Hautaustavat

Kirkkoon hautaamisen historiaa Suomessa

FT Tiina Väre & FT Titta Kallio-Seppä – Oulun yliopisto

Katolilaisen Euroopan lailla, haudattiin Suomessakin yläluokkaiset vainajat keskiajalta periytyvän tavan mukaisesti kirkkojen sisään, lattialankkujen alaiseen tilaan, missä ne joskus otollisten olosuhteiden vaikutuksesta muumioituivat. Nykyisen Suomen lounaiselta alueelta ensimmäiset todisteet kirkkohaudoista ovat 1200-luvulta. Nuo haudat ovat kuuluneet kirkonmiehille, vaikka pian hautaus kirkkoon tuli mahdolliseksi muillekin eliitin edustajille. Viimeistään 1700-luvun kuluessa tapa yleistyi alempienkin säätyjen keskuudessa, vaikka se olikin alkuperäisessä muodossaan koskenut ainoastaan yhteiskunnallista kermaa. Tavasta luovuttiin seurakuntakohtaisesti yleensä 1700-luvun loppupuoliskon kuluessa ja viimeistään 1800-luvun alkuvuosikymmeninä.

Kirkkoon hautaamisen syyt olivat moninaiset. Tapaa perusteltiin kristillisen perinteen värittämän kansanuskon voimalla, eikä kirkon kanta sitä kohtaan suinkaan ollut ainoastaan myönteinen. Vainajien sielujen uskottiin yleisesti olevan paremmassa turvassa, mikäli heidän hautapaikansa oli kirkon läheisyydessä tai varsinkin sen suojelevan katon alla. Näin etenkin, kun vaihtoehtona oli rauhattomaksi mielletty lepo epäsiistillä kirkkomaalla, jolla jopa kotieläinten tiedettiin tyydyttävän nälkäänsä kaivamalla esiin matalaan hautaan laskettujen ja huonosti peitettyjen vainajien jäännöksiä.

Haukiputaan kirkon alla on useita hautoja. Enemmistö niistä edeltää nykyistä kirkkoa, joka rakennettiin vuosina 1762–1764 aiemman kirkkorakennuksen ympärille. Uuden kirkon aikana lattian alle haudattiin enää ainoastaan viisi lapsivainajaa. Kuva T. Väre.

Arvostetumpina hautasijoina kirkkohaudat olivat kalliimpia ja useimmiten vain varakkaampaa tai yhteiskunnallisesti arvossapidetympää yläluokkaa varten. Kirkkohaudan hankkimisella ja joskus mahtailevaksikin yltyneellä varustelulla osoitettiinkin näin korkeaa sosiaalista asemaa ja erilaiset haudansijat ja rakenteet olivat myös keskenään eriarvoisia. Kirkon itäpäätyä ja sen hautoja erityisesti kuoriosan alla pidettiin yleisesti pyhimpinä. Myös puusta tai kivistä kirkon lattian alle rakennetut usein sukujen omistuksessa olleet kammiohaudat olivat arvokkaampia, vaikka osa erityisesti vähäarvoisemmista vainajista saatettiin kätkeä suoraa rakennusten alusmultiinkin. Kirkkojen lattioiden alaisen hautatilan vähentyessä runsaan hautaamisen seurauksena, kammioista saatettiin käydä luvatta kauppaa. Porvaristo saattoi tiettävästi myös saada kammiohautaoikeuden itselleen palkkioksi runsaista ja avokätisistä lahjoituksistaan kirkolle. Oulussa vuonna 1729 kauppias Fagerholm sai sukunsa käyttöön kammion kuorin alta lahjoitettuaan seurakunnalle uudet urut ja kellon.

Kirkkohautauksiin päätymiseen johtaneet syyt saattoivat usein olla myös käytännön sanelemat. Seurakuntien ahneuksissaan havittelema taloudellinen etu, joka kalliita kirkkohautoja myymällä saavutettiin, oli etenkin kirkkohautakauden loppupuolella tärkeä syy tavan jatkumisen sallimiselle ja lopulta maksukyky olikin useissa seurakunnissa ainoana kriteerinä kirkkohaudan hankkimiselle. Viime kädessä kirkkohautaustavan kieltämistä viivytti sekin, etteivät kirkkohaudan hankkineet seurakuntalaiset olleet valmiita luopumaan arvokkaista sijoituskohteistaan, eivätkä seurakunnat sen kummemmin tahtoneet luovuttaa pois hautauksille varattua tilaa, kun sitä muutenkin tahtoi jatkuvasti olla liian vähän. Myös helpotus, jonka tapa subarktisen talven kivikoviksi jäädyttämillä hautausmailla soi, oli omiaan pitämään sitä yllä.

Helpoimmin saavutettavissa olevat haudat Keminmaan vanhan kivikirkon lattian alla ajoittuvat pääosin varsinaisen kirkkohautaustavan jälkeiselle ajalle. Ne on alun alkaen tuotu autiokirkkoon talvisäilytystä varten, mutta määräysten vastaisesti niitä ei koskaan toimitettu kirkkomaalle, vaan ne ovat saaneet jäädä kirkkoon pysyvästi. Kuva T. Väre.

Kirkkohautaustapa oli kuitenkin herättänyt vastustusta käytännössä varhaiselta keskiajalta, sen alusta alkaen, eli paljon ennen kristinuskon vakiintumista Suomen alueelle. Meillä pääasialliset motiivit tavan vastustamiselle olivat tilanpuute vaatimattomissa kirkoissamme ja ainakin osittain siihen liittyvät vainajien mätänemisestä johtuneet sakraalitilojen hajuongelmat. Kun tilaa hautojen tekemiselle ei tahtonut löytyä, jäivät etenkin multahaudat varsin mataliksi. Uudet hautaukset lähes säännönmukaisesti häiritsivät vanhempia, joissa vainajan pehmytkudos ei läheskään aina ollut ehtinyt maatua. Määräyksiä hautojen syvyydestä ja niiden peittämisestä, sekä kammioiden sinetöimisestä jokaisen hautauksen jälkeen luonnollisesti annettiin ongelmien hillitsemiseksi. Vuoden 1686 kirkkolain mukaan multahautauksista tuli tehdä kolme kyynärää syviä. Usein varsin itsenäisesti toimineissa seurakunnissa monet säännöt kuitenkin kaikuivat kuuroille korville ja 1700-luvun kuluessa esimerkiksi piispantarkastuksissa annettiin ohjeita sulkea arkut hyvin ja peittää mullalla ja tuohella. Arkistolähteistä on löydettävissä useita viitteitä vainajien mätänemisestä ja huonosta peitosta aiheutuviin kirkkotilan hajuhaittoihin. Lämpiminä kesäkuukausina tuoksu ajoi seurakuntia pitämään kirkontoimituksia pihamaalla, tai ainakin avonaisin kirkonovin.

Tavan vastustus voimistui 1700-luvun loppupuolella etenkin papiston keskuudessa. Nyt tiedostettiin entistä paremmin, ettei kuolleiden säilyttäminen elävien keskuudessa ollut terveellistä, vaikka todellinen syy siihen liittyville vaaroille ei vielä ollutkaan paljastunut. Todellisuudessa matalissa haudoissa pesivät kärpäset saattoivatkin levittää vaarallisia taudinaiheuttajia myös kirkkotilaan, vaikka aikalaiset uskoivatkin ajalle tyypilliseen tapaan, miasma-teorian mukaisesti, nimenomaan haudoista nousevan kammottavan kalmankatkun itsessään aiheuttavan tauteja ja kuolemaa. Jonkinlainen alustava käsitys tautien tarttumisista alkoi kuitenkin nostaa päätään. Arkistolähteistä löytyy esimerkiksi ajatus siitä, että epämiellyttävän hajun katsottiin olevan vaarallista erityisesti raskaana oleville vaimoille. Keski-Euroopasta levisi pamflettien ja lehtien mukana varoittavia tarinoita muun muassa vainajien käsittelyn ja hajuille altistumisen seurauksena kuolleista hautausurakoitsijoista. Ajan käsitys näiden mukaan oli, että kyseisen ammatin harjoittajat olivat usein kalpeita ja kuolivat nuorina.

Haudankaivaja kaivamassa hautapaikkaa kuvitteellisessa hollantilaisessa kirkossa. Yksityiskohta Daniel de Blieckin maalauksesta (1655, Ferens Art Gallery, Hull, UK). Kuva T. Kallio-Seppä.

Alaluokan kirkkohautojen kieltämisen lisäksi tavan hillitseminen alkoi myös kulkutauteihin kuolleiden kirkkoon hautaamisen kieltämisellä. Ruttoepidemioiden seurauksena perustettiin kirkosta erillisiä hautausmaita, jonne sairauksiin kuolleita haudattiin. Hautaamisen suorittaneita henkilöitä saatettiin asettaa osittain eristyksiin muista elävistä tietyksi ajaksi, jotta saatiin varmuus, ettei rutto ollut tarttunut. Usein nämä kaupunkien laidoille tai ulkopuolelle perustetut hautausmaat jäivät lyhytaikaisiksi, ja kirkkoon hautaaminen jatkui.

Tautienpelon lisäksi jatkuva hautaustoiminta aiheutti tuhoa kirkon lattia- ja penkkirakenteille. Tämä, yhdessä hautauksista johtuvan kirkon sisätilojen likaantumisen kanssa, edisti tavan lopettamisen eteen tehtyä työtä. Usein viimeiset kirkkohautaukset tehtiin seurakunnissa juuri ennen kirkon remontteja tai uusien kirkkojen rakentamista. Käytössä oleviin kirkkoihin ei enää 1700-luvun lopulle tultaessa tahdottu useissakaan seurakunnissa haudata ja laitonta siitä lopulta tuli vuonna 1822. Tämä kielto ei kuitenkaan jo aiemmin alkaneesta tavan suosion hiipumisesta huolimatta riittänyt lopullisesti hävittämään vuosisatoja vanhaa hautauskäytäntöä, vaikka kirkosta erillisiä ja kaupunkien ulkopuolelle sijoitettuja hautausmaita oli hiljalleen ryhdytty perustamaan jo 1700-luvun viimeiseltä vuosikymmeneltä eteenpäin. Edelleen läpi 1800-luvun erilaisia muistutuksia kiellon noudattamisesta jouduttiin antamaan. Kuitenkin, viimeiset vainajat on laskettu kirkkorakennusten – joskin autioiden sellaisten – suojiin ilmeisesti vasta 1900-luvun alkuvuosina.

———

Kirjoittajat ovat Oulun yliopiston tutkijatohtoreita. Emil Aaltosen säätiön rahoittama Oulun yliopiston Kirkko, tila ja muisti –hanke (2017–2019) tutkii hautaustapojen muutoksia. Hankkeella on omat Facebook-sivut ja blogia voi seurata osoitteessa: https://churchspacememoryproject.wordpress.com/

 

Lähteitä:

Arbuthnot, John 1751 [1667–1735]. An essay concerning the effects of air on human bodies. J. and R. Tonson and S. Draper, London.

Hiekkanen, Markus 1988. Polvesta polveen täällä. Espoon kirkon esiinkaivettua menneisyyttä. Lappeenranta, Espoon seurakunnat.

Jenner, Mark S. R. 2005. Death, Decomposition and Dechristianisation? Public Health and Church Burial in Eighteenth-Century England. The English Historical Review 120(487):615–632.

Juva, Mikko 1955. Varsinais-Suomen seurakuntaelämä puhdasoppineisuuden hallitsemina vuosisatoina (1600–1808). Väitöskirja. Turku, Turun yliopisto.

Koskela, Tari 1997. Haukiputaan kirkkohautojen dokumentointia ja kirkon historiaa. Alakärppä J & Paavola K (toim.) Haukiputaan kirkkohaudat. Meteli 13. Oulu, Oulun yliopisto: 7–12.

Kuusisto, P. A. 1929. Hautausmaista ja kirkkoon hautaamisesta Porin kaupungissa ja maaseurakunnassa 1700 – 1800-luvuilla. Turun yliopiston ylioppilaskunta, Turun ylioppilas 1. Vammala, Tyrvään kirjapaino OY: 72–86.

Lempiäinen, Pentti 1990. Hautausmaaperinteen rikkaus. Lempiäinen P & Nickels B (toim.) Viimeiset leposijamme. Hautausmaat ja hautamuistomerkit. Imatra: 6–20.

Mickwitz, Axel and Sylvi, Möller 1951. Kokkolan Kaupungin Historia: 1 Osa, Ajanjakso 1620–1713. Kokkolan kaupunki, Kokkola.

Nilsson, Bertil 1989. De sepulturis. Grävrätter i Corpus iuris canonici och I medeltida nordisk lagstiftning. Bibliotheca theologiae practicae. Kyrkovetenskapliga studier. Stockholm.

Paavola Kirsti 1998. Kepeät mullat. Kirjallisiin ja esineellisiin lähteisiin perustuva tutkimus Pohjois-Pohjanmaan rannikon kirkkohaudoista. Acta Universitatis Ouluensis, Humaniora B 28. University of Oulu.

Rimpiläinen, Olavi 1971. Läntisen perinteen mukainen hautauskäytäntö Suomessa ennen isoavihaa. Väitöskirja. Helsinki, Suomen kirkkohistoriallinen seura.

Vahtola, Jouko 1980. Haukiputaan seurakunnan historia. Haukipudas, Haukiputaan Seurakunta.

Väre, Tiina 2017. Osteobiography of Vicar Rungius. Analyses of the bones and tissues of the mummy of an early 17th-century Northern Finnish clergyman using radiology and stable isotopes. Väitöskirja. Acta niversitatis Ouluensis B Humaniora 150, Oulun Yliopisto.

 

1 reply »

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s