Geofysikaaliset menetelmät

Simon Tainiaron kivikautisen kalmiston arkeologiset tutkimukset

Aki Hakonen

Elokuussa 2018 seisoimme Samuel Vaneeckhoutin kanssa kädet vyötäröillä Simojoen törmällä, maata pälyillen. Oli kello kahden kahvitauko arkeologisilla kaivauksilla, vaikka ryhmästämme kukaan ei juonut kahvia kuin aamuisin. Tauolla oli silti merkitys. Kaivausalueen tyhjennyttyä Samuel sai mahdollisuuden nähdä kokonaiskuvan. Se ei ollut paljon, 3 x 2 metrin kokoinen alue, josta vanha koeoja leikkasi pois kaksi neliötä.

Samuel katsoi maata, sitten minua merkitsevästi, sitten palautti katseen takaisin maahan. Ymmärsin viestin ja seurasin katsetta. Häilyvä raja alkoi hahmottua muutoin luontaisessa hienorakeisessa harmahtavassa vaaleanruskeassa hiekassa: raja, joka kaartui ulos vanhasta koeojasta ja jatkui kohtisuoraan jalkojeni alle kaivausalueen laitaan. Rajan sisällä hiekka oli hienoisen tummempaa, hiilihippujen värjätessä aikoinaan häiriintynyttä maata. Arkeologina tiesin hetken punnitsemisen jälkeen tarkalleen mitä sanoa.

”No voe helevetti”, väänsin mukasavolaisittain. Savolaisia kepeästi loukkaamalla halusin tuoda hieman kevennystä hetkeen. Kevennystä yleensä tarvitaan, kun kaivausten viimeisen päivän viimeisellä kahvitauolla löytyy hauta.

Aurinko valaisee oletettua hautaa. Haudan raja katkoviivoitettuna. Kuva: Aki Hakonen.

Pohjoismaiden suurin kivikautinen hautausmaa?

Olimme Tainiaron kivikautisella kohteella Simon kunnassa. Paikka sijaitsee Perämeren rannikolta 40 kilometriä seudun nimikkojokea ylävirtaan. Aikaisemmissa kaivauksissa kohteelta on löytynyt yhteensä noin 40 haudoiksi tulkittua kuoppaa, useita satoja kiloja arkeologista aineistoa sekä vielä selvittämätön määrä tulisijoja. Kohteelta kerätyn yhdentoista radiohiiliajoituksen sarja osoittaa siellä olleen toimintaa todennäköisesti aikavälillä 4900–4400 eaa, eli noin 6500 vuotta sitten.

Tainiaron sijainti kartalla. Taustakartta: Paikkatietoikkuna (Maanmittauslaitos).

Tainiaro on harmillisen vähän tunnettu. Sen aiempia tutkimuksia, jotka tehtiin 80- ja 90-luvuilla, ei ilmeisesti koskaan julkaistu. Ensimmäinen selkeä kuvaus kohteesta on vuodelta 2015, kirjassa
Muinaisuutemme jäljet, jossa Petri Halinen tiivistää kohteen merkityksen neljään lauseeseen:

Ainoa [varhaiselta Neoliittiselta] ajalta tunnettu kalmisto sijaitsee Etelä-Lapin Simon Tainiarossa. Kalmisto, josta tutkittiin 39 hautaa, on mesoliittisiin punamultahautoihin nähden sikäli poikkeuksellinen, että vain harvan vainajan päälle oli ripoteltu punamultaa. Sen sijaan vainajien mukaan oli laitettu runsaasti kiviesineitä ja niiden teelmiä. Pääasiassa haudat sijaitsivat vieressä virtaavan joen suuntaisesti.

Mainitsematta kirjassa jää se, että jos Tainiaron haudat ovat todella hautoja, kohde on tähän asti tunnetuista kivikautisista hautausmaista todennäköisesti Pohjoismaiden suurin. Tainiarosta on tutkittu vasta kymmenesosa. Muut vastaavat kohteet ovat pääasiassa kauttaaltaan kaivettuja. Tämän perusteella toiseksi suurin kohde olisi Etelä-Ruotsin Skateholm 87 haudalla. Suomessa toiseksi suurin vastaava kohde on Vantaan Jönsas, jonka 23 hautaa Myyrmäen ostoskeskus aikanaan jyräsi. Kuten sanottu, näissä kahdessa kohteessa hautojen määrä ei voi enää kasvaa, toisin kuin Tainiarolla, jossa voi mahdollisesti sijaita jopa yli kaksisataa hautaa.

Vastaavia suurkalmistoja on löytynyt harvasti. Suomea lähimpänä ovat Venäjän Äänisen rannan Oleni Ostrov ja Latvian Zvejnieki, jotka molemmat koostuvat useista sadoista haudoista. Ensimmäinen olisi erään arvion mukaan sisältänyt jopa puoli tuhatta hautaa (joista muutama sata tuhoutui ennen arkeologisia tutkimuksia). Nämä kaksi kalmistokohdetta olivat tosin käytössä useamman vuosituhannen ajan. Sen sijaan Tainiaro oli nykytiedon valossa käytössä vain vuosisatoja. Tämä tarkoittaisi Tainiaron olleen tiiviimmässä käytössä muihin vastaaviin hautausmaihin verrattuna, mistä päätellen se oli omana aikakautenaan vieläkin merkittävämpi. Siltikin harva tietää Tainiarosta yhtään mitään.

Koekaivausalue vuodelta 2018. Toisen alanurkan tummentuma on vanha kuoppa. Kuva: Aki Hakonen.

Pitkä tie kulttuuriperinnöksi

Tainiaron matka joenmutkan varrella olevasta syrjäisestä hiekkatörmästä kansainvälisesti merkittäväksi arkeologiseksi kohteeksi ei ollut itsestään selvä. Ensimmäiset todisteet arkeologisesta toiminnasta saatiin paikallisten ilmoituksen ansiosta. Törmälle kaivetusta hiekanottokuopasta oli löytynyt 50-ja 60-luvuilla muutamia kiviesineitä, joista ilmoitettiin Museovirastolle. Viraston tuleva pääjohtaja, vuonna 2017 edesmennyt Aarni Erä-Esko kävi tarkastamassa kohteen ja totesi sen kivikautiseksi asuinpaikaksi. Tämä oli, ja on edelleen, kattokäsite monenlaiselle toiminnalle. Haudoista ei ollut vielä tietoa.

Kaksikymmentäyksi vuotta myöhemmin Museoviraston arkeologi Markku Torvinen vieraili kohteella, huomaten hiekkakuopan reunoilta löytyvän edelleen kiviesineitä. Lisäksi kuopan reunat olivat alkaneet sortua. Siksi hän suositteli kaivaustutkimuksia, jotta hiekkakuopan vaarassa olevat reuna-alueet saataisiin tutkittua ennen niiden luhistumista.

Ilmakuva Tainiarosta, jossa valkoisella hahmoteltu kaivausalueet ja koekuopat mustina täplinä.
Valaistu alue merkitsee joen ylle kohoavan törmän aluetta. Pohjakartta koostettu Maanmittauslaitoksen
ortoilmakuvasta ja maastokorkeusmallista.

Museovirastolta toimeen lähti arkeologi Tuija Wallenius(-Saksanen), joka aloitti kaivaukset Tainiarolla vuonna 1984. Ensimmäiset kaivaukset kestivät kaksi kuukautta, minkä aikana kaivettiin yhteensä noin 300 neliötä. Kaivaukset jatkuivat kohteella vuosina 1989, 1990 ja 1991, kestäen kukin kaksi kuukautta. Yhteensä kaivettua alaa kertyi yli 930 m2.

Näin Tainiaron todellinen luonne alkoi paljastua. Vuodelle 1985 päivätyssä kenttäraportissa kerrotaan kaivauksilla löydetyistä kuopista. Ne olivat jokseenkin poikkeuksellisia. Punamultaa, kivikautisen haudan perinteistä tunnusmerkkiä, oli kuopissa verrattain nimellisesti. Joissain kuopissa oli muutamia keskittymiä, joissain pieniä läiskiä, ja monissa ei ollenkaan. Tulenpidon merkkejä oli runsaammin: hiiltä, punaiseksi palanutta hiekkaa, palaneita kiviä. Mitä kuoppia nämä oikein olivat?

Wallenius arveli varovaisesti vuoden 1985 raportissa joidenkin kuoppien olevan hautoja. Sen sijaan vuoden 1989 kaivausraportissa hautatulkinta oli jo otettu epäröimättä käyttöön. Ei ihmekään. Vaikka punamullan vähäisyys on ajan haudoille poikkeuksellista, olivat kuopat oikean muotoisia ja kokoisia, pääosin suorakulmaisia, noin 2 x 1 m kokoisia, noin 70 cm syviä, ja vieläpä, kuten jo mainittiin, joen virtauksen suuntaisia. Niiden asettelu vaikutti selkeästi harkitulta. Eräällä paikalla kuopat olivat kolmessa jonossa joen myötäisesti. Kun mukaan luetaan ilmeiset hauta-antimet, eli pääasiassa kivituurat ja -kirveet, oli tulkinta tarpeeksi vahva.

Kuva 5. Vanhan koealueen sisänurkka sammaleen alla. Maannoksen luontaisessa liukenemisessa kestää useita satoja vuosia, minkä jälkeen pintakerroksen hiekka muuttuu vaalean harmaaksi. Kuva: Samuel Vaneeckhout.

Näin kuvittelen hautatulkinnan rakentuneen. Wallenius ei kuitenkaan erikseen perustele tulkintaa raporteissaan. Ymmärrän tämän, sillä perustelua on hankala työstää tarpeeksi vahvaksi ilman ihmisjäänteitä. Näitä taas harvemmin säilyy Suomen maaperässä yli tuhatta vuotta, poikkeuksena palanut luu (Ks. Kalmistopiirin juttu Kuinka kauan luut säilyvät maassa ennen kuin maatuvat?). Valitettavasti polttohautaus yleistyi Suomessa vasta pari vuosituhatta Tainiaroa myöhemmin. Punamullan vähäisyyden vuoksi ei vainajista ole jäljellä edes punertavaa varjoa.

Walleniuksen perinnöksi jäi siis oletettu kivikautinen hautausmaa, jonka yhteydessä on useiden tulisijojen perusteella myös asumuksia. Jos kuopat ovat hautoja, on kohteen merkitys arkeologialle omaa luokkaansa. Toisaalta, jos kuopat eivät ole hautoja, niin mitä ne ovat? Lukijan on hyvä pitää mielessä, että vaikka puhun jatkossa haudoista, teen tämän lähinnä välttääkseni epäröivää jargonia enkä siksi, että tulkinta olisi täysin varma.

Arkiston kätköissä

Itse törmäsin kohteeseen vasta muutama vuosi sitten muun tutkimuksen yhteydessä. Laatiessani koostetta Perämeren pohjukan arkeologisista kohteista, Simon Tainiaro osoittautui erityiseksi. Se vaikutti harhalta. Esihistorian kertomuksessa ei ollut sille paikkaa. Suomessa aikakauden hautojen tulisi esiintyä pääasiassa alle viiden ryppäinä. Joskus viidestä kymmeneen ja muutamissa poikkeustapauksissa, kuten Jönsas, jopa yli kymmenenä. Ei koskaan useiden kymmenien.

Kaivausten kartat paljastivat vielä harhaisemman näkymän. Kaivauksia oli tehty pääasiassa kolmella alueella. Itäisimmältä ja suurimmalta alueelta löytyi ainakin 25 hautaa, keskimmäiseltä ainakin kahdeksan. Näiden välissä on 70 metrin pituudelta pääosin kaivamatonta aluetta. Alueen läpi kulkee vuonna 1989 kaivettu metrin levyinen koeoja, joka paljasti kaksi hautaa (ja lisäksi artikkelin alussa kuvaillun haudan, jota ei vielä koeojassa ollut hahmotettu). Hautojen levinnästä päätelleen pelkästään tämän välialueen kaivaminen todennäköisesti tuplaisi hautojen määrän.

Tainiaron tutkimusalueet vuosittaisilla rastereilla. Tutkausalueet vaaleina katkoviivoitettuina ruutuina.
Vaaleat kuviot ovat hahmotelmia aiempien kaivauskarttojen kuoppailmiöistä (digitoija: Noora Perälä).
Pohjakarttana Maanmittauslaitoksen 2 m maastokorkeusmalli.

Vuonna 1991, ehkä hautojen levinnän epäselvyyteen turhautuneena, Wallenius avasi kaksi kaivausaluetta vielä viisikymmentä metriä lännemmäksi. Hautoja löytyi tällöin kaksi.

Raportteja lukiessa ja tietoja kartalle hahmotellessa, Tainiaro iskostui mieleeni. Se edusti kaikessa epävarmuudessaan sitä yllätyksellisyyttä, mikä arkeologiassa kiehtoo. Tiesin, että kohteen tutkimuksia oli jatkettava. Miten, oli vielä epäselvää.

Projektin pilottihankkeeksi

Tammikuussa 2018 viettäessämme arkeologian lehtori Jari Okkosen ja tohtori Samuel Vaneeckhoutin kanssa kahvitaukoa Oulun yliopistolla, syntyi ajatus uudesta kivikauden tutkimusprojektista. Tavoitteena oli selvittää pohjoisen Suomen mesoliittisen kauden viimeisiä vuosituhansia, noin väliltä 7000–5000 eaa. Vaikka uutta aineistoa on viime vuosikymmenien aikana kertynyt, on tätä ajanjaksoa tutkittu vain satunnaisesti. Vähäisempiin todisteisiin perustuneet Ella Kivikosken ja Matti Huurteen 60- ja 70-luvuilla laatimat aikakauden kokonaiskuvaukset ovat auttamatta vanhentuneita. Tainiaro päätettiin ottaa projektin pilottihankkeeksi, ensimmäiseksi konkreettiseksi askelmaksi, josta ponnistamalla rahoituksen saanti on todennäköisempää kuin ilman valmista jalansijaa.

Kohteen rooli oli toimia eräänlaisena aikakauden päätepisteenä. Mahdollinen suurkalmisto edustaa suuria kysymyksiä. Tärkeimmäksi muodostui, miten Tainiaro oli sidoksissa sitä edeltävään aikaan. Jos kohde on suurkalmisto, tulisi tulkinta ensiksi todistaa. Vasta sen jälkeen voitaisiin pohtia, miksi suurkalmisto ajoittuu juuri tälle ajalle. Kohteen käyttö loppui yli puoli vuosituhatta ennen neoliittisen kauden suuria jokisuukyliä, kuten Kierikkiä ja Tervolan Törmävaaraa. Kylien ajalta on löytynyt vain satunnaisia hautoja. Miten siis Tainiaroa edeltävien aikojen tapahtumat johtivat suurkalmiston perustamiseen?

Vanhalle kaivausalueelle kasvanut nuori tiheikkö. Kuva: Aki Hakonen.

Vuoden 2018 kesällä toteutettiin valmisteleva kenttätutkimus. Tarkoituksena oli selvittää mahdollisia keinoja kohteen laajemmille jatkotutkimuksille. Menetelmäksi valittiin geofysikaalinen prospektointi, eli maatutkaus ja magneettinen kartoitus. Oulun yliopiston kaivannaisalan yksikön erikoistutkija Kari Moisio suostui osallistumaan kartoitukseen ja laitteisto saatiin hänen ansiostaan lainaan yksiköltä. Muut tarvittavat laitteet, kuten maastolaserkeilain ja tarkkuus-GPS, löytyivät arkeologian oppiaineelta omasta takaa.

Jos tutkausmenetelmillä löydettäisiin hautoja, kuten monessa vastaavanlaisessa tutkimuksessa on tehty, olisi Tainiaron jatkotutkimuksia mahdollista tehdä kohteeseen kajoamatta. Hautojen kaivaustutkimus olisi sekä kallista että tuhoavaa. Tällöin analyysimenetelmien kehittymisestä huolimatta ei tuleville tutkijoille jäisi enää tutkittavaa. Siksi pyrkimyksenä oli löytää keinot saada parempi yleiskuva kohteesta ilman sen tuhoamista.

Maastolaserkeilain Tainiarolla (kuva: Samuel Vaneeckhout), sekä sen tuottama pistepilvi värjättynä
korkeuden mukaan. Pistepilven musta aukko osoittaa keilaimen sijainnin.

Kohteen kenttätutkimukset kesällä 2018

Kenttätutkimukset olivat monivaiheiset. Toukokuussa kävimme Samuelin kanssa laserkeilaamassa kohteen maaston. Kesäkuussa, neljä viikkoa myöhemmin, suoritimme nelipäiväiset geofysikaaliset kartoitukset lehtori Okkosen ja Kari Moision, sekä kahden arkeologian opiskelijan kanssa. Elokuussa kartoitusalueen koekaivauksessa oli mukana Samuelin ja neljän opiskelijan lisäksi yliopistolehtori Matti Enbuske sekä filosofian maisteri Johanna Mujunen.

Toukokuun laserkeilauksen antaman kolmiulotteisen aineiston perusteella pystyimme hahmottamaan tarkemmin aiempien kaivausalueiden sijainteja. Lisäksi laserkeilaus mahdollisti testialueiden kohdistamisen siten, etteivät puusto ja muu kasvillisuus olleet liiallisena esteenä.

Heidi Lamminsivu ja Robert Fält mittaamassa arkeologisten löytöjen koordinaatteja Tainiaron
koekaivauksilla. Löytöjä keräämässä Markus Kaakinen. Kuva: Aki Hakonen.

Kesäkuun kartoituksiin valittujen kahden testiruudukon mitat olivat 20 x 20 m ja 11 x 5 m. Testattavien menetelmien mittaustavat vaihtelevat hieman. Maatutkaa käytimme vetämällä sitä linjoittain alueen päästä päähän. Koska tutka oli hutera ja maasto epätasaista, vaadittiin aina yksi henkilö pitämään tutkaa pystyssä. Siksi jokaisella linjalla yhden ryhmän jäsenen täytyi käytännössä kontata tutkan mukana. Koska pyrimme kartoituksissa 25 cm linjaväleihin, kontattavaa kertyi paljon, yhteensä 3,7 km.

Magneettisen kartoituksen mittaustapa oli vähemmän voimia vaativa, mutta sitäkin puuduttavampi. Pystysuora tanko, johon magnetometrin sensorit oli kiinnitetty, asetettiin mitattavan pisteen kohdalle, jossa painettiin nappia, odotettiin muutama sekunti, ja siirryttiin seuraavalle pisteelle 25 cm päähän ja toistettiin. Ja toistettiin. Ja toistettiin… Yhteensä 7360 kertaa. Laitteen pääkäyttäjä, arkeologian opiskelija Aleksi Kelloniemi, selvisi tästä onneksi ilman pysyviä vaurioita.

Opiskelija Aleksi Kelloniemi suorittamassa Tainiarolla magneettista kartoitusta. Kasvillisuuden tiheys
osoittautui välillä haasteelliseksi. Kuva: Aki Hakonen.

Tuloksena oli 455 m2 laajuinen magneettinen kartta sekä laajempi maatutkausaineisto. Koska maatutka heijastaa käyttämällämme 800 megahertsin taajuudella signaaleja noin kahden metrin syvyydeltä, tuotti maatutkaus noin 910 kuutiometriä aineistoa. Nämä kartoitukset yhdistettiin maastolaserkeilauksen ja tarkkuus-GPS-mittausten avulla maantieteelliseen koordinaatistoon muutamien kymmenien senttien tarkkuudella.

Pelkästään kartoittaminen ei kuitenkaan riittänyt. Maatutkan ja magnetometrin signaalien tulkinta on aina epävarmaa. Mitä heikompi signaali, sitä hankalampi on sen tulkitseminen ilman parempia tietoja maannoksesta. Tästä syystä oli suoritettava myös arkeologinen koekaivaus. Vertaamalla eri menetelmillä saatuja signaaleja varsinaisiin maan kerrostumiin, kyetään paremmin ymmärtämään signaalien luonnetta myös kaivamattomilla alueilla. Uuden haudan löytyminen koekaivauksessa oli vain sattuma.

Maatutkausdata asetettuna harmaasävyisen 3D-aineiston ylle. Värisävyt edustavat eri vahvuisia
heijastuksia. Katkoviivat merkitsevät kaivausalueita, joista keltainen on vuoden 2018 koekaivausalue.

Tutkimukset ovat vasta alussa

Arkeologisten kenttätöiden jälkeen on aika varsinaiselle tutkimukselle. Tutkimustyö on hidasta; hitaampaa kuin usein kuvitellaan. Esimerkiksi Tainiaron aiempien kaivausten löytöjä on Museoviraston varastossa luetteloiden mukaan 6974 löytöyksikön verran. Yhteen löytöyksikköön saattaa kuulua kymmeniä yksittäisiä kappaleita. En osaa arvioida kuinka kauan koko aineiston tutkimisessa kestäisi, mutta kuka tahansa työn lopulta tekeekään, hänen tulisi saada työstä palkkaa.

Tämä ei ole Suomen yliopistomaailmassa itsestäänselvyys.

Projektimme jatko odottaa rahoitusta. Selvitettävää on paljon. Esitin tammikuussa 2019 Norjan Stavangerissa pidetyssä konferenssissa alustavia tuloksia kartoituksista ja niiden yhteydestä koekaivaushavaintoihin. Haudat eivät näy selkeästi kartoituksissa. Sen sijaan niitä pitää osata etsiä. Tutkiessamme Karin kanssa tutkausten leikkauskuvia, huomasimme vääristymän kohdassa, jossa haudan reuna sijaitsi. Noin 20 cm leveässä kohdassa maannoksen jatkumo keskeytyi äkillisesti, ikään kuin haudan laidalla ollut alun perin tasainen kerrostuma olisi ajan saatossa vajonnut. Onkin mahdollista, että muinaisen kuopan reuna pysyy ympäröivää maata löyhempänä. Voisiko tämä olla se merkki, jonka perusteella hautoja voisi maatutkauksen avulla löytää?

Tämän varmistamiseksi tulisi käydä läpi laajemman tutkausalueen 3,24 kilometrin mittainen maatutkausaineisto ja merkitä jokainen vastaava noin 20 cm:n kokoinen häiriö kartalle. Vasta häiriöiden sijaintien kokonaiskuvaa hahmottaessa voidaan nähdä muodostavatko signaalit hautojen muotoisia kuvioita. Jos muodostavat, olisi koko Tainiaron kattavalle maatutkaukselle erittäin suuri tarve. Yli hehtaarin laajuisen metsäalueen maatutkaus ja aineiston jatkokäsittely vaatisi kuitenkin pitkäaikaisen rahoituksen.

Lähes psykedeeliseltä näyttävä otos metrin syvyydelle yltävästä maatutkausprofiilista hieman yli kahden metrin matkalta. Laatija: Kari Moisio.

Tällä hetkellä, vuosi kenttätöiden jälkeen, on käynnissä kaksi Tainiaroon keskittyvää tutkimusta. Ensimmäinen on kohteen vanhojen kaivauskarttojen tarkka asemointi, jonka myötä kartoissa näkyvistä kuopista ja tulisijoista tullaan viimein laatimaan kokonaiskuva. Kokonaiskuvan valmistuttua hautojen muotoja verrataan varmoihin hautoihin muilta kohteilta ympäri Euraasiaa, jotta hautatulkinnalle saadaan joko kestävämmät perustelut, tai se voidaan hylätä. Toinen tutkimus on projektimme koekaivausten kivilöytöjen tarkastelu arkeologian ja geologian menetelmin. Molemmat tutkimukset ovat opiskelijavetoisia opinnäytteitä ja kurssitöitä. Itse toivon palaavani Tainiaron pariin muutaman vuoden sisällä, kun olen saattanut aiemmat tutkimukseni päätökseen.

Mitä jää jäljelle?

Elokuussa kaivausalueen reunalla seisoessani, ilmeistä ei-niin-tuoretta hautaa tuijottaen, mielessäni pauhasi jatkosuunnitelmien kakofonia. Pieni monttumme oli nyt tasoitettu ja dokumentoitu. Ohjenuorana on, että avatut kaivausalueet tulisi pyrkiä kaivamaan loppuun asti. Olimme kaivaneet noin 40 cm, ja tiesin kohteen hautojen jatkuvan noin 70 cm syvyydelle. Nopea kairaus haudan keskeltä vihjasi samaa.

Kaivaustahtiamme hieman nopeuttamalla sekä päivää venyttämällä ja vielä huomenna jatkamalla, pystyisimme saavuttamaan koko kaivausalueen pohjan. Dokumentaation taso saattaisi tietysti kärsiä. Joskus käy juuri näin: aluksi kaivetaan tiukan tieteellisesti varovaisesti sipsutellen, lopuksi kuopaistaan kiireestä puutuneena kerralla puolet kaivauskerroksesta.

Kaivausalueen pintakerroksissa huuhtoutumis- ja rikastumiskerros muodosti omia tulkinnallisia
kuvioitaan. Vasemmalta alkaen kaivamassa Aleksi Kelloniemi, Samuel Vaneeckhout ja Heidi Lamminsivu.
Kuva: Aki Hakonen.

Miettiessäni valon säteet osuivat puiden latvoihin. Auringon paahtava keila lankesi havuissa välähdellen ympäri metsää vailla suurta suunnitelmaa. Katsoin haudan paljastunutta päätyä ja hahmottelin mielessäni vainajan asentoa. Piirsin silmissäni maahan pään, hartiat, lopulta koko kehon. Jalat eivät mahtuneet kaivausalueelle, vaan jatkuivat laitaprofiiliin. Hetken tarkkailtuani, vainaja sai jo sumeat, mutta vieraat kasvot. Ympärilläni valo laajeni auringon karistaessa laiskasti takaa-ajavat pilvet. Aurinko valaisi näkymättömän vainajan. Mietin itsekseni: hauta on iältään todennäköisesti samaa luokkaa kuin muukin kohde, noin 6500 vuotta vanha. Kuka haudassa makaa, sitä en tiedä. Mutta nyt, ensimmäistä kertaa tämän ihmisen hautaamisen, ehkä kuolemankin, jälkeen, aurinko lämmittää hänen kasvojaan.

En ole hengellinen, mutta ehkä tämä oli hengellinen kokemus. Sen pilasi kuitenkin kriittinen ajattelu. Entä jos hauta onkin toisin päin ja tuijotan nyt vainajan varpaita. Tuskin tämä henkilö olisi muutenkaan kovin mielissään hänen hautansa avoimuudesta auringolle ja tuijottaville katseille. Sitä paitsi, kyllähän vanha koeoja söi haudasta melkein puolet ja ehkä silloinkin paistoi aurinko, joten ei tämä välttämättä ensimmäinen auringonpaiste ole. Entä jos se ei edes ole hauta, vaan mikä-lie-kuoppa.

Kaivaako vaiko eikö kaivaa?

Päätin olla kaivamatta. Palataan takaisin paremmalla ajalla, paremmilla näytteenottovälineillä, selkeämmin mielin. Antaa mahdollisen vainajan nauttia vielä mahdollisesta haudastaan. Tainiaron tutkimusainestoa riittää muutenkin vuosikymmeniksi. Kun lisää kysymyksiä herää, kun sopivat menetelmät kehittyvät, ja kun kiinnostus kasvaa, ainakin yksi hauta odottaa kärsivällisesti.

———

Aki Hakonen on Pohjanlahden ympäristön esihistoriaan erikoistunut helsinkiläis-oululais-tamperelainen arkeologi. Hän viimeistelee väitöskirjaa Perämeren rannikon vanhemman metallikauden arkeologiasta Oulun yliopistoon.

Lähteet:

Halinen, P. 2015. Kivikausi. Teoksessa (G. Haggrén ym.), Muinaisuutemme Jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus.

Huurre, M. 1979. 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Otava.

Kivikoski, E. 1961. Suomen esihistoria. Suomen historian I osa. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.

Lappalainen, M. 2007. Punamullan pauloissa. Kivikauden hautatutkimuksen tutkimushistoria Suomessa. Muinaistutkija 3/2007, s. 2–19.

Museovirasto, Kulttuuriympäristön palveluikkuna: Simo Tainiaro.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.