Hauta-antimet

Naiset ja miehet rautakauden polttokalmistoissa: vaikuttiko sukupuoli siihen, mihin luut siroteltiin?

Kysymykseni liittyy rautakauden hautaustapoihin Suomessa. Onko naiset haudattu eri paikkaan kuin miehet, tai onko naisten poltetut luut ja esineet siroteltu eri kohtiin kuin miesten jäänteet ja esineet? – Lukijan kysymys

Arkeologisessa aineistossa sukupuolen määrittäminen voi olla ongelmallista. Luumateriaalin huonon säilyvyyden vuoksi naisten ja miesten haudat erotetaankin usein haudoissa olevan esineistön perusteella. Naisten haudoissa tyypillisesti tavataan koruja ja puvun osia sekä esimerkiksi saviastioita, kun taas miesten hautoja perinteisesti leimaavat muun muassa aseet, veitset ja tulusraudat. (Lempiäinen 2009: 101–102). Esimerkiksi myöhäisrautakautisissa soljissa on tehty jako pienempien naisten solkien ja niihin liittyvien ketjulaitteiden, ja miesten suurikokoisten solkien välillä (Rohiola 2016: 69). Tämä esineistön sukupuolisuus on kuitenkin etenkin viime aikoina kyseenalaistettu, eivätkä esimerkiksi aseet välttämättä tarkoita, että kyseessä on miehen hauta (mm. Lempiäinen 2009: 102).

Monessa tapauksessa erilaisten esineiden ja esineryhmien tulkitseminen eri sukupuolille kuuluviksi kuitenkin vaikuttaisi olevan yhä melko käyttökelpoinen menetelmä vainajien sukupuolien selvittämiselle. Esineistön lisäksi voidaan mahdollisuuksien mukaan myös pyrkiä selvittämään sukupuolta luuaineistosta. Tämä ei kuitenkaan ole etenkään palaneesta luusta aina mahdollista. Esimerkiksi silmäkuopan yläreunan ja otsan palasista voidaan saada viitteitä sukupuolesta (Lahtiperä 1974: 42; Koivisto et al. 2016: 55). Osteologisen analyysin lisäksi sukupuoli voidaan määrittää esimerkiksi DNA-tutkimuksen avulla (Rohiola 2016: 69). Nämä kuitenkin vaativat aina riittävän hyvin säilynyttä luumateriaalia ja DNA-tutkimukset palamatonta aineistoa.

Esinekeskittymä Turun Ristimäen polttokenttäkalmistossa. Aseet ja hevosvälineet on usein tulkittu miehille kuuluneiksi. Kuva: A.M. Tallgren 1914 (Museovirasto, Finna.fi, CC BY 4.0).

Joillain rautakautisilla kalmistoilla eri sukupuolien on voitu todeta keskittyvän kalmiston eri osiin. Unto Salon (1984: 215) mukaan roomalaisajalta tunnetaan kalmistoja, joissa miesten haudat vaikuttaisivat olevan kalmiston erillisissä rakennelmissa, ja naisten haudat sijaitsevat näitä ympäröivissä niin sanotuissa kenttäkalmistoissa. Tämä tulkinta perustunee kuitenkin vain esinelöytöihin ja osteologisen analyysin myötä tulkinta saattaa muuttua. Myöhemmällä ajalla sukupuolten jako ei kuitenkaan aina toteudu. Noin 500–700-luvuille jaa. ajoittuvassa Köyliönsaaren ruumiskalmistossa vainajien sukupuolet on myös määritelty hautaesineistön perusteella, koska luumateriaalia juurikaan ollut säilynyt. Korkeakoski-Väisäsen (1988: 67) mukaan kalmistossa naisten ja miesten hautojen sijoittumisessa ei ole havaittavissa mitään keskittämistä. Saman Korkeakoski-Väisänen toteaa pätevän myös Euran Luistarin ruumiskalmiston merovinkiaikaiseen osaan.

Joissain polttokenttäkalmistoissa on viitteitä eri sukupuolien sijoittumisesta kalmiston eri osiin. Polttokenttäkalmistot ovat tyypillisiä myöhäisrautakauden hautaustapoja, joissa laajan, suhteellisen tasaisen kivikon sisällä on vainajien palaneita luita ja hautaesineitä (Rohiola 2016: 63). Laitilan Vainionmäen viikinkiaikaisessa (800–1050 jaa.) polttokenttäkalmistossa solkiin perustuvan sukupuolijaottelun mukaan naiset ovat haudattu kalmiston pohjois-, länsi- ja lounaisosiin, kun taas miesten solkia löytyi kalmistosta kokonaisvaltaisemmin, ja painottuen sen itä- ja kaakkoisosiin (Rohiola 2016: 70). On mahdollista, että vainajat on ainakin joissain määrin haudattu sukupuolensa mukaisesti tiettyyn paikkaan.

Kartta Laitilan Vainionmäen kalmiston solkilöydöistä ja niihin perustuvasta sukupuolijaottelusta kalmistossa (Rohiola 2016).

Vastaus: Jere Leppänen, Turun yliopisto

Kysy oma kysymyksesi tällä sivulla tai lue vastauksia aikaisempiin lukijoiden esittämiin kysymyksiin tästä linkistä.

Lähteet:

Koivisto, Satu & Laulumaa, Vesa & Nurminen, Katariina 2016. Vanhoja luita ja uusia ajoituksia Kyrönmaan rautakauden röykkiöhaudoista. Teoksessa Marianne Niukkanen, Petro Pesonen ja Riikka Alvik (toim.) Monttu auki. Arkeologisia kenttätutkimuksia 1. Museovirasto. Helsinki. 52–61.

Korkeakoski-Väisänen, Kristiina 1988. Piirteitä Köyliönsaaren merovinkiaikaisista naisten haudoista. Teoksessa Kristiina Korkeakoski-Väisänen, Ulla Lähdesmäki, Aino Nissinaho, Sirkku Pihlman ja Tapani Tuovinen (toim.) Baskerilinja. Unto Salo 60 vuotta. Turun Yliopistosäätiö. Vammala. 63–75.

Lahtiperä, Pirjo 1974. Laitilan Salon Sonkkilan kymmenen polttohaudan luuanalyysi. Karhunhammas 1. Turun Yliopiston arkeologian laitos. Moniste n:o 1. Turku. 39–55.

Lempiäinen, Mia 2009. Gender ja esineet. Tarkastelussa Liedon Vanhalinnan Aittamäen viikinkiaikainen polttokenttäkalmisto. Teoksessa Kristiina Korkeakoski-Väisänen, Jouko Pukkila ja Hannele Lehtonen (toim.) Muinaisjäännös ja maisemakohde. Kaksitoista näkökulmaa arkeologisiin ja kasvitieteellisiin tutkimuksiin Liedon Vanhalinnassa ja sen ympäristössä. Turun yliopistosäätiö. 98–111.

Rohiola, Ville 2016. Soljet Laitilan Vainionmäen viikinkiaikaisessa polttokenttäkalmistossa. Teoksessa Marianna Niukkanen, Petro Pesonen ja Riikka Alvik (toim.) Monttu auki. Arkeologisia kenttätutkimuksia 1. Museovirasto. Helsinki. 62–75.

Salo, Unto 1984. Pronssikausi ja rautakauden alku. Teoksessa Eero Laaksonen, Erkki Pärssinen ja Kari J. Sillanpää (toim.) Suomen historia 1. Weilin+Göös. Espoo. 98–249.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s