Afrikka

Arkeologisia lähestymistapoja esihistoriallisen kannibalismin tutkimiseen

Jenna Savolainen

Kannibalismilla tarkoitetaan saman lajin edustajan syömistä. Ihmisen käytöksessä se tarkoittaa ihmislihan, mutta myös luun, luupölyn ja sisäelinten syömistä (Lucaschek 2001). Tällaista käytöstä voi esiintyä erilaisissa tilanteissa ja kannibalismi voidaankin jakaa neljään eri pääkategoriaan: endokannibalismi (yhteisön sisältä tapahtuva), eksokannibalismi (yhteisön ulkopuolelta tapahtuva), selviytymiskäytöksellinen kannibalismi sekä rituaalinen kannibalismi. Kannibalismia voidaan tutkia paitsi bioarkeologisesti luista (esim. purujäljet ja teurastusviillot) myös luonnontieteellisillä analyyseillä (Mead 2001) (ks. myös Kalmistopiirissä aikaisemmin ilmestynyt Esimerkkejä ihmissyönnin esiintyvyydestä menneisyydessä).

Esihistoriallisen kannibalismin tutkimuksessa on paljon epävarmuutta, sillä kirjoitettua aineistoa tavoista ja uskomuksista ei välttämättä ole säilynyt. Tutkittavien luiden kunto saattaa olla heikko, ja niistä on tunnistettava muiden ulkoisten tekijöiden, kuten villieläinten, aiheuttamat jäljet. Arkeologisen aineiston yleisen luonteen vuoksi sisäelinten tai veren käyttöä on pitkään ollut hyvin hankala tutkia (Saladié 2017), mutta luonnontieteellisillä analyyseillä voidaan päästä niidenkin jäljille (ks. esim. Ihmisverta ja verenvuotokuumeen aiheuttanutta virusta rautakautisessa keramiikka-astiassa Saksassa).

Burgosin evoluutiomusooon rakennettu rekonstruktio kannibalismia harjoittavasta Homo antecessor -naisesta. Kuva: Wikimedia Commons.

Varhaisin arkeologiseen aineistoon perustuva havainto kannibalismista on Espanjan Gran Dolinasta (Fernandez-Jalvo et al. 1999). Atapuercan luolastoon kuuluvan Gran Dolinan varhaisimmat kerrokset on ajoitettu noin 780 000 vuoden taakse, vaikka itse kohde on ollut käytössä usealla eri aikakaudella. Siitä kertovat 19 erilaista kerrostumaa, joista yhdessätoista on merkkejä ihmistoiminnasta (Fernandez-Jalvo et al. 1999; Lucaschek 2001). Kuuden luolasta löytyneen yksilön luut edustavat Homo antecessor-lajia, ja ne sijaitsivat luolassa sekaisin muiden ravinnoksi käytettyjen eläinten joukossa (Lucaschek 2001; Fernandez-Jalvo et al. 1999).

Gran Dolinan ihmisluiden leikkaus- ja viiltojäljet voitiin todentaa silikonimallien mikroskooppitutkimuksella. Sama tutkimus osoitti, että luut sisälsivät myös petoeläinten hampaidenjälkiä (Fernandez-Jalvo et al. 1999; Lucaschek, 2001). Ihmisluita verrattiin paikalta löytyneiden muiden eläinluiden teurastusjälkiin, jotka näyttivät samanlaisilta ja samoilla kivityökaluilla tehdyiltä. Luiden jäljissä näkyvät satunnaiset erot selitettiin sillä, että ihmisten ja muiden eläinten lihaksisto on erilaista ja vaatii siten erilaista irrottamista. Kyse ei siten luultavasti ole ollut erityisestä ihmisiin liittyvästä rituaalisesta käytöksestä (Lucaschek 2001).

Gran Dolinan ihmisluut olivat satunnaisessa järjestyksessä peuranluiden seassa, mahdollisella teurasjätealueella, ja niissä näkyy käsittelyn jälkiä. Kuva: Fernández-Jalvo 1999, fig. 4.

Moula-Guercyn luola sijaitsee Rhône-joen varrella Kaakkois-Ranskassa. Luolaston sedimentistä tehdyn ajoituksen perusteella kohde ajoittuu keskipaleoliittiselle kaudelle, noin 100 000 vuoden taakse. Kaivauksia kohteella on tehty vuodesta 1991 alkaen. Kaivausten yhteydessä arkeologit ovat löytäneet yhteensä kahdentoista yksilön luut (Defleur et al. 1999). Ne kuuluvat neandertalinihmisille ja kuten Gran Dolinan tapauksessa, myös täällä yksilöt olivat sekaisin ravinnoksi käytettyjen eläinten joukossa. Lisäksi luiden seasta löydettiin erilaisia teurastukseen käytettyjä kivityökaluja (Defleur et al. 1999).

Moula–Guercyn kuuden yksilön luissa oli näkyviä jälkiä kaikissa pitkissä luissa, joiden ympärillä sijaitsevat isot lihakset. Kämmenet ja jalat olivat säilyneet koskemattomina. On todennäköistä, ettei käsien ja jalkojen lihaksettomia alueita nähty tarpeellisiksi käsitellä. Kallojen jäänteiden perusteella voidaan olettaa, että myös aivoja on käytetty ravinnoksi. Tämän lisäksi luuytimen tavoittelemiseen tehtyjä halkioita voitiin nähdä niin ihmisten kuin eläinten luissa (Defleur et al. 1999). Erikoista oli, ettei yhdestäkään ravinnoksi tulkitusta luusta löytynyt merkkejä kuumentamisesta. Tämän oletetaan tarkoittavan sitä, ettei lihaa kypsennetty ennen ruokailua vaan se syötiin suoraan teurastuksen yhteydessä (Lucaschek 2001).

Moula-Guercystä löytyneissä luissa on merkkejä lihan irrottamisesta. Kuva: Defleur et al. 1999, fig. 2.

Etelä-Afrikan Tsitsikamman rannikolla virtaa Klasies-joki, jonka varrella on luolastojen ketju. Sitä on tutkittu vuodesta 1967 lähtien ja viimeisimmät kaivaukset on tehty 2013. Eräästä, noin 125 000–80 000 vuoden taakse ajoittuvasta, luolasta löydettiin ihmisluita 1990-luvulla (Lucaschek 2001). Täällä luiden käsittely poikkeaa huomattavasti kahdesta edellä mainitusta kohteesta. Klasies-joella luita oli selvästi käsitelty erillään muista eläimistä ja lisäksi kalloissa voitiin nähdä ihmishampaiden jättämiä jälkiä sekä merkkejä polttamisesta (Rightmare 2001). Yksilöiden luut oli haudattu samaan paikkaan yhdessä ruokailuvälineiden (veitsien ja muiden apuvälineiden) sekä simpukankuorien kanssa (Lucaschek 2001).

Tutkittaessa kohteita, joiden aineisto viittaa kannibalismiin, on tarkka tieto löytökontekstista tärkeää. Ihmisluiden käyttöä voi nimittäin esiintyä myös kannibalismin ulkopuolella, eivätkä kaikki merkit kerro automaattisesti ihmissyönnistä (White 2005). Kontekstin tutkimuksessa myös maisema-arkeologiasta ja paleoarkeologiasta on apua. Bioarkeologisessa tutkimuksessa puolestaan tarkastellaan luiden suhdetta toisiin mahdollisiin yksilöihin, luiden käsittelyä paikalla sekä erilaisia jälkiä luiden pinnassa. Tutkimusaineistoa vertaillaan tämän jälkeen mahdollisesti muiden paikalta löydettyjen eläinten luihin, niiden asetteluun ja pinnallisiin jälkiin (White 2005). Jälkiä voidaan verrata myös esimerkiksi historiallisen ajan kannibalismin jättämiin jälkiin (Lucaschek 2001). Historiallisen ajan tutkimusaineistot, joihin usein liittyy myös kirjallisia tietoja, ovat siten tärkeä vertailuaineisto.

Sisäänkäynti luolaan Klasies-joella. Kuva: John Atherton, Wikimedia Commons.

Gran Dolinan ja Moula–Guercyn kohteet ovat aineistollisesti hyvin samanlaiset. Luiden teurasjäljet olivat kummallakin kohteella samankaltaisia muun teurasjätteen kanssa. Luiden sijainti oli sattumanvarainen ja niiden seasta löydettiin teurastukseen käytettyjä esineitä. Tutkimusten perusteella on todennäköistä, että näissä paikoissa ihmisiä hyödynnettiin ravinnoksi ilman varsinaista rituaalista tarkoitusperää. Kuitenkin, kuten Lucaschek (2001) tutkimuksessaan tuo ilmi, on vaikea edes arvailla sitä, miksi juuri nämä yksilöt ovat joutuneet ravinnoksi. Ikäarvioiden perusteella kaikki yksilöt ovat olleet alle 25-vuotiaita, mutta onko ikä toiminut syynä valinnalle? Kohteilta ei ole löydetty merkkejä lihan prosessoinnista, joten liha on ilmeisesti syöty teurastuksen yhteydessä tai lähellä teurastuspaikkaa. Miksi yksilöt ovat päätyneet tähän ratkaisuun, vaikka tulenteon on tiedetty olevan jo käytössä näillä kohteilla (Culotta 1991)?

Klasies-joen aineisto eroaa kahdesta muusta kohteesta jo pelkästään luiden löytökontekstin perusteella. Luiden hautaaminen muusta faunasta erilleen sekä esineiden asettaminen luiden sekaan, tietoisesti kaivettuun kuoppaan, ilmentää Lucaschekin (2001) ja Rightmaren (2001) mukaan tarkoituksellista käytöstä. Paleoarkeologisen ja maisema-arkeologisen tutkimuksen perusteella tiedetään, että Klasies-joen ympäristö on ollut erittäin ravintorikasta aluetta aikana, jolloin kannibalismi on tapahtunut. Näin ollen kannibalismin esiintyminen alueella viittaa enemmän ritualistiseen käytökseen ja siihen, ettei Klasies-joen luolan yksilöitä tapettu ensisijaisesti ravinnonsaannin tarpeisiin (Lucaschek, 2001).

Esihistoriallisen kannibalismin tutkimukseen sisältyy paljon epävarmuutta, sillä varhaisten käytösmallien rekonstruointi perustuu huomattavasti nuorempaan antropologiseen ja etnoarkeologiseen aineistoon. On kuitenkin perusteltua kategorisoida kannibalisminen käytös joko ravinnonhankinnaksi tai rituaaliseksi käytökseksi. Tulevaisuudessa DNA- ja stabiili-isotooppitutkimusten avulla voidaan selvittää, ovatko syödyksi päätyneet yksilöt kotoisin samalta alueelta kuin muut. Näin voidaan mahdollisesti päästä kannibalismin syiden jäljille.

———

Kirjoittaja suorittaa arkeologian maisteriopintoja Leidenin yliopistossa. Juttu perustuu esseeseen, joka kirjoittaja laati osana Leidenin yliopiston esihistoriallisten ruokavalioiden kurssia.

Lähteet:

Culotta, E.,1999: Neanderthals were cannibals, bones show. Science 286: 18–19.

Defleur, A., White, T. D., Valens, P., Slimak, L. & Cregut-Bonnoure, E.,1999: Neanderthal Cannibalism at Moula-Guercy, Ardeche, France. Science 286: 128–131.

Fernández-Jalvo, Y., Díez, J. C., Cáceres, I., & Rosell, J., 1999: Human cannibalism in the Early Pleistocene of Europe (Gran Dolina, Sierra de Atapuerca, Spain). Journal of Human Evolution 37: 591– 622.

Lukaschek, K. 2001: The History of Cannibalism. University of Cambridge, UK.

Mead, S., Stumpf, M., Whitfield, J., Beck, J., Poulter, M., Campbell, T., Uphill, J., Goldstein, D., Alpers, M., Fisher, E., & Collinge, J. 2003: Report, Balancing Selection at the Prion Protein Gene Consistent with Prehistoric Kurulike Epidemics. Science express: 1–3.

Rightmare, P. & Deacon, H. 2001: New human teeth from Middle Stone Age deposits at Klasies River, South Africa. Journal of Human Evolution 41: 535–544.

White, T. & Folkens, P. 2005: The Human Bone Manual. Elsevier Inc., USA.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.