Fasetoitua B-varianttia on kaksi, haudoista 6 ja 10 (kuva 3). Variantista riippumatta kiekkopontiset miekat voidaan ajoittaa 1000- ja 1100-luvuille, Baltian maissa eräät ajoittuvat kontekstiensa perusteella vielä 1300-luvullekin (esim. Kazakevičius 1996: 90-91; Tomanterä 1978: 60). Kiekkomaisia ponsia käytettiin vielä läpi 1400-luvunkin, mutta nämä nuoremmat muodot eroavat ristiretkiaikaisista poikkileikkaukseltaan (esim. Oakeshott 1964: 95-96).
- Kuva 4: Piirros haudasta numero 7 löytyneestä miekan kahvasta. Mikko Moilanen.
Haudan numero 7 miekan kahva on ns. hopeakahvaista tyyppiä, jonka kaikki rautaiset, ontoksi taotut kahvan osat – mukaan lukien kourainputki – on pinnoitettu hopealla ja koristeltu normaalisti loppuvan viikinkiajan eläinornamentiikalla. Tyyppi on usein rinnastettu muotonsa samankaltaisuuksien perusteella Petersenin S-, T- tai Z-tyyppiin (ks. esim. Kivikoski 1973: 114; Nerman 1929: 76; Mandel 1991: 117; Salmo 1952: 381-382), vaikka se selkeästi on aivan oma tyyppinsä muotonsa, koristelunsa sekä rakenteensa vuoksi. Hopeakahvaisen tyypin ajoitus on melko lavea varhaisimpien löytöjen ollessa vuoden 1000 tienoilta, ja käytön jatkuessa ainakin koko 1000-luvun, todennäköisesti pidempäänkin (esim. Mandel 1991: 118; Tomanterä 1978: 74).
Humikkalan hopeakahvainen miekka on erikoinen tapaus, sillä siitä puuttuu rautainen kourainputki ja tilalla on edelleen suurimmilta osin säilynyt puukahva ja sen ympärille kiedottu nahkaremmi (kuva 4). Myös koristelu eroaa valmistusteknisesti muista hopeakahvaisista miekoista: normaalisti kahvan osien pinta on päällystetty ohuella hopealevyllä, joka on vasaroitu rautaisten osien pintaan iskettyihin uriin. Humikkalan miekan kahvassa on myös tiheä pienten urien verkosto, mutta koristelu on tehty kuparipitoisen langan ja hopealangan paloista kokoamalla, kuten esimerkiksi viikinkiajan lopulle ajoittuvissa Petersenin R- ja S-tyypeissä.
Vaikka kahvan muut osat ovat muodoltaan ja rakenteeltaan hopeakahvaista tyyppiä, niiden jäljellä oleva koristelu ei ole eläinornamentiikkaa vaan kiemuraista kasviaihetta. Eläinornamentiikka on usein syynä siihen, että näitä hopeakahvoja pidetään gotlantilaisena valmisteena tai valmistetun tällaisen vaikutteen alla (esim. Kivikoski 1937: 233; Nordman 1942: 272). Kasviaiheet viittaavat tässä tapauksessa enemmän itään päin, kuten sekin, että idässä (etenkin Venäjällä) yleiset pronssikahvaiset miekat ovat muodoltaan hopeakahvaisia vastaavia ja niissä on samankaltaisia kasviaiheita koristeina (esim. Kirpichnikov 1966: 131). Venäjän pronssista valamalla valmistetut vastineet ajoittuvat viikinkiajan lopulta noin vuoteen 1100. Hieman Humikkalan miekkaa muistuttava kahva on luovutetun Karjalan puolelta, Käkisalmen pitäjän Suotniemestä (KM 2487:5), minkä lisäksi Hiitolan Kilpolansaaresta tunnetaan samankaltainen irtonainen ponsi (KM 3247:10).
- Kuva 5. Piirros haudan numero 23 miekasta säilämerkkeineen. Mikko Moilanen.
Kuriositeetti koko Suomen mittakaavassa on haudan numero 23 miekan ponsi, sillä se on ainoa laatuaan Suomesta (kuva 5). Ponsi kuuluu Ewart Oakeshottin keskiaikaisten miekanponsien typologiassa tyyppiin E. Saksalainen Alfred Geibig on tyypitellyt Saksan miekkalöydöt omana luokittelunaan, jossa haudan 23 miekan ponsi on muotoa 19. Oakeshott (1964: 94) ajoittaa ponnen 1200-luvun puoliväliin, kun taas Geibig (1991: 77-80, 151) ajoittaa sen varhaisemmaksi vuosien 1100 ja 1150 väliin Saksan löytöaineiston valossa. Venäjällä tyyppi ajoittuu 1100-luvulta aina 1300-luvulle (Kirpichnikov 1966: 50, 54-55, 59).
Miekkojen teristä vain kaksi oli koristeettomia (haudat 3 ja 7), mikä voi johtua myös löytöjen huonosta kunnosta; veriuraan upotetut merkit ovat saattaneet pudota korroosion vaikutuksesta. Muissa terissä oli merkkejä tai kirjoitusta upotettuna joko raudasta tai hopeasta (ks. Tomanterä 1978). Näitä sanotaan säilämerkeiksi, kokonaisten nimien, sanojen tai lauseiden tapauksessa säiläkirjoituksiksi. Ensimmäisiä rautaisia säilämerkkejä alkoi ilmaantua jo merovingiajan lopulla, niiden yleistyessä erityisesti 900-luvulla. Viikinkiajan säiläkirjoituksia oli monenlaisia: seppien tai pajojen nimiä, geometrisia kuvioyhdistelmiä, symbolisia kuvioita, sekä epäsäännöllisiä merkkiyhdistelmiä, jotka kenties imitoivat jotakin oikeinkirjoitettua latinankielistä sanaa tai kirjoitusta. 1000-luvulla rautaiset säilämerkit alkavat jäädä pois muodista ja tilalle tulevat vähitellen kuparipitoisista metalleista, hopeasta ja jopa kullasta upotetut merkit. On huomioitava, että sekä rautaisia että ei-rautaisia säilämerkkejä käytettiin rinta rinnan, siirtymä ei siis ollut yhtäkkinen. 1000-luvun säilämerkkimotiivit olivat pääsääntöisesti kristillisiä sanoja, lausahduksia sekä symboleita sekä näidem imitaatioita, joskin poikkeuksiakin löytyy.
Rautaisia kirjaimia oli hautojen 21 ja 23 miekoissa sekä irtolöytönä talletetussa miekassa. Ruoste on tuhonnut suurimman osan kirjaimista, ja ne ovat vain fragmentaarisina nähtävissä röntgenkuvien avulla. Haudan 21 miekassa on rautaisia kirjaimia epäjärjestyksessä, samoin kuin irtolöydössäkin, jossa tosin on myös kahvaristi aloittamassa säilän toisen lappeen kirjainjonoa (kuva 6). Kahvaristit ovat yleisiä ristiretkiajan oikeinkirjoitetuissa säiläteksteissä. Haudan numero 23 miekassa on katkelmallinen teksti OMINEN, jonka ennen ja jälkeen on myös ollut kirjaimia. On mahdollista, että kyseessä on jokin tekstin ”in nomine domini” eli ”jumalan nimeen” muunnos, jotka ovat yleisiä löytöaineistossamme.
- Kuva 6. Irtolöytönä talteen otettu miekka (KM 11831), jossa on rautaisia säilämerkkejä sekä A-variantin ponsi. Piirros: Mikko Moilanen.
Kolmessa miekanterässä oli hopealangasta upotettuja merkkejä. Haudan numero 2 miekan säilässä näkyy mm. S, A, R, V ja H-kirjaimia järjestyksessä, jonka tarkoitusta (tai tahattomuutta) ei tiedetä. Haudan 6 miekassa on samankaltaisia kirjaimia merkkijonon päättyessä kahvaristiin (ks. Leppäaho 1964: 62-63, Tafel 29.4). Tämän säilän toisella puolella ei ole kirjaimia, ainoastaan kolme kahvaristia, kukin ympyrän sisällä. Haudan 10 säilässä on niinikään kirjainyhdistelmiä sekä kahvaristit merkkien alussa ja kenties lopussakin (Leppäaho 1964: 50-51, Tafel 23.3). Tyyliltään samankaltaisia kirjain- ja merkkiyhdistelmiä tunnetaan mm. Jämsästä (KM 704), Nousiaisten Moision Myllymäestä (KM 9297:2) sekä Raision Ihalasta (KM 4161:1).
Miekkojen ajoittaminen on jokseenkin hankalaa. Kiekkoponnen eri variantteja esiintyy läpi koko ristiretkiajan, sillä niitä löytyy sekä rautaisia että ei-rautaisia merkkejä sisältävistä säilistä. Perinteisesti on otaksuttu, että rautaiset säilämerkit olivat käytössä ennen kuparipitoisista metalleista ja jalometalleista upotettuja säilämerkkejä. Miekkalöydöistä ja täten miekkahaudoista varhaisin voisi olla hauta numero 7, jossa on hopeakahvainen miekka. Typologisesti hopeakahva on todennäköisemmin kiekkopontisia varhaisempi, vaikkakin se voi olla yhtä hyvin samanaikainenkin ottaen huomioon miekkojen pitkän käyttöiän. Haudasta on löydetty hopeinen marwanidi, joka Tuukka Talvion (2002: 171) mukaan ajoittuu 990-luvun alkuun. Hautaus voi tosin olla miltä tahansa ajalta tämän jälkeen. Toinen ääripää on haudan numero 23 miekka, joka kahvansa puolesta voisi ajoittua 1100-luvulle tai myöhemmäksikin. Muu hautakalusto eli veitsi sekä neljä pyöreää, kulkusmaista nappia puoltavat niinikään 1000-luvun loppua tai 1100-lukua.
Myös säilämerkkien ja –kirjoitusten ajoittaminen näinkin suppealla aikavälillä on hankalaa, olkoonkin, että kyseessä on siirtymä rautaisista merkeistä ei-rautaisiin. Tämä siirtymä ei tietenkään ole tapahtunut yhtäkkiä, vaan molempia tyyppejä on käytetty rinnakkain juuri 1000-luvun ajan. Keski-Euroopassa samankaltaisia, Humikkalan miekkojen merkkeihin verrattavia, hopeisia säilämerkkien yhdistelmiä on ajoitettu vasta 1200-luvulle, kahvaristimotiiveja ympyröineen jopa 1300- ja 1400-luvun puolelle (esim. Drboglav 1984; Głosek 1984). Nämä ajoitukset ovat huomattavasti myöhäisempiä kuin mitä kotimainen aineistomme antaa ymmärtää.
Kouraimia ja tupenrapinoita
Haudan numero 7 miekan ja tupen orgaanisia osia on säilynyt runsaasti. Miekan kädensijassa on edelleen jäljellä sen ympärille kiedottu nahkanauha, jonka alla on jotain muuta orgaanista ainetta. Pälsi (1928: 78) on verrannut tätä Köyliönsaaren C-kalmistosta löydetyn viikinkiajan loppupuolen miekan kahvaan (KM 8602:130), jossa on nahkapäällysteen alla villalankakerros ja alimpana puuta vasten rautaista ruotoa (ks. Tomanterä 1972: 24). Pälsi teetti jopa ennallistuksen kädensijasta, ja totesi sen käyttökelpoiseksi. Samankaltaisia kerroksittain koottuja kädensijoja tunnetaan esimerkiksi Saksan ja Ruotsin aineistosta (esim. Geibig 1991: 101; Strömberg 1961: 137; Thålin-Bergman 1986: 14). Suomesta tunnetaan muistakin ruumishautauksista puisia kourainten fragmentteja, esimerkiksi Köyliönsaaresta, Euran Pappilanmäeltä ja Luistarista, Pöytyän (ent. Yläneen) Anivehmaanmäeltä sekä Ylöjärven Mikkolasta.
- Kuva 7. Pälsin (1928) ”uusintosommitelma” haudan numero 7 miekan kantolaitteesta.
Miekan tupesta voi selkeästi erottaa puisen lestin ja nahkaisen pintakerroksen. Tupen alapäässä on kiinni pronssinen kenkäin, joka Paulsenin (1953: 142) mukaan ajoittuu 1000-luvulta 1200-luvulle. Kirjoittajan tutkiessa miekkoja väitöstutkimusta varten, useassa ruumishaudoista peräisin olevassa miekassa on edelleen puuta terän pinnalla. Tällaisia miekkoja on mm. Kaukolan Kekomäestä, Köyliönsaaresta, Pöytyän Anivehmaanmäeltä, sekä Euran Pappilanmäeltä ja Luistarista. Köyliönsaaresta löytyneen miekan (KM 8602:130) tupen jäännökset on tutkittu tarkemmin (ks. Tomanterä 1972: 24-25). Tupessa havaittiin puinen lesti, jonka sisäpinnalla oli jonkin eläimen karvaa suojaamassa miekan terää. Tupen puisen pinnan päälle oli pingotettu ensin nahka ja tämän päälle tekstiilikerros. Samankaltaisia vuorattuja ja/tai pinnoitettuja puuhuotria tunnetaan yleiseurooppalaisessa mittakaavassa mm. Brittein saarilta (Sutton Hoo, Ballateare, Cronk Moar, Donnybrook, Repton, Skerne), Islannista (Hafurbjarnastadir), sekä Saksasta (Haithabu) (ks. esim. Bersu & Wilson 1966; Biddle & Kjølbye-Biddle 1992; Dent 1984; Graham-Campbell 1980; Hall 1978; Oddy & Tite 1978).
Oletettavasti miekan kantolaitteeseen kuluvana löydettiin hankkilus, joka koostuu kahdesta hihnanjakajasta sekä yhdestä hihnansoljesta. Hihnanjakajat on valettu pronssista ja ne ovat kolmiosaisia. Jokainen kolmiosaiseen rengasmaiseen jakajaan yhdistyvä pronssinen hela on eläinaiheinen; toisessa hihnanjakajassa näistä kaikki kolme ovat säilyneet, kun taas toisessa vain kaksi on säilynyt ja kolmas on korvattu sitomalla nahkahihna kiinni renkaaseen. Kaikkien helojen välissä on jäännöksiä noin viiden millimetrin paksuisista nahkahihnoista, joiden ympärille Pälsi arvelee kiedotun vielä ohuemman nahkakuoren (Pälsi 1928: 78). Hihnanjakajiin mahdollisesti kuuluva solki on pronssia ja saranoitu.
- Kuva 8. Kirjoittajan tekemä ennallistusvaihtoehto tupesta yhdellä kolmiosaisella hihnanjakajalla.
Koska varsinaisia nahkahihnoja ei ollut säilynyt, Pälsi laati ennallistuksen miekan kannakkeiden käyttötavasta perustuen itämaisten nuoliviinien kannakkeisiin (Pälsi 1928: 79; kuva 7). J.-T. Pälikkö (2006) on testannut tätä samaista miekan ripustustapaa käytännössä, ja todennut, että kolmiosaisilla hihnanjakajilla ei ole merkitystä, jos miekka ja tuppi ripustetaan näin pelkästään olkahihnalla. Tällöin miekka vain roikkuu pystysuorassa, minkä lisäksi ase heiluu edestakaisin kävellessä. Pälikkö onkin ehdottanut erilaista tapaa käyttäen kahta hihnanjakajaa. Tässä lyhyt nahkahihna ei yhdistä kahta hihnanjakajaa toisiinsa kuten Pälsin ehdotuksessa,vaan kannakkeessa on sekä olkahihna että vyö. On huomioitava, että ulkomaisista löydöistä ei ole tässä tapauksessa suurtakaan apua, sillä niiden tapauksessa tupen kantolaitteeseen on kuulunut normaalisti vain yksi hihnanjakaja kahden asemesta (ks. esim. Siddorn 2000: 87-90 sekä kuva 8).
Humikkalan, kuten muidenkin ristiretkiajan ruumiskalmistojen tapauksessa tutkimuspotentiaali on valtava koskien miekkojen kouraimia ja tuppia. Miekkoihin ja niiden tuppiin kytkeytyvien orgaanisten aineiden – puun, nahan ja tekstiilien – jätteitä on meiltä huomattavan paljon, eikä niitä ole tähänkään päivään mennessä tutkittu yksityiskohtaisemmin ja luonnontieteellisten menetelmien avustuksella, poislukien Köyliönsaaren C-kalmiston kolme miekkaa (Tomanterä 1972).
Lähteet:
Bersu, G. & Wilson, David M. 1966. Three Viking Graves in the Isle of Man. The Society for Medieval Archaeology, Monograph series no. 1. London.
Biddle, M. & Kjølbye-Biddle, B. 1992. Repton and the Vikings. Antiquity 66: 36-51.
Dent, J. 1984. Skerne, Humberside. Current Archaeology 91: 251-253.
Drboglav, D. A. 1984. Zagadki latinskikh kleim na mechakh IX-XIV vekov. Moskva.
Geibig, A. 1991. Beiträge zur morphologischen Entwicklung des Schwertes im Mittelalter: Eine Analyse des Fundmaterials vom ausgehenden 8. bis zum 12. Jahrhundert aus Sammlungen der Bundesrepublik Deutschland. Offa-Bücher 71. Neumünster.
Głosek, M. 1984. Miecze środkowoeuropejskie z X-XV w. Warszawa.
Graham-Campbell, J. 1980. Viking Artefacts: A Select Catalogue. London.
Hall, R. 1978. A Viking-age grave at Donnybrook, Co. Dublin. Medieval Archaeology 22: 64-83.
Kazakevičius, V. 1996. IX-XII a. Baltų kalavijai. Vilnius.
Kirpichnikov, A. 1966. Drevnerusskoe Oružie 1. Arheologija SSSR E1-36. Moskva.
Kivikoski, E. 1937. Studien zu Birkas Handel im östlichen Ostseegebiet. Acta Archaeologica, Vol. 8, No. 3: 229-250.
Kivikoski, E. 1951. Suomen rautakauden kuvasto II. Porvoo.
Kivikoski, E. 1973. Die Eisenzeit Finnlands. Bildwerk und Text. Neuausgabe. Helsinki.
Lehtosalo-Hilander, P.-L. 1982. Luistari II. The Artefacts. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 82:2. Helsinki.
Leppäaho, J. 1964. Späteisenzeitliche Waffen aus Finnland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja61. Helsinki.
Mandel, M. 1991. Eesti 8.-13. sajandi mõõkade tüpoloogiast ja dateerimisest. Jaanits, L. & Lang, V. (toim.). Muinasaja teadus I. Arheoloogiline kogumik: 101-133.
Mäntylä, S. 2006. Kuriositeetteja, lahjoja ja suojelumagiaa. Hauta-antimien tulkintaongelmia Halikon Rikalanmäen aineiston valossa. Immonen, V. & Haimila, M. (toim.), Mustaa valkoisella. Ystäväkirja arkeologian lehtori Kristiina Korkeakoski-Väisäselle: 134-152.
Nerman, B. 1929. Die Verbindungen zwischen Skandinavien und den Ostbaltikum in der jüngeren Eisenzeit. Kungliga Vitterhets Historie och Antikvitets Akademiens Handlingar 40:1. Stockholm.
Nordman, C. A. 1942. Schatzfunde und Handelsverbindungen in Finnlands Wikingerzeit. Acta Archaeologica, Vol 13: 272-293.
Oakeshott, R. E. 1964. The Sword in the Age of Chivalry. London.
Oddy, W. A. & Tite, M. S. 1978. Reports relating to the sword and scabbard scientific examinations carried out in the British Museum Research Laboratory. Bruce-Mitford, Rupert, The Sutton-Hoo ship-burial, part II: Arms, armour and regalia. Appendix B: 308-309.
Pader, E.-J. 1982. Symbolism, social relations and the interpretation of mortuary remains. BAR International Series 130. Oxford.
Parker Pearson, M. 2003. The archaeology of death and burial. Stroud.
Paulsen, P. 1953. Schwertortbänder der Wikingerzeit. Ein Beitrag zur Frühgeschichte Osteuropas. Stuttgart.
Purhonen, P. 1997. East and West in Early Finnish Christianity. Müller-Wille, M. (Hrsg.), Rom und Byzanz im Norden. Mission und Glaubenwechsel im Ostseeraum während des 8.-14. Jahrhunderts. Band I: 373-387.
Purhonen, P. 1998. Kristinuskon saapumisesta Suomeen. Uskontoarkeologinen tutkimus. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 106. Helsinki.
Pälikkö, J.-T. 20 06. Seppä Gicelinin jäljillä. Mäntylä, S. (toim.). Miekka – Menneisyys – Maisema: 92-112.
Pälsi, S. 1928. Puvustoaineksia Maskun Humikkalan kalmistosta. Suomen museo 1928: 71-79.
Pälsi, S. 1938. Om gravar med obrända lik. Finskt museum1938: 29-36.
Rainio, R. 2010. Suomen rautakautiset kulkuset, kellot ja kelloriipukset. Äänimaiseman arkeologiaa. Suomen musiikkikirjastoyhdistyksen julkaisusarja, osa138. Helsinki.
Raninen, S. 2005. Tuskan teatteri Turun Kärsämäessä. Ajatuksia ja sitaatteja roomalaisesta rautakaudesta. I osa: Maarian Kärsämäki ja Itämeren maailma. Muinaistutkija 4/2005: 40-71.
Salmo, H. 1952. Satakunnan historia II. Rautakausi. Vammala.
Sarvas, P. 1972. Länsi-Suomen ruumishautojen raha-ajoitukset. Helsingin yliopiston arkeologian laitos, moniste n:o 6. Helsinki.
Siddorn, J. Kim 2000. Viking Weapons & Warfare. Gloucestershire.
Strömberg, M. 1961. Untersuchungen zur jüngeren Eisenzeit in Schonen. Völkerwanderungszeit Wikingerzeit. Acta Arch. Lundensia 4. Bonn-Lund.
Talvio, T. 2002. Coins and coin finds in Finland AD 800-1200. Iskos 12. Vammala.
Thålin-Bergman, L. 1986. Übersicht über die Schwerter von Birka. Arwidsson, Greta (Hrsg.), Birka II:2. Systematische Analyse der Grabfunde: 11-14.
Tomanterä, L. 1972. Kolme Köyliön Vanhankartanon miekkaa. Suomen museo 79: 19-28.
Tomanterä, L. 1978. Kaksi Köyliön miekkahautaa. Vanhankartanon C-kalmiston haudat XVI ja XVII. Pro gradu –tutkielma arkeologiassa. Helsingin yliopiston arkeologian laitos, moniste n:o 16. Helsinki.
KALMISTOPIIRI 