Moilanen Ulla

Riimukirjoitus Mikkelin Tuukkalan hopeasoljessa

FM Ulla Moilanen – Turun yliopisto

Riimukirjoitus syntyi Keski-Euroopan germaanisella alueella 100-luvun puolivälissä todennäköisti Pohjois-Italian alueella tuohon aikaan käytetyn kirjaimiston pohjalta. Kirjoitustyyli levisi nopeasti Keski-Euroopassa ja saavutti pian Skandinavian ja Brittein saaret. Riimukirjoitustyylit vaihtelivat suuresti roomalaisajoilta keskiaikaan. Viikinkiaikaisista riimukivistä tuttu tyyli otettiin käyttöön noin vuonna 800 ja sitä kutsutaan aakkosten ensimmäisten kirjainten mukaan nimellä nuorempi futhark. Nykyinen latinalainen kirjaimisto levisi Eurooppaan Keski-Italiasta vasta kristinuskon leviämisen myötä. Skandinaviassa latinalaisiin kirjaimiin siirryttiin pääasiassa 1000-1100-luvulla, mutta paikoin riimukirjoitus säilyi käytössä keskiajalle saakka. Esimerkiksi Norjassa riimukirjoitusta käytettiin arkisissa teksteissä vielä 1400-luvulla. Myös Suomesta on löytynyt keskiaikaisia riimukirjoituksia (ks. esim. Harjula 2008). Ruotsin, Suomen ja Viron maaseudulla yksittäisiä riimuja saatettiin käytettiin vielä 1800-1900-lukujen vaihteessa riimusauvoissa.

Ruotsalaisessa Skåängin riimukivessä on reunoilla vanhempaa ja keskellä nuorempaa riimukirjoitusta. Riimukiviä pystytettiin usein kuolleiden muistoksi, mutta ne eivät olleet pelkästään hauta- tai muistokiviä, vaan myös merkkejä erilaisista saavutuksista tai tilojen omistuksesta. Myös naiset saattoivat pystyttää riimukiviä. Esimerkiksi Oslon läheltä Norjasta tunnetaan riimukivi, jonka pystytti Gunnvor tyttärelleen Astridille. Kuva: Wikimedia Commons.

Vanhimmat esimerkit riimukirjoituksesta ovat kivien sijaan yksittäisissä esineissä esiintyvät nimet, joilla on voitu merkitä joko esineen omistajaa tai tekijää. Viikinkiajalla riimuilla kirjoitettiin nimien lisäksi pieniä viestejä, loitsuja tai jopa lyhyitä kirjeitä puuhun, metallilevyille, luuhun tai tuoheen. (Katso esim. Ihmiskallon palasta apu päänsärkyyn? Viikinkiajalla pyrittiin parantumaan taikuuden avulla.)

Suurin osa Skandinavian viikinkiaikaisista riimukirjoituksista on löytynyt Ruotsista. Suomesta tunnetaan varmuudella vain kaksi rautakaudelle ajoittuvaa riimukirjoitusta, joiden molempien alkuperää on pidetty skandinaavisena. Toinen on Hiittisten Dragsfjärdistä löytyneessä riimukiven kappaleessa ja toinen Mikkelin Tuukkalan ristiretkiaikaisesta/varhaiskeskiaikaisesta kalmistosta löytyneessä hopealevysoljessa (KM 2481: 83). Hiittisten 24 kiloa painava riimukiven kappale löytyi vuonna 1997 rantavedestä. Siitä pystyy erottamaan ainakin miehen nimen Torfast. Kappale on luultavasti kulkeutunut paikalle laivan painolastina. Mikkelin Tuukkalan kalmistosta vuonna 1886 tehty löytö on pyöreä, riipukseksi muutettu hopealevysolki, jonka kääntöpuolella on riimukirjoitusta. Kirjoitus on kohdassa, jossa aikaisemmin on ollut neulakota.

Tuukkalan riipukseksi muutettu hopealevysolki. Vastaavien esineiden koristeena olevia ristikuvioita on toisinaan pidetty merkkinä siitä, että esineiden tekijät tai käyttäjät ovat olleet kristittyjä. Kuva: Museovirasto/Finna.fi.

Hopeasta valmistetut pyöreät levysoljet on tavallisesti ajoitettu 1100-luvulta 1200-luvun puoliväliin. Hautalöytöjen perusteella niitä arvellaan käytetyn etenkin naisten vaatteissa, kaulan alapuolella, kiinnittämään aluspaitaa tai -mekkoa. Toisinaan niitä on voitu käyttää myös riipuksina, mihin viittaa joihinkin hopealevysolkiin kiinnitetty pieni silmukka. Erilaisista käyttötavoista johtuen samaa esinetyyppiä on kirjallisuudessa nimitetty sekä hopealevysoljeksi että hopealevyriipukseksi. Samanlaisia tai hyvin samantapaisia hopeasolkia on löytynyt Savosta, Karjalasta, Hämeestä, Virosta, Venäjältä, Skandinaviasta ja Saksasta. Valmistuspaikkana on pidetty vaihtelevasti Gotlantia, Manner-Ruotsia ja Venäjää. Etenkin venäläisten löytöjen koristelutyyleissä on nähty Bysantin muodin vaikutuksia.

Aiemmin mainitun Tuukkalan esineen kääntöpuolella näkyy skandinaavista riimukirjoitusta kahdessa eri kohdassa. Toinen kirjainkeskittymä muodostaa nimen ”Botwi”, toinen puolestaan skandinaavisella kielellä kirjoitetut sanat: ”omistaa minut”. Mikroskoopin avulla esinettä tarkastellessa huomaa, että teksti on raaputettu hopean pintaan hyvin ohuella piikillä tai neulan kärjellä. Botwi on tehty hieman paksummalla välineellä kuin pitempi kirjoitus. Esineestä näkee myös, että jossakin vaiheessa sen kiinnitysneula on mennyt rikki. Tuolloin soljesta on raaputettu pois hopeapinnoitetta ja siihen on kiinnitetty uusi neulakota ja neula. Hopean raaputtaminen mahdollisesti hävitti riimukirjaimen tai pari, sillä sanoja ”omistaa minut” edeltää kirjainyhdistelmä iui. Jos raaputus hävitti h-kirjaimen, soljessa voisi myös lukea heui eli nimi Hegvi tai Hägvi.

Vasemmalla soljen pitempi teksti ja osittain sen päällä raaputusjälkiä sekä vanha neulakodan paikka. Oikealla ”Botwi”. Kuva: Ulla Moilanen.

Eräässä Aarhusista, Tanskasta, löydetyssä 1000-luvun luukammassa lukee riimukirjoituksella nimi Hegvin, mutta nimi Hägvi on esiintynyt myös gotlantilaisen tilan nimessä. Nimi Botwi puolestaan oli käytössä naisen nimenä Gotlannissa 1100-luvulla. Keitä olivat Hägvi ja Botwi? Olivatko he soljen omistajia tai valmistajia? Esineen lahjaksi antaneita tai saaneita henkilöitä? Olisivatko he voineet olla sukulaisia, joista toinen peri soljen toisen jälkeen? Kirjaimen tuhonnut raaputus soljen pinnassa paljastaa, että Hägvi oli mahdollisesti soljen aikaisempi omistaja, Botwi myöhäisempi. Myös nimien tunnettu käyttöaika viittaisi tähän suuntaan. Mutta miten mahdollisesti gotlantilaisia naisennimiä sisältävä esine kulkeutui Mikkelin Tuukkalaan? Onko juuri Botwi haudattu Tuukkalan kalmistoon solkensa kanssa, vai kulkiko solki kauppiaan kädestä toiseen ja päätyikö se siten nykyisen Savon alueelle, jonkun kolmannen henkilön omistukseen?

Nordmanin litterointi soljen tekstistä (Nordman 1924: 67).

Moni kysymyksistä jää vaille vastausta, sillä Tuukkalan hopeasolki/-riipus on irtolöytö. Kalmisto löytyi vuonna 1886 Mikkelin reservikomppanian harjoituskenttää tasattaessa, jolloin paikalta tuli esiin luita ja esineitä. Maan muokkaus paikalla oli hajottanut joitakin hautoja ja siirtänyt maassa ollutta esineistöä, jota J. R. Aspelin kävi hakemassa Museovirastoa edeltäneen arkeologisen toimiston kokoelmiin. Esinettä ei siis pysty yhdistämään mihinkään tiettyyn hautaan, jonka muu esineistö ja luuaineisto olisi voinut kertoa enemmän haudatusta henkilöstä. Nykyisillä luonnontieteellisillä menetelmillä olisi voitu tutkia esimerkiksi juuri sitä, miltä maantieteelliseltä alueelta haudan vainaja oli kotoisin.

Tuukkalan esine on irtolöytönäkin silti kiinnostava, sillä siinä voi nähdä yhden esineen pitkän elinkaaren: mahdollisesti gotlantilaisen alkuperän sekä kaksi todennäköisesti toisiinsa jollakin tavalla kytkeytyvää henkilöä, soljen korjaamisen kertaalleen ja neulan vaihtamisen, käyttötavan muutoksen soljesta riipukseksi sekä matkan Savoon ja päätymisen kalmistoon. Voi pohtia, kuinka kauan tähän kaikkeen on kulunut aikaa, ja voiko löytöpaikkaa enää ajoittaa soljen sisältämien nimien avulla. Esineen elinkaaren viimeisintä osaa puolestaan edustaa sen löytyminen 1800-luvulla sekä esineen myöhemmät vaiheet osana arkeologisia kokoelmia, tutkimusta ja näyttelyitä.

 

Lähteet:

Fischer, S. R. 2001. A History of Writing. Reaktion Books Ltd.

Harjula, J. 2008. Arkeologia ja muuttuva keskiajan kirjallisen kulttuurin kuva. Kasvatus & Aika 3 (2) 2008: 7-25.

Kivikoski, E. 1951. Suomen rautakauden kuvasto II. WSOY, Porvoo.

Moilanen, U. 2010. Riimukirjoituksia Suomessa. Historia 8/2010: 36-39.

Nordman, C. A. 1924. Karelska järnåldersstudier. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirja 34:3.

Saksa, A. 1998. Rautakautinen Karjala. Muinais-Karjalan asutuksen synty ja varhaiskehitys. Studia carelica humanistica 11. Joensuun yliopisto.

Skåäng – Runstenar i Sverige – Riksantikvarieämbetet

Spurkland, T. 2005. Norwegian Runes and Runic Inscriptions. The Boydell Press.

Uino, P. 1997. Ancient Karelia. Archaeological studies. Muinais-Karjala. Arkeologisia tutkimuksia. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirja 104.

Uino, P. 2003. Karjalainen korurasia. Teoksessa: Karjalan synty. Viipurin läänin historia I: 392-395. Saarnisto, M. (toim.) Gummerus, Jyväskylä.

3 replies »

  1. Eikö tuo ”botni omistaa minut” viittaa aikalailla jonkinlaiseen kihlaukseen enemän ku mihinkään maatiloihin voi olla perheessä kulkenut ripus jos siinä kerran on useempiakin nimiä

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s