Etiikka

Sotavainajan nosto Ilomantsissa: Konfliktiarkeologinen tutkimus yhteistyössä metallinetsijöiden kanssa

HuK Jenna Savolainen – Helsingin yliopisto

Suomen ja Neuvostoliiton välillä käytiin jatkosota 25.6.1941-19.9.1944. Ilomantsin Hattuvaarassa käytiin Suomen viimeinen suurtaistelu Neuvostoliittoa vastaan heinä-elokuun vaihteessa 1944. Taistelun jäljet ovat jo kauan sitten kadonneet näkyvistä, eikä maastossa erotu nykyisin muuta kuin metsää ja kumpareita. Suomen sotavainajien etsintäryhmät ovat kuitenkin etsineet näillä paikoilla jatkosodassa kaatuneita vuodesta 1992 lähtien. Tuolloin Suomen ja Venäjän välillä sovittiin valtiosopimus, jonka pyrkimyksenä on edistää sotavainajinen muiston vaalimista. Käytännössä sopimuksen tarkoituksena on siirtää vielä ”kentillä” olevat vainajat asianmukaisella tavalla sankarihautoihin. Valtiosopimus on mahdollistanut sotavainajien etsinnän myös alueilla, jotka jatkosodan jälkeen luovutettiin Neuvostoliitolle ja kuuluvat nykyisin Venäjälle. Sotavainajien etsinnässä tavoitteena on paikantaa vainajia taistelukentiltä kokeneiden etsijöiden johtamissa ryhmissä (Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry). Etsijät käyttävät apunaan metallinilmaisimia, joiden antamien signaalien avulla he pystyvät kartoittamaan todennäköisiä hautapaikkoja.

Hattuvaarassa käydystä taistelusta on mainintoja sekä tarkkoja raportointeja sotapäiväkirjoissa alkaen 30.7.1944 ja päättyen 01.08.1944. Raportit ovat suomalaisten sotilaiden kirjoittamia ja lähdeaineistona toki mielenkiintoisia, mutta ne tarjoavat vain yhden näkökulman tapahtuneesta. Kuitenkin näiden merkintöjen ansiosta sotavainajien etsijät ovat voineet paikantaa muun muassa vanhan Hullarintien, jonka kohdalla yksi yhteydenotoista käytiin.

Eskadroona Ilomantsin Hattuvaaran kreikkalaiskatolisen rukoushuoneen edustalla 1941. (SA-kuva)

Ensimmäinen havainto tutkimuskohteesta saatiin 18.5.2017, kun metallinilmaisinharrastaja Timo Pääkkö sai signaalin tutkimusalueen kohdalta. Signaali osoittautui alumiinilusikaksi, joka paljastui aivan kaivausalueen pinnasta noin kymmenen sentin syvyydestä. Pintahumukseen kevyesti peittynyt olkaluu sekä kolmas ja neljäs kylkiluu vahvistivat epäilykset mahdollisen neuvostosotilaan olinpaikasta. Tuleva kaivausalue merkittiin tietokantaan ja se jäi odottamaan tulevaa kaivausta.

Kevään ja alkukesän aikana aloitettiin keskustelu ja suunnittelu yhteistyöstä metallinilmaisinharrastajien ja arkeologien kanssa, tavoitteena yhdistää moniosainen ja tieteellinen lähestymistapa sotavainajan nostamiseen. Sotavainajien nostaminen toimii valtiosopimuksen alla. Sen periaatteen mukaan suomalaiset vainajat nostetaan suomalaisen ja neuvostovainajat venäläisen työryhmän toimesta. Neuvostovainajan kaivausluvan siirtäminen suomalaiselle kaivajaryhmälle tuli neuvotella Petroskoin valtiollisen yliopiston professori Juri Kilinin kanssa, sillä Ilomantsin alueella tapahtuva neuvostovainajien kaivaminen ja tutkimus ovat ensisijaisesti valtiosopimuksen alaisena.

Kaivausluvan saavuttua voitiin aloittaa kaivauksen suunnittelu ja toteutus. Vainajan ekshumaatio suoritettiin heinäkuussa 2017 yhteistyössä metallinetsijöiden Lasse Nymanin ja Timo Pääkön kanssa. Vainaja dokumentoitiin ja hänelle tehtiin osteologinen kuoliniän- ja sukupuolenmääritys. Yksilön tunnistaminen on yksi sotavainajien nostoryhmien keskeisistä tavoitteista, ja siihen kuuluu mm. sukupuolen, iän, pituuden sekä sukulaisuuden selvittäminen (mm. Haglund, 2002: 256). Neuvostosotilaiden tunnistamisen ongelmana on tuntolevyjen puuttuminen, mutta edellä mainittuja asioita voidaan tutkia luista. Hattuvaarasta nostetun vainajan tunnistamiseen ei käytetty DNA-analyysejä, sillä siihen tarvittavaa rahoitusta, säilytystiloja taikka kiinnostusta Venäjältä ei ollut. Kuitenkin vainajasta on mahdollista ottaa näytteitä ennen hautaamista, jos tälle on tarvetta. Kaivauksen jälkeen vainaja siirrettiin Ilomantsin seurakunnan tiloihin odottamaan sankarihautausta.

Vainajan lusikka. Lusikan lisäksi löytöihin sisältyi neljä patruunakampaa, neljä tähtinappia, lyijykynän lyijy, aseenpuhdistusvälineet, kolme telttarengasta, vaatehakanen, kankaan jäämiä, maihinnousukengät ja metallisiruja. Kuva: Jenna Savolainen.

Konfliktiarkeologia

Konfliktiarkeologia on yksi arkeologian alaryhmistä, joka nimensä mukaisesti tutkii konflikteja ja tarkastelee niiden monikerroksellisuutta sekä ennen kaikkea yksilöä ja aineistoja (Saunders,2012: xi). Konfliktiarkeologinen tutkimus voi kohdistua mille tahansa aikakaudelle, mutta usein se nähdään suurien sotien arkeologisena tutkimuksena. Konfliktiarkeologian tutkimuskohteet voivat olla poliittisesti arkoja. Erityistä on myös se, että tutkittavat tapahtumat saattavat olla hyvin nuoria ja niillä voi edelleen olla silminnäkijöitä. Elossa voi myös olla konfliktissa menehtyneiden omaisia. Konfliktiarkeologia-termin alle on myös syntynyt muita alalajeja, kuten sotilaallinen arkeologia ja sodan kulttuuriperinnön arkeologia (Wijnen, 2015:2–4). Monissa julkaisuissa puhutaan myös taistelukenttäarkeologiasta, mutta konflikti–ja taistelukenttäarkeologian erot ovat vain tutkijoiden itsensä määrittämiä, eivätkä termit näin ollen poissulje toisiaan (Saunders 2012: xii-xiii).

Konfliktiarkeologia on siis monitasoista. Ymmärtääkseen konfliktia, tulee myös ymmärtää sen ympärillä tapahtuvia poliittisia ja henkilötason strategioita ja ideologioita (Saunders, 2011:xii). Jokainen yksilö löytöaineistoineen on oma tarinansa tapahtuneesta. Tutkijan tulee olla tietoinen mahdollisesta poliittisesta sekä yksilöllisestä ilmapiiristä tutkimusta tehdessään ja varmistaa, että tutkimusainestoa tarkastellaan objektiivisesti. Tutkimusalueella tulee myös huomioida tutkijan turvallisuus. Konfliktialueiden kaivauksissa tulee noudattaa erityistä varovaisuutta, sillä räjähteiden ja asevarusteiden mahdollisuus on olemassa. Räjähteet voivat olla pitkäikäisiä ja aiheuttaa valtavaa tuhoa vielä kymmenienkin vuosien päästä valmistuksesta. Räjähteiden olemassaolo tulee tarkastaa ennen tutkimuksen alkua ja myös kaivausalueita laajennettaessa. Tutkimuksen aikana löytyvien räjähteiden ja ruutiaseiden sekä niiden osien kohdalla on noudatettava Suomen lakia (HE 183/1997 61-63§ ja laki räjähteistä (3.6.2005/390).

Tutkimukset Ilomantsin Hattuvaarassa. Kuva: Lasse Nyman.

Etiikka konfliktiarkeologisilla hautakohteilla

Suomessa konfliktiarkeologian piiriin kuuluvia hautoja ei voi avata ilman lupaa, ja luvan saamiseksi on oltava hyvin perustellut syyt. Hautoja suojelee rikoslaki, jonka rikkomisesta seuraa sakot ja enimmillään yhden vuoden vankeusrangaistus (Rikoslaki 19.12.1889/39 luku 17:12 10§). Kun tutkimuksessa käsitellään ihmisjäännöksiä, on noudatettava erityistä varovaisuutta sekä osoitettava kunnioitusta vainajaa kohtaan (Ranta, 2011).

Tällaisessa kohteessa ekshumaatiota suoritettaessa on huomioitava erityisen tarkasti se, kuinka asiasta kerrotaan julkisuuteen, minkälaisia julkaisuja asiasta on sopivaa julkaista ja millainen rooli esimerkiksi sosiaalisen median kanavilla on. Sosiaalisen median aikakaudella on pyrittävä ohjeistamaan kaivajia ja kaivauksella vierailevia niin, että he ymmärtävät vainajan kuvaamisen tai muun ilman lupaa tehtävän, vainajaan tai tutkimuskohteeseen kohdistuvan teon olevan ehdottoman kielletty. Tavallisesti esimerkiksi julkaisut, joissa vainajan luuranko tai muut tunnistamisen kannalta oleelliset asiat näkyvät, eivät ole suositeltavia. Haudan avaamisessa ja tutkimisessa on aina muistettava kunnioitus vainajaa ja hänen mahdollisia omaisiaan kohtaan.

Myös vainajan kanssa haudassa olevien tavaroiden tulisi tutkimuksen ja dokumentoinnin jälkeen päätyä hänen omaisilleen. Omaisten puuttuessa tavarat tulisi haudata vainajan mukana, jos aineisto ei tarvitse lisäkäsittelyä tai päädy esimerkiksi museoon. Kuten muukin arkeologinen aineisto, myös konfliktiarkeologisten kaivausten kaikki löydöt kuuluvat yhteiseen kulttuuriperintöömme ja tutkijan on varmistettava niiden päätyminen asianmukaiseen säilytykseen.

Kaivausdokumentointia Hattuvaarasta. (Savolainen 2017).

Sotavainajien nostaminen toisen maailmansodan aikaisilta taistelukentiltä ei nuoren iän vuoksi vielä suoraan kuulu konfliktiarkeologisen tutkimuksen alle, eikä muinaismuistolaki tällä hetkellä suoraan suojele kaikkea toisen maailmansodan aikaista perintöä joitakin puolustuslaitteita lukuun ottamatta. Tämä aiheuttaa muun muassa taistelukenttien ryöstelyä sekä esineiden metsästystä ja kauppaamista. Pahimmillaan dokumentoimaton etsintä voi aiheuttaa peruuttamatonta tuhoa tulevia tutkimuksia ajatellen sekä myös kadottaa jäljettömiin osan yhteistä kulttuuriperintöämme.

Yhteistyö arkeologien ja metallinilmaisinharrastajien kanssa on jatkuvasti lisääntymässä, eikä sotavainajien etsintä ole poikkeus. Konfliktialueiden kulttuuriperinnön suojelu on hankalaa suojelun puuttumisen, mutta myös sen luonteen vuoksi. Sotavainajien etsijät ovat kuitenkin onnistuneet osittain suojelemaan etsintäalueita tarkastamalla etsintäryhmien kelpoisuutta ja salaamalla paikat ulkopuolisilta. Yhteistyö metallinilmaisinharrastajien ja arkeologien kanssa voi hyvinkin olla ratkaisu konfliktialueiden suojelun keinojen löytämiselle ja uusien tutkimusmallien luomiselle.

Teksti perustuu opinnäyteeseen (jonka voi ladata pdf-tiedostona oheisesta linkistä):

Savolainen, J. 2017. Konfliktiarkeologia osana humanitaarista työtä – Ilomantsin sotavainajan ylös nosto konfliktiarkeologian menetelmin ja tutkimus yhteistyössä metallinilmaisinharrastajien kanssa. Kandidaatintutkielma. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Arkeologian oppiaine, Helsingin yliopisto

Lähteet:

Finlex, Hallituksen esitys Eduskunnalle ampuma-aselaiksi ja laiksi poliisilain 23 §:n sekä laiksi poliisin henkilörekistereistä annetun lain 19 ja 20 §:n muuttamisesta. (Luettu 3.9.2017)

Finlex, Rikoslaki hautarauhanrikkomisesta 19.12.1889/39 luku 17:12 § (Luettu 6.10.2017)

Finlex, Valtiosopimus 95/1992.  (Luettu 6.10.2017)

Haglund, W.D. 2002, Recent Mass Graves, Teoksessa Haglund, W. & Sorg,M. (toim.) Advances in Forensic Taphonomy Method, Theory and Archaeological Perspectives. An introduction: 256. CRC Press, New York.

Kansallisarkisto, Hämeen ratsurykmentti 1944-1944 arkistonumero 7245. (Luettu 06.10.2017)

Kansallisarkisto, Jalkaväki rykmentti 52. I Pataljoona 1944-1944 arkistonumero 25885. (Luettu 25.8.2017)

Ranta, H. 2011. Etiikka hautakaivauksilla. Teoksessa Salo, K. & Niukkanen, M. (toim.) Museoviraston rakennushistorian osaston raportteja 22. Arkeologisten hautakaivausten menetelmät: 8–11 Museovirasto, Helsinki.

Saunders, N. 2012. Beyond the Dead Horizon: Studies in Modern Conflict Archaeology:  xii–xiii, Oxbow Books, Oxford, UK.

Wijnen, J. 2015. Conflictarcheologie vs Slagveldarcheologie. ‘For this is not a place of comfort’. Archeobrief 19(2):2–4.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s