Esitelmät ja konferenssit/seminaarit

EAA 2019 (osa I): Viikinkiajan tutkimuksen kysymyksiä ja historiallisten hautojen tutkimusetiikkaa

Ulla Moilanen

Vuosittainen European Association of Archaeologists –konferenssi järjestettiin syyskuussa 2019 Bernissä, Sveitsissä. Konferenssiin oli jälleen kokoontunut satoja arkeologeja keskustelemaan eri aiheista. Perinteiseen tapaan esitelmäsessiot olivat toistensa kanssa päällekkäisiä, joten niiden joukosta oli yritettävä löytää itselle relevanteimmat ja kiinnostavimmat.

Konferenssin alkuun valitsin Vitrified vikings? –session, jossa käsiteltiin viikinkiajan tutkimusta sekä sitä, miten yleistyksistä ja jopa olettamuksista tulee tarpeeksi pitkään toistettaessa faktoja. Sessiossa kysyttiin, mitkä viikinkiaikaa koskevat stereotypiat ovat lähtökohtaisesti väärin ja miten vakiintuneita käsityksiä voidaan lähestyä eri näkökulmista, jotta aikakaudesta saadaan uutta tietoa.

Yksi session esitelmistä käsitteli puolalaisia asehautauksia ja niistä esitettyjä tulkintoja (Leszek Gardeła: Viking warriors in Poland? Overcoming an identity crisis). Puolasta löytyneitä viikinkiaikaisia asehautauksia on tulkittu eri lähtökohdista eri aikoina, aivan kuten Kalmistopiirissä aiemmin käsiteltyä Prahan linnan miehenhautaa.

Vuoden 2019 EAA-konferenssi järjestettiin Bernin yliopistolla. Kuva: Ulla Moilanen.

1940-luvun alkupuolella monilla puolalaisilla kohteilla kaivauksia tekivät Natsi-Saksan arkeologit, jotka pyrkivät löytämään todisteita germaaniheimoista alueella. Viikinkitulkinnat sopivat natsi-ideologiaan, joten miekkahautojen vainajat tulkittiin hallitsijan palvelukseen saapuneiksi viikinkisotureiksi. Myöhemmin puolalaiset arkeologit halusivat puolestaan nähdä haudoissa slaavilaista vaikutusta. Gardełan mukaan aikaisempia tutkintoja leimaa kuitenkin ”identiteettikriisi”, sillä vainajat ovat olleet tulkinnoissa yleensä kaikkea muuta kuin paikallisia: milloin skandinaaveja, milloin ruseja, varjageja tai 700-1000-luvuilla Keski-Aasian aroilta lähtöisin olleita petsenegejä. Paikallisina vainajat olisivat länsislaaveja.

Vaikka haudoista on löytynyt skandinaavistyylisiä aseita, Gardełan mukaan monet muut esineet puhuvat länsislaavilaisen soturi-identiteetin puolesta. Esimerkiksi Lutomierskin kalmiston haudasta 10 löytyneissä kannuksissa on eläinornamentiikkaa sekä siivekkääksi käärmeeksi tulkittu eläin, jota voi mahdollisesti pitää perheen tai suvun tunnuksena. Gardełan mukaan joitakin länsislaavilaisia esineitä on virheellisesti voitu tulkita jopa anglosaksisiksi. Hevosiin ja ratsastamiseen liittyvä esineistö haudoissa voi kertoa liikkuvista sotureista, ja eri maantieteellisiltä alueilta peräisin olevat esineet kontakteista eri alueiden soturieliitin välillä (myös Gardeła 2018). Gardełan aloittamassa projektissa puolalaisia asehautoja tutkitaan uudelleen ja pohditaan, onko aikaisemmin arkeologisessa aineistossa näkymättömäksi jääneiden länsislaavien vaikutus ulottunut laajemmalle kuin mitä aikaisemmin on ajateltu.

Lutomierskin kalmiston haudasta 10 löytyneen kannuksen kopio. Kuva: Druzynagroduhorodna.pl.

Anna Jelicic esitelmöi tekeillä olevan väitöskirjansa aiheesta, joka käsittelee Ruotsin viikinkiaikaisia polttohautausrituaaleja sekä hautauksiin tarkoituksella asetettuja luonnonmateriaaleja. Ruotsalaisissa kalmistoissa on uurnia, joihin on voitu asettaa pikkukiviä, pähkinöitä, viljoja, fossiileita, munan- tai simpukankuoria, mineraaleja jne. Perinteisesti tutkimuksessa on kuitenkin keskitytty vain esineistöön tai luuaineistoon, ja samasta kontekstista peräisin olevaa luonnonmateriaalia on pidetty tutkimuksessa vähempiarvoisena. (Myös Suomessa ”luontaisiksi” arvioidut asiat on jätetty kaivauksilla usein tallettamatta.) Jelicic huomautti, että arkeologisen aineiston arvottaminen tällä tavoin on vaikuttanut paitsi käsityksiin viikinkiajan hautausrituaaleista myös kaivausmenetelmiin sekä siihen, mitä aineistoa säilytetään kokoelmissa tai esitetään esimerkiksi näyttelyissä. Jelicicin huomio kiinnittyy siihen, että myös luonnonaineistot voivat olla osa ihmistoimintaa ja tuoda lisätietoa viikinkiajan hautausrituaaleista. Aihe oli erittäin kiinnostava ja Jelicicin väitöskirja tulee olemaan tärkeä lisä viikinkiajan hautatutkimukseen.

Ben Raffieldin esitelmä käsitteli orjia ja orjuutta viikinkiajan Skandinaviassa. Orjia on vaikea tunnistaa arkeologisesta materiaalista, ja on vain vähän tietoa siitä, minkälaista orjien elämä oli tai miten heidät haudattiin. Skandinaviassa orjien haudoiksi on tulkittu etenkin sellaisia kaksoishautauksia, joissa toisessa vainajassa on väkivallan merkkejä. On esitetty, että väkivaltaisesti kuolleet olisivat isäntiensä mukaan surmattuja orjia. Raffield esitti kysymyksen tulkinnan perusteista ja pohti miksi orjia olisi asetettu isäntiensä hautoihin. Ajatus isäntäänsä tuonpuoleiseen seuraavasta orjasta perustuu lähinnä ibn Fadlanin 900-luvulla kirjoittamaan kuvaukseen päällikön hautauksesta, johon kuului myös orjatytön surmaaminen. Snorrin saagassa mainitaan puolestaan Odinin laki, jonka mukaan maahan kätketty omaisuus seuraa omistajaansa tuonpuoleseen. Mutta mikä arkeologisessa löytöaineistossa tukee näitä ajatuksia? Päättömät vainajat on voitu tulkita orjiksi ainoastaan vainajan kohtelun perusteella. Raffieldin mukaan fokus pitää kääntää yksilöihin itseensä ja asiaa on tarkasteltava laajemmasta näkökulmasta. Jos haudatut ovat orjia, onko heihin suhtauduttu ihmisinä vai materiaalisena omaisuutena? Miksi rituaalista väkivaltaa on esiintynyt ja onko se ollut ainoastaan negatiivinen asia?

Vuonna 1974 Upplannista Bollstanäsista kaivetun viikinkiaikaisen polttohautauksen päällä oli kaksi päättömänä, vatsallaan haudattua vainajaa sekä näiden yhteydessä rautakautista keramiikkaa. Ove Hemmendorff (1984) on tulkinnut ruumishautaukset uhratuiksi orjiksi. Kuva: Hemmendorff 1984, fig. 2.

Sessiossa Household textiles in and beyond Viking Age puhuttiin otsikon mukaisesti viikinkiajan taloustekstiileistä. Tähän liittyy esimerkiksi tekstiilien, kuten seinävaatteiden, käyttö sisustuselementteinä. Norjassa on vielä 1900-luvun alussa ollut tapana ripustaa juhlapäivinä seinät ja jopa katto täyteen seinävaatteita. Myös viikinkiajan seinävaatteista on esitetty, että ne eivät ole olleet arkikäytössä, vaan ne on otettu esille erityistilanteissa. Tekstiilien kirjailut ovat voineet kertoa tarinoita merkittävistä tapahtumista, ja kuvien avulla tarinoita on voitu tehdä tutuksi esimerkiksi arvokkaille vieraille.

Ida Demant puhui Lejren elävän historian museoon Sagnlandetiin rakennetusta 700-luvun hallitalon kopiosta, jonka sisustaminen oli kesken. Hallitalo on 61 metriä pitkä ja siinä on yhteensä 300 neliötä. Alkuperäinen talo on luultavasti ollut paikalliskuninkaan käytössä ja siellä on otettu vastaan vieraita sekä järjestetty erilaisia seremonioita. Demant kertoi, että tarkoituksena on sisustaa talo arkeologisiin löytöihin perustuvilla huonekaluilla ja tekstiileillä. Ihmetystä oli kuitenkin herättänyt se, että arkeologiset seinävaatelöydöt ovat erikoisen pieniä seinälle ripustettavaksi ja näyttävät hassulta keskellä korkeaa seinää. Havainnollistamisen vuoksi Demant oli tulostanut alkuperäisessä koossa olevan kuvan pätkästä Osebergin seinävaatteen rekonstruktiosta ja asettanut sen hallitalon seinälle. Onko seinävaatteita siis käytetty lainkaan sisustuselementteinä? Keskusteluosiossa nostin kuitenkin käteni ylös ja huomautin, että tekstiilin pieni koko on sinänsä looginen. Rautakautinen hallitalo on ollut paljon pimeämpi paikka kuin modernein valaisimin valaistu rekonstruktio. Seinävaatteita on voitu lähestyä esimerkiksi soihduin, jolloin kapeasta vaatteesta on saatu valaistua juuri tietty osa ja koko siinä esitetty kohtaus. Pitkää vaatetta seuraamalla tarina on siten voitu kertoa helposti kohtaus kohtaukselta. Kommenttia pidettiin hyvänä ja siihen vielä lisättiin, että monissa tekstiileissä tekotapa on sellainen, että liekin liikkuva valo on voinut saada aikaan visuaalisen efektin liikkuvista hahmoista.

Osebergin seinävaatteen rekonstruktio näyttää meidän silmiimme erikoiselta keskellä hallitalon seinää. Ida Demant esitelmöi. Kuva: Ulla Moilanen.

Samassa sessiossa oli myös Charlotte Rimstadin ja Ulla Manneringin esitelmä tyynyistä ja patjoista viikinkiajan skandinaavisissa haudoissa. Höyhentäytteiset tyynyt ja patjat vaikuttavat liittyvän poikkeuksellisen rikkaisiin hautoihin, kuten Osebergin laivahautaan ja tanskalaiseen Mammenin kammiohautaan, johon oli laskettu silkkiin puettu henkilö hopeakoristeisen kirveen kanssa. Tanskalainen projekti on parhaillaan tutkimassa haudoista löytyneitä sulkien ja höyhenten jäänteitä tarkemmin, ja tuloksista kerrotaan myöhemmin ilmestyvässä julkaisussa. Tutkimus on osa Kööpenhaminan yliopiston Fashioning the Viking Age –projektia, jossa tutkitaan erityisesti viikinkiajan naisten ja miesten vaatetusta uusin menetelmin.

Seuraavana päivänä osallistuin oululaisten arkeologien organisoimaan sessioon Ethics and practices in the excavation and analysis of historic human remains and associated cultural material. Sessiossa nostettiin esiin erilaisia historiallisiin hautauksiin liittyviä eettisiä seikkoja. Oulun yliopiston arkeologian oppiaineella on pitkä historia kirkkohautojen ja kirkkojen alle muumioituneiden vainajien tutkimuksessa. Tällä hetkellä meneillään on muun muassa Kirkko, tila ja muisti –hanke sekä Suomen Akatemian rahoittama projekti, jossa tutkitaan lasten hautaamiseen liittyneitä seikkoja historiallisella ajalla.

Mammenin hopeakoristeinen kirves. Kuva: Natmus.dk.

Historiallisen ajan haudat mielletään usein erityisen sensitiiviseksi tutkimuskohteeksi, koska tutkittavat vainajat voidaan toisinaan tunnistaa nimeltä, ja toisaalta vain parisataa vuotta sitten eläneiden vainajien suhteellisen läheisiä sukulaisia voi edelleen olla elossa. Session esitelmissä kysyttiin missä määrin kuolleita voidaan pitää tutkimuskohteina, kenelle ihmisjäännökset kuuluvat ja ovatko ne koko ihmiskunnan yhteistä kulttuuriperintöä. Sanna Lipkin kertoi, että tekstiilitutkijoiden tekemä tutkimus nostaa esiin uudenlaisia kysymyksiä. Voidaanko muumioituneiden vainajien kuvia julkaista? Miten historiallisia ihmisjäännöksiä asetetaan näytteille? Miten suhtaudutaan tekstiileihin, joissa voi olla kiinni luuta ja jotka voivat olla ruumiinnesteiden tahraamia. Tulisiko tällaiset tekstiilit rinnastaa ruumiillisin jäänteisiin ja haudata uudelleen luiden mukana? Hautojen kasvijäänteistä väitöskirjansa laatinut Anne-Mari Tranberg puolestaan pohti sitä, mistä kaikesta hautaus koostuu. Luetaanko hautaukseen mukaan myös erilaiset rakenteet sekä haudan sisältämät kasvit, ja miten esimerkiksi kirkkohaudoissa voidaan erottaa ihmisten hautaan asettamat kasvit jyrsijöiden paikalle kuljettamista?

Etiikkasessiossa oli myös oma yhteisesitelmäni Helena Rannan, Antti Sajantilan ja Jussi-Pekka Taavitsaisen kanssa. Esitelmässä käsiteltiin sitä, minkälaisia eettisiä suosituksia YK:n ohjeistukset sisältävät modernien joukkohautojen kaivamisesta ja tutkimisesta, ja ovatko samat seikat relevantteja myös arkeologian kannalta. Meillä erityistapauksena voidaan pitää esimerkiksi vuoden 1918 joukkohautoja, jotka ovat yli satavuotiaina arkeologisia kohteita, mutta joita ei kuitenkaan pidetä Muinaismuistolain rauhoittamina muinaisjäännöksinä. Siksi niiden mahdollisessa kaivamisessa pitää ottaa huomioon hyvin erilaisia seikkoja kuin esimerkiksi rautakautisen ruumishaudan tutkimisessa.

Yhteisesitelmämme aloitusdia sekä abstrakti. Kuvan voi klikata suuremmaksi.

Session lopuksi käydyssä keskustelussa pohdittiin vielä sitä, onko arkeologinen vainaja objekti vai subjekti, miten vainajiin suhtaudutaan, ja onko vainajilla oikeuksia ja minkälaisia ne ovat? Harold Mytum mainitsi keskustelussa, että hänen mielestään ihmisjäännöksillä ei ole oikeuksia, sillä elävien oikeudet menevät kuolleiden edelle. Muissa esiin nousseissa näkemyksissä vainajat nähtiin hiljaisina ja äänettöminä, ja elävät ihmiset heidän ääninään. Mutta onko arkeologisilla ihmisjäännöksillä tai ennen eläneillä ihmisillä oikeus tulla muistetuksi vai oikeus tulla unohdetuksi? Kuka sen päättää?

Omasta mielestäni muistaminen on tärkeää, sillä suurin osa hautausrituaaleista on kautta aikojen tähdännyt juuri tähän. Ikävien historiallisten asioiden ja tapahtumien, kuten kansanmurhien, unohtaminen voi puolestaan olla jopa vaarallista. Hieman samaa aihetta käsitteli myös refleksiivisen arkeologian sessiossa (Critical ideas – Reflexive archaeologies) ollut esitelmä fasismin muistomerkeistä Espanjassa. Alma Lerma Guijarro kysyi, miksi näitä muistomerkkejä ei pureta, vaikka ne edustavat kipeää lähihistoriaa, jonka ihannoiminen näyttävin monumentein loukkaa monia, ja vaikka suuri yleisö haluaisi muistomerkit hävitettäväksi vuonna 2007 voimaan tulleen historiallisen muistin lain nojalla. Kyseinen laki määräsi suurimman osan Francon ajan symboleista poistettavaksi. Kysymys herätti runsaasti kommentteja siitä, voiko kulttuuriperintöä arvottaa hyväksi tai pahaksi, ja tuleeko kaikkien menneisyyden jäänteiden tulee olla yhtä tärkeitä.

Konferenssikassi sisälsi mm. karhunmuotoisen kakun, Bernissä kun oltiin.

Sosiologiassa refleksiivisyys tarkoittaa sitä, että tutkijan on pohdittava tutkimuksensa yhteiskunnallista merkitystä. Refleksiivisen arkeologian sessiossa pyrittiinkin herättämään ihmisiä ajattelemaan sitä, mikä on arkeologisten tutkimusten ja tulkintojen vaikutus nykyajassa, jota leimaa esimerkiksi kansallisidentiteettien uusherääminen. Sessiossa käsiteltiin tulkintojen seurauksia monelta eri kantilta. Rajna Klindzic esitti puheenvuorossaan sivuhuomautuksena myös toisenlaisen huomion arkeologisista tulkinnoista. Tutkijat etsivät usein menneisyyden ihmisen toiminnasta järkeä ja loogisuutta. Ihmisyyteen kuitenkin kuuluu myös irrationaalinen toiminta ja myös nykyihminen käyttäytyy usein ”tyhmästi”. Miksi tutkijat eivät siis anna esihistorian ihmiselle oikeutta olla epälooginen? Voiko kaikkia menneisyyden ilmiöitä selittää johdonmukaisuudella ja järjellä? Miksi menneisyyden ihminen ei saa olla ”yhtä tyhmä” kuin nykyihminen?

Lue myös Nelli-Johanna Saaren yhteenveto saman konferenssin eri sessioista jutussa EAA 2019 Bern (osa II): Ajankohtaisia muinais-DNA-tutkimuksia Euroopasta ja muinaisten rikosten arkeologiaa.

———

Ulla Moilanen on Turun yliopiston arkeologian ja Suomen historian tohtorikoulutettava sekä ekologian ja evoluutiobiologian projektitutkija.

Lähteet:

Gardeła L. (2018) Lutomiersk Unveiled. The Buried Warriors of Poland. Medieval Warfare VIII:3, 42-50.

Hemmendorff O. (1984) Människooffer. Ett innslag i jarnalderens gravritualer, belyst av ett fynd i Bollstanäs, Uppland. Fornvännen 79 (1984), 4–12.

Tekstissä mainitut esitelmät. Ks. myös abstraktikirja konferenssin verkkosivulta.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.