Esitelmät ja konferenssit/seminaarit

Saamelaisalueen arkeologiaa ja eettisiä kysymyksiä Inarin konferenssissa

Ulla Moilanen, Minerva Piha & Veronika Paschenko

Saamelaismuseo Siidassa, Inarissa, järjestettiin kesäkuun 2018 alussa saamelaisarkeologiaan keskittynyt Advances in Sámi archaeology-konferenssi. Konferenssin ensimmäinen päivä oli omistettu pohjoisen Fennoskandian alueen arkeologisille ihmisjäännöksille, hautatutkimukselle sekä erilaisille eettisille kysymyksille.

Konferenssin käynnisti Jelena Porsangerin keynote-luento. Porsanger on itse kolttasaamelainen ja opiskellut mm. uskontotiedettä Helsingissä. Hän on valmistunut tohtoriksi Tromssan yliopistosta. Porsanger käsitteli saamelaisalueen menneisyyden ja kulttuuriperinnön tutkimusmetodologiaa ja -etiikkaa. Hänen mukaansa saamelaisalueilla tehtävän arkeologian teoreettisena viitekehyksenä tulee olla ns. indigenous archaeology (alkuperäiskansa-arkeologia), joka ottaa konkreettisesti alkuperäiskansojen tiedon, intressit ja kokemukset osaksi tutkimusta. Erityisesti varhaisten tutkimusten ongelmana oli se, että tutkimustulokset eivät palautuneet takaisin saamelaisten luokse, eivätkä saamelaiset ole tienneet, mitä heistä on kirjoitettu. Merkittävässä osassa onkin informaation jääminen alueelle ja sen hyödyntäminen osana paikallisia arvoja ja tavoitteita.

DSC_4972

Saamelaismuseo Siidassa puhuttiin saamelaisalueen arkeologiasta. Kuva: Ulla Moilanen.

Tutkijoiden pitäisi myös miettiä, onko saamen kielen ymmärtäminen välttämätöntä ja mikä on sen merkitys. Tämä liittyy esimerkiksi siihen, miten saamelaiset mieltävät menneisyyden. Kielimuuri on vakava asia, sillä kaikkia muinaisuutta tai esi-isiä kuvastavia sanoja ei voi kääntää helposti. Menneisyys tarkoittaa eri asioita eri kontekstissa, ja sillä voidaan viitata esimerkiksi esi-isiin tai yleisesti menneisiin ihmisiin. Sukulaisuussuhteet ovat saamelaisille tärkeitä, ja monet saamelaiset ovatkin tienneet omasta henkilökohtaisesta taustastaan neljä tai viisi sukupolvea. Saamelaisten mukaan esivanhemmat ovat olemassa niin kauan kuin heistä kerrotaan tarinoita. Esivanhempien alkuperä eli juuret ovat puolestaan ajattomia, mikä kytkeytyy saamelaisten perinteiseen sykliseen aikakäsitykseen: menneisyys kytkeytyy vahvasti paikkaan ja on monipuolisesti osa nykyisyyttä. Näiden ajatusten tunteminen auttaa ymmärtämään esimerkiksi pyhien paikkojen ja hautojen tutkimukseen liittyviä seikkoja.

Jelena Porsangerin keynote-luento käsitteli saamelaisalueen arkeologian teoriaa ja metodologiaa.

Hege Skalleberg Gjerde puhui seminaarissa otsikolla Sámi-Norse interactions in South Norway during the Iron Age. Norjassa ja Ruotsissa on jo pitkään keskusteltu siitä, oliko maiden eteläosissa saamelaisasutusta rautakaudella ja voiko arkeologinen aineisto kertoa eri etnisistä ryhmistä. Tästä aiheesta Gjerde myös väitteli Oslon yliopistossa vuonna 2016.

Skandinavian maanviljelysalueen ulkopuolella sijaitsevia rautakautisia hautoja nimitetään ns. erämaahaudoiksi (fångstmarksgravar/fangstmarksgraver). Gjerden mukaan saman termin alle on kuitenkin niputettu useita erilaisia hautamuotoja ja -tyyppejä. Erämaahaudat on aikaisemmin tulkittu lähinnä metsästäjien haudoiksi, mutta haudoista löytyneiden esineiden tarkempi analyysi viittaisi mahdollisesti sittenkin laajempiin elinkeinoihin ja metsästäjien lisäksi myös muihin spesialisteihin. Yhtenä esimerkkinä Gjerde mainitsi kammantekijät, joiden työvälineiksi norjalaisten erämaahautojen sahat ja raspit voidaan tulkita.

Gjerden mukaan erämaahautojen esineistöä ei voi pitää yksinomaan saamelaisena, mutta silti haudat kuuluvat osaksi saamelaisten historiaa. Hän myös huomautti, että saamelaisten identiteetit ja kulttuurit ovat muuttuneet aikojen saatossa, ja että vanhat kansatieteelliset tutkimukset ovat osaltaan luoneet käsityksen, jonka mukaan saamelaiskulttuuri olisi pysynyt muuttumattomana kaukaisesta menneisyydestä saakka. Lisäksi hänen mukaansa on mahdollista, että on ollut olemassa myös tietynlaisia väli-identiteettejä: rautakauden ihmiset eivät välttämättä ole olleet joko viljeleviä skandinaaveja tai metsästäviä ja kalastavia saamelaisia, vaan ihmiset ovat voineet tuntea kuuluvansa molempiin ryhmiin tai olla jotakin tältä väliltä. Myös tämä on Gjerden mukaan ollut osa eteläsaamelaisten historiaa (ks. myös Gjerde 2015).

Väli-identiteetteihin Gjerden mukaan viittaa myös tämä varhaiskeskiaikainen noitarummun vasara, joka on löytynyt Hedmarkin Rendalenista, Norjasta. Vasara kuuluu selvästi saamelaiseen kulttuuriin, mutta koristemotiivien joukossa on myös Ringeriken tyyliä, jota on käytetty esimerkiksi skandinaavisissa riimukivissä. Kuva: Wikimedia Commons.

Tuija Kirkisen ja Aki Arposen esitelmässä kerrottiin Sodankylän Mukkalan 1600-luvulle ajoittuvan kalmiston tekstiilien tutkimuksista. Mukkalan kalmistoa tutkittiin 1930-luvulla ja sieltä kaivettiin mm. poronnahkaisia kenkiä. Uudella tutkimuksella oli voitu tunnistaa haudoista löytyneiden tekstiilien valmistustekniikoita sekä sitä, mistä eläimistä hautojen turkikset ja vainajien kääreet ovat peräisin. Uusia tutkimustuloksia julkaistaan tutkijoiden kirjoittamassa artikkelissa toivottavasti jo vuoden loppuun mennessä.

Markus Fjellströmin, Åsa Lindgrenin, Kerstin Lidénin & Gunilla Erikssonin yhteisesitelmässä keskityttiin Nasafjällin Silbojokkin ihmisjäännösten luonnontieteellisiin tutkimuksiin. Ruotsin ja Norjan rajalla sijaitsevassa Silbojokkissa toimi 1600-1700-luvuilla hopeakaivos ja siellä oli myös kaivosyhteisön kirkko ja hautausmaa. Fjellströmin ym. muiden tutkimuksissa tehtiin isotooppianalyysejä kirkkomaalta kaivetuista luista, ja niistä oli tutkittu mm. hautausmaalle haudattujen vainajien maantieteellistä alkuperää, liikkuvuutta sekä ruokavalion koostumusta. Aineiston tutkimuksessa oli hyödynnetty myös pXRF-menetelmää, jolla oli tutkittu raskasmetallipitoisuuksia ihmisluissa ja sitä, ovatko kaivoksen työntekijät ja alueella asuvat kärsineet lyijymyrkytyksestä. Lyijy kertyy vähitellen elimistöön ja valtaosa siitä jää luuhun, josta se on helposti tutkittavissa. Pitkälle edennyt lyijymyrkytys voi aiheuttaa anemiaa, pahoinvointia, kipuja ja lopulta kuoleman. Tutkimusten tuloksia ei toivottu kerrottavan sosiaalisessa mediassa, joten niistä täytyy jäädä odottamaan julkaisua. Julkaisun kerrottiin olevan nettiraportti, jonka pitäisi ilmestyä vuoden 2019 aikana.

Yksi Nasafjälletin 1600-luvulle ajoittuvista hopeakaivoksista. Kuva: Wikimedia Commons.

Kerstin Lidén ja Thomas Wallerström puhuivat Ruotsin Rounalan kallojen uusista tutkimuksista. Saamelaisalueille perustettiin kirkkoja 1600-luvulla, jota on näillä alueilla pidetty kristinuskon omaksumisen vuosisatana. Historiallisista lähteistä tiedetään, että Rounalassa sijaitsi 1500-luvun lopulla kirkko, joka hylättiin 1700-luvulla. Vuonna 1915 Rounalan kirkkomaalta kaivettiin kalloja, jotka kuljetettiin Uppsalan yliopiston anatomiseen kokoelmaan fyysisen antropologisia tutkimuksia varten. Myöhemmin Rounalasta kaivetut luut herättivät runsaasti keskustelua, sillä 1600-luvulla Rounalassa tiedetään veroluetteloiden perusteella asuneen saamelaisia perheitä. Radiohiiliajoitusten mukaan suurin osa luista on kuitenkin luultua vanhempia, sillä ne ajoittuvat 1300-1400-luvuille. Stabiili-isotooppien mukaan kaksi paikalle haudatuista vainajista ei ole ollut paikallisia, ja henkilöiden ravinto on ollut lähinnä merellisen ruuan, järvikalan ja riistan yhdistelmää. Sen sijaan poronliha ei ole muodostanut tärkeää ravintolähdettä. (Ajoituksista ja isotooppianalyyseistä ks. esim. Aronsson 2012).

Esitelmä herätti runsaasti kysymyksiä ja keskustelua mm. siitä, keitä Rounalan keskiaikaiset ihmiset oikeastaan olivat ja pitäisikö käsityksiä saamelaisten kristillistymisestä sittenkin arvioida uudelleen. Yleisöstä kommentoitiin etnologi Phebe Fjellströmin esittäneen jo 1962, että hyvin varhaisessa saamelaisesineistössä on nähtävissä katolilaista vaikutusta. Lidéniä ja Wallerströmiä muistutettiin myös siitä, että Tromssan alueella oli katolinen kirkko ”ecclesia sancta Marie juxta paganos” jo 1300-luvulla (ks. Fjellström 1962). Yleisöstä esitettiin lisäksi kysymys siitä, olisiko paikalle voitu haudata jo ennen kuin siitä tuli kristillinen kirkkomaa, sillä keskiajalla kirkko tunnetusti otti vanhoja hautapaikkoja haltuunsa. Wallerström ja Lidén vastasivat, etteivät olleet ajatelleen tätä mahdollisuutta. Tämä seikka kuitenkin mainitaan Aronssonin artikkelissa 1992. Keskusteluissa nostettiin esiin myös Tornionjokilaakson saamelaiset, jotka omaksuivat kristinuskon jo 1300-luvulla. Yleisössä oli myös henkilö, joka oli ollut tekemässä Rounalassa inventointia ja etsinyt sieltä varhaisia asuinpaikkoja. Raportti ei ollut valmistunut, mutta tiedot hyödyttänevät uutta tutkimusta, josta on tarkoitus koota jossakin vaiheessa kirja. Toistaiseksi tutkimus vaikuttaa kuitenkin olevan vielä hieman keskeneräistä. Myös Aronsson mainitsee artikkelissaan 2012, että saamelaisalueiden ja saamelaisten keskiajasta tiedetään vielä liian vähän, joten uusi tutkimus on tervetullutta.

Rounalan kirkko Anders Buren kartassa 1626. Kuva: Wikimedia Commons.

Seminaarissa sivuttiin useasti saamelaisalueiden tutkimushistorian kolonialistista luonnetta. Suomella ei ole siirtomaahistoriaa, mutta kolonialismiksi voidaan tulkita myös alkuperäiskansojen sisäinen kontrollointi (esim. Lehtola 2015: 23), joskin saamelaisten kohdalla tällaisista kolonialismitulkinnoista on esitetty myös kritiikkiä (esim. Seurujärvi-Kari 2011: 27-28). Porsangerin aloitusluennossa kuitenkin mainittiin, että kolonialistista arkeologiaa on myös saamelaisalueen menneisyyden pitäminen kuriositeetinomaisena ja siihen suhtautumisen toissijaisena ja vähemmän tärkeänä. Ruotsissa ja Norjassa on esitetty julkisia anteeksipyyntöjä menneistä tutkimuksista – joskin seminaarissa esitettiin, että anteeksipyyntö ei poista historian painolastia nykytutkijoiden harteilta. Aineistoja on vähitellen myös palautettu saamelaisyhteisöille. Esimerkiksi museokeskus Vapriikki palautti saamelaisesineiden kokoelmansa Siidaan vuonna 2015, ja myös Kansallismuseo on palauttamassa saamelaiskokoelmansa Siidaan (HS 5.4.2017).

Tämän aihepiirin ympärillä liikkui myös Eeva-Kristiina Harlinin puheenvuoro, joka keskittyi saamelaisten asemaan suomalaisessa arkeologiassa. Harlin oli haastatellut saamaleisalueilla kenttätöitä tehneitä arkeologeja, joiden näkemykset vaikuttivat olevan vaihtelevia. Osa tutkijoista ei ilmeisesti mielellään ota kantaa saamelaiskysymyksiin, mikä saattaa johtua siitä, että aihe voi etelässä tuntua vieraalta. Mukana vaikutti olevan myös pelkoa paitsi arkeologisen materiaalin politisoinnista myös siitä, tyrehtyvätkö tutkimusmahdollisuudet saamelaisyhteisöjen ulkopuolisilta tutkijoilta ja vaarantuuko tutkimuksen puolueettomuus. Seminaarissa puhunut ruotsalainen juristi Malin Brännström käytti nimenomaan esimerkkinä saamelaisten moderneja maakiistoja ja kehotti hyödyntämään arkeologiaa ja arkeologisia tulkintoja kiistojen ratkaisuissa. Monille tutkijoille vahvat poliittiset kytkökset voivat tuoda mieleen 1800-1900-lukujen vaihteessa harjoitetun nationalistisen arkeologian ja ajan, jolloin suomalaisuus pyrittiin määrittelemään menneisyyden avulla. Esitelmät jättivätkin pohtimaan mm. sitä, onko arkeologian käyttäminen poliittisten agendojen osana hyväksyttävää. Entä millä kaikilla tavoilla arkeologia voi olla politisoitua esimerkiksi Etelä-Suomessa? Tiedostetaanko arkeologian poliittisia ulottuvuuksia riittävästi? Kenellä on oikeus myöntää tai kieltää tehtävää tutkimusta ja mistä syistä? YK:n alkuperäiskansajulistuksenkin (PL 121 § 4) mukaan saamelaisilla on oikeus omaan historiaan ja kulttuuriperintöön, ja saamelaisilla on myös olemassa kulttuurinen itsehallinto. Saamelaiseen kulttuuriperintöön kohdistuva arkeologinen tutkimus vaatii nykyisinkin neuvottelua Saamelaiskäräjien tai Siidan kanssa, mutta varsinaisista arkeologisista tutkimusluvista vastaa toistaiseksi vielä kuitenkin Museovirasto.

Poroansat

Veronika Paschenkon muistiinpanoja Jostein Bergstølin saamelaisia poroansoja käsitelleestä esitelmästä. Norjalaiset poroansat olivat hyvin suuria, jopa kilometrien pituisia, ja niitä oli kolmea eri tyyppiä. Ansat oli aidattu korkeilla aitauksilla, ja ne kapenivat kohtaan, jossa porot joutuivat umpikujaan ja putosivat rotkoon tai tulivat heti teurastetuiksi.

Nelipäiväinen konferenssi huipentui ekskursioon kolttasaamelaisille alueille Suomessa ja Norjassa. Retkellä tutustuttiin Kolttien perinnetaloon Sevettijärvellä, jossa oli muun muassa pieni näyttely kolttasaamelaisesta pukeutumisperinteestä sekä ulkoilmamuseo, jossa esiteltiin erilaisia kolttasaamelaisia rakennuksia sekä perinteisellä kolttasaamelaisella tekniikalla rakennettu vene: veneen osat oli kiinnitetty toisiinsa koivun juurilla, ilman nauloja. Perinnetalon vieressä oli myös kolttien ortodoksihautausmaa ja -kirkko.

Norjan puolella Neidenissä vierailtiin vasta avatussa Ä’vv-kolttasaamemuseossa sekä kolttasaamelaisessa kylässä. Museossa esiteltiin alueen historiaa 2500 vuoden ajalta sekä kolttasaamelaista perinnettä ja elämäntapaa. Pohdintaa museossa aiheutti muun muassa se, voiko tuhansien vuosien ikäisiä muinaisjäännöksiä kutsua saamelaisiksi muinaisjäännöksiksi, ja jos ei, mistä ajanjaksosta lähtien on mahdollista puhua saamelaisesta esihistoriasta. Saamen kieliä on alueella puhuttu vasta ajanlaskun alun jälkeen, mutta toisaalta alueen esihistoria kytkeytyy saamelaisten elämään muilla tavoin: tullessaan alueelle saamen kielen puhujat solmivat yhteyksiä alueen aikaisemman väestön kanssa, ja näin liittyivät historian jatkumoon, joka arkeologisessa aineistossa on nähtävissä.

Kolttien ortodoksihautausmaa Sevettijärvellä. Kuva: Veronika Paschenko.

Kolttakylän kierros keskittyi pääasiassa Oslosta palautettujen kolttasaamelaisten luiden uudelleen hautaamiseen liittyvään problematiikkaan. Paikalla olevalta hautausmaalta oli 1900-luvun alussa käyty kaivamassa luita fyysisen antropologian tarpeisiin. Löytyneet luut palautettiin vasta muutama vuosi sitten – ja tuolloin jotkut kolttasaamelaiset toivoivat, että luita vielä tutkittaisiin ennen uudelleen hautausta, sillä luista saatava tieto kolttasaamelaisten elämästä ja historiasta olisi arvokasta. Joitain ajoitusnäytteitä saatiin otettua, mutta sitten luut palautettiin Neidenin multiin. Siellä ne haudattiin yhteishautaan, joka herätti arkeologien keskuudessa kysymyksiä: miksi hauta on rakennettu skandinaavistyyppiseksi hautakummuksi? Miksi kolttien perinteisiä hautaustapoja ei noudatettu hautaa tehtäessä? Norjan saamelaiskäräjät oli hyväksynyt hautaustavan, eikä kolttamuseon johtaja Honna Havas osannut vastata arkeologien ihmettelyyn. Neidenin tapausta on käsitelty myös julkaisuissa, sillä vaikka kallokokoelmia on poikkeuksetta pidetty epäeettisinä, on myös luiden uudelleen hautaaminen nähty toisinaan epäeettisenä toimintana (esim. Svestad 2013).

Neideniin on haudattu uudelleen sieltä 1900-luvun alussa kaivettuja luita. Kuva: Minerva Piha.

Retken viimeinen etappi oli Fuonnošnjárgan kiinnostava muinaisjäännös. Vuonon rannassa olevaa rakennetta on tähän mennessä arveltu kivistä rakennetuksi ympyränmuotoiseksi uhripaikaksi, mutta Marte Spangen esitti esitelmässään muinaisjäännöksestä uuden näkemyksen: kyseessä saattaa olla sudenkuoppa. Käytöstä sudenkuoppana on myös kirjoitettua tietoa, joten Spangenin ehdotus on perusteltu. Arkeologinen kaivaus muinaisjäännöksellä olisi varmasti paikallaan lisätiedon saamiseksi. Näkemyksen valossa muutkin ympyränmuotoisiksi uhripaikoiksi merkityt muinaisjäännökset pitäisi käydä läpi ja pohtia niiden funktiota uudestaan.

———

Ulla Moilanen on Turun yliopiston arkeologian tohtorikoulutettava ja tekee väitöskirjaa hautaustavoista. Minerva Piha tekee Turun yliopiston Suomen kielen ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen oppiaineessa kielitieteellis-arkeologista väitöskirjaa eteläsaamelaisista rautakauden Pohjolassa. Veronika Paschenko opiskelee arkeologiaa Turun yliopistossa.

Lähteet:

Tekstissä mainitut esitelmät Inarin Advances in Sámi archaeology-konferenssissa sekä seuraavat julkaisut:

Aronsson, K.-Å. 2012. Research on Human Remains of Indigenous People: Reflections from Archaeological Perspective with an Example from Rounala. In: More than Just Bones: Ethics and Research on Human Remains. H. Fossheim (ed). Pp. 65–80. Oslo: The Norwegian National Research Committee.

Fjellström, P. 1962. Lapskt silver 1-2. Skrifter utg. genom Landsmåls- och folkminnesarkivet i Uppsala C, 3. Uppsala.

Gjerde, H. S. 2015. Sørsamisk eller førsamisk? Arkeologi og sørsamisk forhistorie i Sør-Norge – en kildekritisk analyse. Avhandling levert for graden Philosophiae doctor (Ph.d.), Kulturhistorisk museum, Det humanistiske fakultet Universitetet i Oslo 2015.

Lehtola, V.-P. 2016. Sámi Histories, Colonialism, and Finland. Arctic Anthropology, Vol. 52, No. 2, pp. 22–36.

Seurujärvi-Kari, I. 2011. Alkuperäiskansatutkimus, alkuperäiskansaliike ja saamelaiset. Teoksessa: Saamentutkimus tänään. Seurujärvi-Kari, I., Halinen, P. & Pulkkinen, R. (toim.) Tietolipas 234. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. s. 10–55.

Svestad, A. 2013. What Happened in Neiden? On the Question of Reburial Ethics. Norwegian Archaeological Review, Vol. 46, 2013, Issue 2: 194–222.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s