Alkuaineanalyysi

EAA Maastricht 2017: Kolmas tieteellinen vallankumous ja imeväiset rautakauden taloissa

European Association of Archaeologists (EAA) -yhdistyksen vuosittainen konferenssi järjestettiin syyskuussa 2017 Maastrichtissa. Yksi konferenssin teemoista liittyi Kööpenhaminan yliopistossa professorina toimivan Kristian Kristiansenin lanseeraamaan kolmanteen tieteelliseen vallankumoukseen arkeologiassa. Ensimmäinen tieteellinen vallankumous tapahtui jo 1800-luvulla biologisen ja geologisen tiedon lisääntyessä ja saavuttaessa suuren yleisön. Toinen vallankumous tapahtui 1960-luvulla radiohiiliajoituksen käyttöönoton myötä. Konferenssin keynote-luennossa Kristiansen keskittyi kolmanteen vallankumoukseen ja esitteli viimeisen kymmenen vuoden aikana toteutuneiden projektien avulla sitä, miten kehittyneet luonnontieteelliset tutkimusmenetelmät ovat osaltaan mullistaneet arkeologiaa. Suurten tiedeprojektien toteuttamista on edesauttanut Euroopan Unionin taloudellinen tuki, sillä viimeisen noin 15 vuoden ajan tutkijat ovat voineet hakea Euroopan tutkimusneuvoston eli ERC:n projektirahoja. Relatiivisista arkeologisista tulkinnoista on edetty kohti absoluuttista tietoa, mikä on yhtäältä mahdollistanut vanhojen teorioiden testaamisen ja toisaalta myös uusien esittämisen. Uutta on se, että koska nyt voimme tutkia myös yksilöitä entistä tarkemmin, suurten tarinoiden rinnalla on mahdollista kertoa yksilöitä koskevia pienempiäkin tarinoita.

Professori Kristian Kristiansen pitämässä keynote-puhetta. Kuva: Heli Etu-Sihvola.

Konferenssin avajaisissa esiteltiin teemaa ”Building Bridges” paikallisen monikansallisen mariachibändin avulla. Kuva: Hanna Puolakka.

Big data eli suurten tietokantojen mahdollistama laaja-alainen tutkimus auttaa kertomaan isoja tarinoita. Kristiansen kertoi esimerkin pronssikausitutkimuksen kehittymisestä. Aiemmin ajanjaksoa on jopa hieman aliarvostettu, kun taas rautakausi on nähty kaikin puolin kehittyneempänä aikana. Kristiansen huomautti, että kenties aika pronssikaudelta viikinkiajalle ei ollutkaan pelkästään uutta kehitystä, vaan pikemminkin aiemmin vahvistuneiden kauppasuhteiden jatkumoa. Kristiansen esitteli tanskalaisen aineiston avulla sitä, miten maassa oli koko pronssikauden ajan kierrossa ainakin 40 000 kiloa pronssia. Se ei Tanskassakaan ollut paikallinen tuote, vaan peräisin eri puolilta Eurooppaa. Pronssin kulkeutuminen Tanskaan ei olisi ollut mahdollista, jos se olisi tapahtunut pelkästään lahjojen vaihtona (teoria, jonka esitteli 1960-luvulla Colin Renfrew, ja johon moni arkeologinen tulkinta ehkä tiedostamattakin edelleen perustuu). Järjestäytynyt kaupankäynti oli ehtona suurelle metallimäärälle. Pronssilöydöistä tehtyjen alkuainekoostumusmittausten perusteella materiaalia tuotiin Tanskaan mahdollisesti Slovakiasta saakka. Vastineeksi tanskalaiset kauppasivat ainakin meripihkaa etelään. Esimerkissä kerrottiin, että yhden myrskyn jälkeen on mahdollista kerätä meripihkaa jopa kaksi kiloa. Kristiansen esitti, että mahdollisesti orjakauppakin kukoisti jo tässä vaiheessa, eikä olisi ollut vasta rautakauden tuotetta.

Parin viimeisen vuosikymmenen aikana saavutetut menetelmätekniset edistysaskeleet eivät liity pelkästään arkeologeihin, vaan koskevat kaikkia, jotka ovat kiinnostuneita selvittämään esimerkiksi omia sukujuuriaan. DNA-tutkimus on osaltaan avannut mahdollisuuksia saada suurta yleisöä kiinnostumaan muinaisuuden harrastamisesta aivan uudella tavalla. Kristiansen kertoi, että tähän mennessä noin 20 000 ruotsalaista on tehnyt geneettistä sukututkimusta. Myös Suomessa harrastus on suuressa suosiossa. Ruotsissa DNA-testien myyntiä on vauhdittanut Karin Bojsin palkittu kirja Min europeiska familj, jossa käydään läpi eurooppalaisten historian viimeiset 50 000 vuotta genetiikan ja arkeologian valossa. Matkalla ensimmäisistä eurooppalaisista nykyhetkeen kehittyy myös kirjoittajan oma ”geneettinen identiteetti”. Kirja on suomennettu nimellä Homo europaeus ja sille on kirjoitettu jatko-osakin, jota ei vielä ole suomennettu.

Luonnontieteelliset menetelmät mahdollistavat myös sosiaalisten prosessien rekonstruoimisen. Esimerkiksi kivikauden loppuvaiheen nuorakeraamisesta kulttuurista on esitetty uusia teorioita isotooppitutkimuksen, muinais-DNA:n ja kielitieteen tuottaman uuden tiedon avulla. Eri alojen yhteen sovittamisessa on tietysti aina haasteensa, mutta yhteistyö mahdollistaa aivan uudenlaisia läpimurtoja.

EAA-konferenssin tapahtumapaikka: MECC-kongressikeskus. Kuva: Heli Etu-Sihvola.

Samaan kolmannen tieteellisen vallankumouksen teemaan liittyi sessio nro 363: Funerary archaeology: New developments in burial taphonomy and archaeothanatology. Muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana hautatutkimuksessa on kiinnitetty entistä enemmän huomiota kontekstuaaliseen informaatioon. On jopa esitetty, että hautausten tutkimus on mahdotonta ilman ymmärrystä siitä, miten muodostumisprosessit ja tafonomiset tekijät vaikuttavat hautaan. Tutkimusta tehdään kuitenkin erilaisilla menetelmillä, tekniikoilla ja vaihtelevista teoreettisista lähtökohdista, minkä lisäksi vakiintunut termistö puuttuu alalta. Nämä seikat tekevät tulosten vertailun vaikeaksi. Siksi hautatutkimus ja tafonominen lähestymistapa vaatii sekä vertailevia että kokeellisia tutkimuksia, joita sessioon oli kerätty. Monessa esitelmässä keskeisenä metodina käytettiin ranskalaislähtöistä arkeotanatologiaa (esim. Duday 2009), joka pyrkii näkemään hautauksen biologisten ja kulttuuristen prosessien muodostamana kokonaisuutena. Arkeotanatologia auttaa tunnistamaan hautaukseen vaikuttaneet tapahtumat lähtien haudan kaivamisesta, varustamisesta ja, hautaustapahtumasta aina maatumiseen ja sen jälkeisiin vaiheesiin. Liv Nilsson Stutz (Emory & Linnaeus -yliopistot) muistutti arkeotanatologian potentiaalista puheessaan Beyond the Data. The potential for archaeothanatology to drive theoretical debated in mortuary archaeology. Arkeotanatologia on hyvin empiiristä ja konkreettista, minkä vuoksi usein saatetaan unohtaa, kuinka menetelmä mahdollistaa myös tulkinnallisen arkeologian sekä pohdinnat rituaaleista, käytänteistä ja ruumiin merkityksestä menneisyydessä.

Liv Nilsson Stutzin puheevuoro alkamassa. Kuva: Ulla Moilanen.

Emma Greenin ja Elizabeth Craig-Atkinsin (Sheffieldin yliopisto) puheenvuorossa Later Anglo-Saxon Wooden Coffins – Can Archaeothanatology Help to Find Them pohdittiin sitä, voidaanko arkulliset ja arkuttomat hautaukset tunnistaa arkeotanatologian avulla. Anglosaksisessa Englannissa, aivan kuten rautakauden lopun Suomessa, haudattiin sekä erilaisiin arkkuihin ja rakenteisiin että yksinkertaisiin maakuoppiin. Arkkujen tunnistaminen ei aina ole helppoa, sillä puurakenteet ovat voineet olosuhteista riippuen maatua jäljettömiin. Greenin ja Craig-Atkinsin tutkimuksessa oli analysoitu kohteita, joiden hautaustilanne tunnetiin ennestään. Haudoissa oli arkkujen jäljiltä esimerkiksi nauloja tai muita metallijäänteitä. Tutkimuksessa oli lähdetty rakentamaan kaaviota, joka auttaa tunnistamaan maatuneen arkun hautauksessa. Tarkoituksena on kehittää menetelmää edelleen, jotta arkut voidaan luotettavasti tunnistaa myös sellaisista kohteista, joissa merkit rakenteista ovat kokonaan hävinneet.

Samasta aiheesta jatkettiin Alessandro Vanzettin ja Prisca Solainin (Rooman yliopisto) esitelmässä The taphonomy of funerary wooden trunks and chests: a view from Italy, joka käsitteli ruuhiarkkuja. Ruuhiarkkuja on käytetty kaikkialla Euroopassa pronssikaudelta lähtien. Suomessa niitä esiintyy rautakauden lopun ja varhaiskeskiajan ruumiskalmistoissa. Vanzettin mukaan Italiassa monet todellisuudessa ruuhiarkkuihin tehdyt hautaukset on tulkittu maakuoppaan tehdyiksi ja kankaaseen tai käärinliinaan käärityiksi vainajiksi. Ruuhiarkussa vainaja maatuu tyhjässä, mutta kuitenkin rajatussa tilassa, mikä vaikuttaa siihen, miten luut asettuvat maatumisen aikana. Myös ruuhiarkun pohjan muoto, joka voi olla esimerkiksi u:n tai v:n muotoinen, vaikuttaa lopputulokseen. Arkeotanatologialla on tässäkin tapauksessa merkitystä erityisesti silloin, kun puurakenteet ovat maatuneet kokonaan. (Rakenteiden tunnistamisesta myös Blaizot 2014 ja Harris & Tayles 2012).

Konferenssin näytteilleasettajia ja vieraita. Kuva: Ilari Aalto.

Mogens Bo Henriksen (Odensen museo) esitteli otsikolla An experimental approach to the interpretation of prehistoric cremations itse tekemiään polttohautauskokeiluja, niiden tuloksia sekä kokeiden pohjalta polttohautauksista tekemiään tulkintoja. Väitöskirjan erilaisista polttohautaustavoista ja -kokeiluista kirjoittanut Henriksen oli tehnyt roviokokeiluita 90-luvulla, ja kaivanut näitä kohteita uudelleen 2000-luvulla, yli 20 vuotta ensimmäisten kokeilujen jälkeen. Uudelleenkaivauksissa kävi ilmi, ettei polttohautauksista jäänyt juurikaan jälkiä maahan, ja että luut ja esineet oli onnistuttu keräämään alkuperäisten kokeilujen jälkeen kohtuullisen tarkkaan; vain muutamia luita ja pieniä esineitä, kuten lasihelmi, löytyi uusien kaivausten yhteydessä. Tästä hän päätteli, että ainakaan keräämisen vaikeus ei voi olla syynä siihen, että poltettuja luita sisältävissa hautauksissa Euroopassa on harvoin vain pieni osa yhden ihmisen polttamisessa jäljelle jäävästä palaneesta luusta. Henriksen oli myös tullut siihen tulokseen, että todennäköisesti palamisprosessi ei selitä itsessään sitä, että esineet, kuten ruukut, ovat usein erittäin fragmentaarisia. Henriksen ehdotti, että esineitä ja luita on saatettu rikkoa myös polton jälkeen, ennen hautaan asettamista. Henriksenin mielestä tutkijoiden tulisikin asettaa tulkinnoissaan vielä enemmän painoarvoa polttamisen ja hautaamisen välissä mahdollisesti tapahtuville prosesseille.

Liivi Varul (Tallinnan yliopisto) esitteli tapaustutkimuksen otsikolla A case study of a secondary burial from Corded Ware culture in Estonia – Problems and Results. Varul oli perehtynyt Koillis-Viron Sopen kalmistosta vuonna 1926 kaivettuun nuorakeraamiseen hautaan. Sopen kalmisto on viime vuosina ollut otsikoissa muun muassa kalmistosta löytyneen ruttobakteerin vuoksi. Alkuperäisen tulkinnan mukaan vainaja oli haudattu kyyrypolviasennossa ja mahdollisesti sidottuna. Vainajan sitominen on päätynyt lukuisiin nuorakeraamisia hautaustapoja käsitteleviin teoksiin, mutta vanhan dokumentointiaineiston uusi arkeotanatologinen analyysi kuitenkin viittaa siihen, että hauta on jossakin vaiheessa avattu ja luut on aseteltu hautaan uudelleen. Haudan avaaja on ilmeisesti pyrkinyt luihin törmätessään imitoimaan alkuperäistä ruumiin muotoa, sillä vaikka luut eivät ole anatomisesti oikeilla paikoillaan, pitkät luut on yritetty sovittaa näennäisesti oikeille paikoilleen kalloon nähden. Pehmytkudokset ovat jo olleet maatuneet kajoamisen tapahtuessa, mutta ei ole tietoa onko kajoaminen tapahtunut tarkoituksellisesti jo kivikaudella vai vasta myöhemmin vahingossa. Myöhäisempi kajoaminen olisi ollut mahdollista esimerkiksi 1800-luvulla, jolloin kalmisto löydettiin pellonmuokkauksen yhteydessä.

Koillis-Virossa sijaitseva Sopen kivikautinen kalmisto löytyi pellonmuokkauksen yhteydessä 1800-luvun lopulla. Paikalle on haudattu kymmenkunta vainajaa. Kuva: Ingmar Noorlaid.

David Brönnimann, Cordula Portmann ja Sandra Pichler (Baselin yliopisto) esittelivät tutkimustaan otsikolla Dust’n’Bones – Combining Anthropology and Geoarchaeology as a Promising Tool for Bone Taphonomy. Tutkittavana oli ollut erilaisista arkeologisista konteksteista peräisin olevia ihmisten ja eläinten luita, joista oli otettu histologisia näytteitä. Näytteistä oli tutkittu maaperän sienten ja bakteerien aiheuttamaa bioeroosiota luun rakentessa. Sienten aiheuttamat mikroskooppiset vauriot näyttivät liittyvän pelkästään sellaisiin luihin, joista lihat oli poistettu ennen maahan joutumista, kuten eläinten luiden kohdalla yleensä on tapahtunut. Bakteerien aiheuttaman bioeroosion oli puolestaan huomattu liittyvän pelkästään suolistobakteereihin, ei niinkään maaperän luontaiseen bakteerikantaan. Näin ollen bakteerien aiheuttama luun kuluminen voitiin yhdistää kokonaisina haudattuihin ruumiisiin. Menetelmää voidaan soveltaa monin tavoin esimerkiksi ruumiinkäsittelytapojen tutkimuksessa ja löytökontekstien tunnistamisessa.

Sessiossa nro 165 Burials as complex features. Exploring new approaches to death and burial in archaeology käsiteltiin laaja-alaisesti uusia näkökulmia hautausten tutkimuksiin. Esitelmissä liikutiin laidasta laitaan niin ajallisesti kuin maantieteellisestikin, ja aiheet sisälsivät kattavasti kaikkea arkeobotaniikasta osteologiaan ja arkeotanatologiaan. Sian Anthonyn (Lundin yliopisto) esitelmässä The Death and Resurrection of Burials kerrottiin siitä, miten modernien hautausmaiden tutkimus kertoo tämänhetkisestä hautauskulttuurista sekä ihmisten käsityksistä hautauksista ja nykyisistä hautausmaista. Näennäisesti siistin ja tarkasti organisoidun pinnan alla kaikki ei olekaan niin hyvässä järjestyksessä, kuin yleisesti ajatellaan. Tyhjät, käytöstä poistetut hautapaikat eivät välttämättä olekaan tyhjiä. Vaikka hautakivirivistöt, kujat ja istutukset noudattelevatkin siistejä linjoja, hautaukset eivät aina niin tee, vaan saattavat osittain jäädä kujien alle tai vaikkapa päätyä kahden nuoremman hautapaikan keskelle. Kun uusia hautauksia tehdään, vanhoja hautauksia siirrellään, yhdistellään ja muokataan, ja näiden prosessien myötä hautausmaille muodostuu kolmiulotteisia palapelejä, joissa vanhat haudat saavat uusia merkityksiä. Anthonyn mielestä hautoja kannattaisi tutkimuksessa lähestyä mieluummin ryhminä ja osana hautausmaata ja tarkastella hautausten elinkaarta, eikä välttämättä keskittyä vain yksittäisiin hautauksiin.

Maastrichtin keskiaikainen Pyhän Servatiuksen silta. Kuva: Ulla Moilanen.

Samassa sessiossa puhuneen Marianne Hem Eriksenin (Cambridgen ja Oslon yliopisto) esitelmässä Deposited Infants as Animate Objects in Iron-Age Scandinavia pohdittiin vastasyntyneiden hautojen merkitystä erityisesti asutusten osana. Aluksi esitelmässä pohdittiin hauta-aineistosta puuttuvien lasten mysteeriä; ottaen huomioon suuremman lapsikuolleisuuden rautakaudella (20%-60% lapsista kuoli ennen aikuisuutta), lasten osuus hautauksista kalmistoissa on kuitenkin verrattain pieni. Eriksen kiinnitti huomiota lapsuuden käsitteeseen ja siihen, kuinka suhtautumista imeväisikäisiin ei tulisi pitää universaalina tai yleisinhimillisenä, vaan myös kulttuuriin sidottuna ilmiönä, jonka muodot ovat voineet vaihdella ajasta ja paikasta toiseen. Hänen mukaansa rautakauden Skandinaviassa vastasyntyneiden surmaaminen on saattanut olla yleistä, ja normalisoitu tapa käsitellä liiallista väestönkasvua. Eriksen oli keskittynyt tutkimuksessaan asumuksista löydettyihin imeväisikäisten hautauksiin ja pohti, onko vauvat haudattu tarkoituksella esimerkiksi tulisijan tai seinän alle tai läheisyyteen. Eriksen ehdotti, että Suomessakin tunnettujen rakennuskätköjen tapaan lapset saatettiin nähdä yksilön tai henkilön sijaan animoituina objekteina, ja yksilön muistamisen sijaan näillä lastenhaudoilla oli maagisen esineen toimijuus taloissa. Sellaisenaan ne muodostivat kenties asutun elinpiirin kanssa ”affektiivisen verkon”, jossa kokonaisuus voidaan käsittää osaksi asuinpiirin emotionaalista maantiedettä.

Tämän vuoden opiskelijapalkinnon voittaneen Emma Brownleen (Cambridgen yliopisto) puheenvuorossa The Dead and Their Possessions:  The Agency of Cadaver in Early Medieval Europe lähestyttiin haudattavan yksilön toimijuutta. Hän nosti esiin aiemman käsityksen siitä, etteivät kuolleet hautaa itseään (Parker-Pearson 1999), vaan ovat yhteisönsä toiminnan kohteita. Niin myös hautaukset kertovat enemmän yhteisöstä kuin yksilöstä. Hautaustavan muutoksessa rautakaudella on havaittavissa siirtymä, jossa hauta-antimet vähenevät ja vähitellen jäävät kokonaan pois haudoista. Pisimpään antimissa säilyvät kuitenkin henkilökohtaiset esineet: vaatesoljet, puukot ja muut mahdollisesti vainajan päivittäisessä elämässä mukana olleet käyttöesineet. Näiden kautta Brownlee argumentoi, että vainajan asema ei välttämättä ollutkaan niin passiivinen kuin oli ajateltu, vaan kuollutta ajateltiin henkilönä, jonka henkilökohtaiseksi omaisuudeksi hauta-antimet käsitettiin. Näin ollen henkilökohtaiset esineet pysyivät hautauksissa pisimpään, koska niiden suhde vainajaan nähtiin erityisen tärkeänä ja kiinteänä, ja erottamattomana osana vainajan henkilöyttä. Brownleen mukaan sielun ja ylösnousemuksen käsitteiden yleistyminen kristinuskon tulon myötä oli viimeinen niitti, joka poisti hauta-antimet; vainajan minuuden nähtiin siirtyvän taivaaseen, jolloin ruumis oli todella pelkkä objekti, joka ei edes näitä henkilökohtaisimpia esineitä enää tarvinnut.

 

TekstiFM, tohtorikoulutettava Heli Etu-Sihvola  Helsingin yliopisto, FM, tohtorikoulutettava Ulla Moilanen  Turun yliopisto & HuK Hanna Puolakka – Oulun yliopisto

Aikaisemmista EAA-konferensseista Kalmistopiirissä:

2016 VilnaLinnunmunia haudoissa, ajoitusongelmia, teloituspaikkojen arkeologiaa ja ruton evoluutiota

2015 GlasgowSairauksien historiaa, isotooppeja, hautojen avaamista ja luolista löytyneitä ihmisjäännöksiä

2014 IstanbulVampyyreja ja orjia Istanbulin EAA-konferenssissa

2013 Pilsen: Tunteiden bioarkeologiasta ja hautaläikkien koosta

Lähteet:

Yllä mainitut esitelmät. (Esitelmien sisältämään tietoon viitattaessa kehotetaan etsimään aiheesta kirjoitettuja artikkeleita. Osa puhujista saattaa julkaista tutkimuksensa vasta esitelmöinnin jälkeen.)

Blaizot, F. 2014. From the skeleton to the funerary architecture: a logic of the plausible. Anthropologie LII/3 (2014): 263-284.

Duday, H. 2009. The Archaeology of the Dead. Lectures in Archaeothanatology. Oxbow Books.

Harris, N. J. & Tayles, N. 2012. Burial containers – A hidden aspect of mortuary practices: Archaeothanatology at Ban Non Wat, Thailand. Journal of Anthropological Archaeology, Vol. 31, Issue 2, June 2012: 227-239.

Kristiansen, K. 2017. ‘The most exciting of times.’ Reflections on the third science revolution and its impact on the future of archaeology EAA Maastricht 1.9.2017

Kristiansen, K., Allentoft, M.E., Frei, K.M., Iversen, R., Johannsen, N.N., Kroonen, G., Pospieszny, Ł., Price, T.D., Rasmussen, S., Sjögren, K.G. and Sikora, M., 2017. Re-theorising mobility and the formation of culture and language among the Corded Ware Culture in EuropeAntiquity91(356), 334-347.

Kristiansen, K. 2016. Interpreting Bronze Age Trade and Migration. In E. Kiriatzi & C. Knappett (Eds.), Human Mobility and Technological Transfer in the Prehistoric Mediterranean (British School at Athens Studies in Greek Antiquity, 128-153). Cambridge: Cambridge University Press.

Kristiansen, K. 2015. Towards a new paradigm? The Third Science Revolution and its Possible Consequences in Archaeology. Current Swedish Archaeology vol 22, 11-34.

Parker-Pearson, M. 1999. The Archaeology of Death and Burial. Sutton Publishing Ltd.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s