Kirja-arvostelut

Kirja-arvostelu: Ihan oikeat viikinkiajan lapset

Ulla Moilanen

Karoliina Suoniemen kirjoittama ja Emmi Kyytsösen kuvittama Ihan oikeat viikinkiajan lapset on uusin lisäys suomenkielisten historia-aiheisten lastenkirjojen joukkoon. Kirja on syntynyt yhteistyössä Euran kunnan kanssa ja juhlistaa omalta osaltaan Luistarin kalmiston löytymisen juhlavuotta. Tästä syystä Luistarilla on teoksessa näkyvä osa. Tieto-osuuksien kanssa vuorottelevat kuvitteelliset tarinat, joissa Luistarin Lempin eli Euran emännän lapsenlapset Mielu ja Joutsi seikkailevat tuhannen vuoden takaisessa Suomessa.

Luistarin lisäksi myös muita arkeologisia kohteita ja yksittäisiä löytöjä mainitaan mukavasti, esimerkiksi Pirkkalan Tursiannotkon asuinpaikka, Valkeakosken Rapolan linnavuori ja Vesilahden Laukon kolmipäinen kotkakoru. Kirjan piirroskuvitus on kokonaisuudessaan hyvin miellyttävää, mutta joistakin tekstissä mainituista löydöistä olisi ollut mukava nähdä piirretyt versiot. Ensivaikutelma kirjan tekstimäärästä oli runsas ja hieman raskas pienimmille luettavaksi, tosin pikainen konsultointi alakouluikäisen kanssa sai muuttamaan omaa kantaani; tekstiä on sittenkin sopivasti ja se palvelee hyvin sekä nuorempia että vanhempia lukijoita.

Kirjan kirjoittaja on folkloristi, joten teoksen kansanrunoutta ja kansanperinnettä hyödyntävät osuudet ovat vahvoja. Uskomusmaailmaa kuvataan monipuolisesti ja osana ihmisten arkea. Lapsiin liittyviä hellittelysanoja on poimittu Suomen kansan vanhoista runoista, joiden alkuperä tosin ei välttämättä ole rautakautinen. Niistä kuitenkin välittyy se, kuinka lempeästi entisaikana – todennäköisesti myös rautakaudella – on voitu lapsiin suhtautua. Yhtenä esimerkkinä mainitaan kaunis ”isä kutsui kukkaseksi, emo päivän nousemaksi, veli veden kalaksi, siskoni sinikukaksi”. Vaikka uskomuksilla ja menneisyyden mystisyydellä on kirjassa suuri osa, annetaan viikinkiajan elämästä monipuolinen kuva. Viikinkiajan arkeen saattoi liittyä nykypäivää enemmän surua, mutta siinä oli myös paljon ilon aiheita. Sekä kirjan tarinat että tieto-osuudet valottavat sitä, miten rautakaudellakin soitettiin musiikkia ja pelattiin pelejä ajanvietteeksi. Suomesta ei tosin Skandinaviassa yleisiä tafl-pelin nappuloita ole löytynyt, vaikka kirjan mukaan peliä on ”varmasti” pelattu Suomenkin rannikolla.

Erinomaisen kiitettävää kirjassa on se, että mukaan on (luultavasti ensimmäistä kertaa vastaavissa kirjoissa) otettu myös saamelaiset, jotka ovat yhtä tärkeä osa Suomen alueen rautakauden historiaa kuin Lounais-Suomen ja Hämeen maata viljelevä väestö. Kirjasta saa kuitenkin jossain määrin käsityksen, että sisämaata asuttaneet lappalaiset ja saamelaiset ovat sama asia. Esimerkiksi lapinraunioiden kerrotaan olleen saamelaisten rakentamia. Siitä, viittaako lappalainen elinkeinoon vai myös saamelaiskielten puhumiseen (mikä sekin on eri asia kuin etninen tai kulttuurinen saamelaisuus) on käyty keskustelua pitkään (esim. Saarikivi 2011: 107), eikä aihe ole kovin yksinkertainen varsinkaan tuhannen vuoden takaisista asioista puhuttaessa. On kuitenkin totta – aivan kuten kirjassa kerrotaan – että saamelaisvaikutus (vai pitäisikö puhua saamelaiskielten vaikutuksesta?) näkyy paikannimistössä Etelä-Suomea myöten.

Kirjan sivuilta löytyy myös hauskoja tehtäviä.

Arkeologisissa osuuksissa on jonkin verran muitakin yleistyksiä, jotka saattavat antaa Suomen alueen menneisyydestä suoraviivaisemman ja skandinaavispainotteisemman kuvan kuin miltä se arkeologisen aineiston perusteella näyttää. Lastenkirjassa tällä ei sinänsä ole merkitystä, mutta seikkaa voisi yleisesti pohtia analysoitaessa menneisyyttä hyödyntävää populaarikirjallisuutta, jossa esimerkiksi Baltian tai idän vaikutusta ei juurikaan yleensä huomioida, vaan näkokulma rautakauteen luodaan yleensä juuri Skandinavian ja viikinkiretkien kautta. Riimukirjoituksen käyttäminen viikinkiajan Suomessa on äärimmäisen hypoteettista, ja esimerkiksi Hiittisistä löydetyn riimukiven kappaleen ei mainita kulkeutuneen paikalle todennäköisesti laivan painolastina (Åhlen et al. 1998). Kirjasta ei selviä, että riimukiviä tavallisempia riimukirjoituksia ovat olleet esineisiin kaiverretut pienet tekstit, jollainen tunnetaan esimerkiksi Mikkelin Tuukkalan soljesta. Sekin on todennäköisesti skandinaavista tuontia eikä paikallinen tekele (ks. Kalmistopiirin juttu Riimukirjoitus Mikkelin Tuukkalan hopeasoljessa).

Viikinkien laivahautoja esiteltässä kirjassa mainitaan loistelias norjalainen ”viikinkikuningattaren viimeinen leposija”, ilmeisesti Osebergin laivahauta. Osebergin alkuperäinen tulkinta kuningatarhaudasta on nykyisin yhdistetty nationalismista kummunneisiin syihin ja tulkintoihin on vuosikymmenten kuluessa tullut mukaan muutakin vivahteikkuutta. Haudan ei nykyisin katsota enää automaattisesti kertovan juuri kuningattaresta vaan yleisemmin naisten monipuolisista rooleista esimerkiksi tietäjinä tai muunlaisina vallankäyttäjinä (esim. Nordström 2006). Muutamista arkeologin silmiin pistäneistä ajallisista seikoista mainittakoon esimerkiksi, että roomalaisaikaisia juomasarvia tai viinikauhoja tuskin käytettiin enää viikinkiajalla juhla-astioina.

Pienistä arkeologisista puutteistaan huolimatta kirja on hyvä lisä Suomen rautakaudesta kiinnostuneiden lasten ja vähän vanhempienkin kirjahyllyyn. Suoniemen kirjoittamat menneisyyden tarinat ovat lämpimiä ja koskettavia, ja yhdessä tieto-osuuksien kanssa ne herättävät varmasti suuren yleisön kiinnostuksen rautakauteen. Lisätietoa onkin helppo lähteä etsimään kirjan lopussa olevasta kirjallisuusluettelosta, jossa on huomioitu sekä lapset että aikuiset. Teosta voi ostaa useiden nettikirjakauppojen mm. AdLibriksen, Bookyn, Suomalaisen kirjakaupan tai Prisman verkkokaupan kautta sekä suoraan Avain-kustantamon omasta verkkokaupasta. Kirjalla on myös oma Facebook-sivu.

———

Arvostelun kirjoittaja on hautoja tutkiva Turun yliopiston arkeologian tohtorikoulutettava. Hän työskentelee tällä hetkellä Turun yliopiston biologian oppiaineen Kipot ja kielet -hankkeessa, jossa hän vastaa rautakauden esinetietokannan kokoamisesta.

Arvioitu kirja:

Suoniemi, Karoliina 2019. Ihan oikeat viikinkiajan lapset. Avain, Helsinki.

Muut lähteet:

Nordström, Nina 2006. From queen to sorcerer. Teoksessa: Andrén, A., Jennbert K. & Raudvere, C. (toim.) Old Norse Religion in Long-term Perspectives: Origins, Changes, and Interactions: 399–404. Nordic Academic Press, Lund.

Saarikivi, Janne 2011. Saamelaiskielet – nykypäivää ja historiaa. Teoksessa: Seurujärvi-Kari, I., Halinen, P. ja Pulkkinen, R. (toim.) Saamentutkimus tänään: 77–119. Tietolipas 234, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

SKVR-tietokanta – kalevalaisten runojen verkkopalvelu: https://skvr.fi/

Åhlén, Marit, Tuovinen, Tapani & Myhrman, Hans. 1998. Ett runstensfragment från Hitis. Muinaistutkija 1/1998: 18–20.

 

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.