Iso-Britannia ja Irlanti

Mos teutonicus – Aristokraatin viimeinen matka

Akseli Tolvi – Turun yliopisto

Toisen vuosituhannen jaa. alkupuolella katolinen kirkko oli merkittävässä asemassa Euroopassa ja ristiretket sekä pyhiinvaellukset olivat arkipäivää. Tämä johti väistämättä siihen, että sotureita ja pyhiinvaeltajia kuoli kaukana kotoa. Oli vainaja kuollut sitten pyhiinvaelluksella Roomaan tai ristiretkellä Pyhässä maassa, heidän maalliset jäänteensä haluttiin palauttaa kotiin. Hautaaminen ulkomaille tai epäpyhään maahan ei ollut yleisesti suotavaa, minkä lisäksi aristokraateilla oli usein odottamassa hautapaikka valmiina kotimaassaan tai he olivat erikseen toivoneet tulevansa haudatuksi tiettyyn paikkaan. Tavalliselle talonpojalle ei tällaista mahdollisuutta liene tarjoutunut useinkaan. (Weiss-Krejci, 2010; Weiss-Krejci, 2005)

Ruumiin kuljettamisessa kotiin pitkien matkojen takaa on omat ongelmansa. Matkan kestäessä päiviä tai viikkoja käsittelemätön ruumis alkaa mädäntyä nopeasti. Ongelma tuli esille erityisesti etelän lämpimissä maissa, joissa vallitsi bakteeritoiminnalle ihanteellisen lämmin ilmasto. Mädäntymisen ehkäisemiseksi tai hidastamiseksi kehitettiinkin paljon erilaisia keinoja. Tällaisia keinoja olivat muun muassa vainajan palsamointi, jota ilmeisesti alettiin harjoittaa jo merovingiajalla, sekä työmäärään nähden tehokkaampi sisäelinten poisto, joka yleistyi Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa 1000-luvulla. Hieman myöhemmin, 1100-luvulla, keisarikunnassa yleistyi tapa poistaa lihat luista keittämällä. Tapaa kutsutaan termillä mos teutonicus. (Weiss-Krejci, 2010)

Mos teutonicus on latinaa ja tarkoittaa saksalaista tapaa. Nimensä mukaisesti sen omaksuivat alun perin saksalaiset aristokraatit. Sitä käytettiin useimmiten tilanteissa, joissa ruumis piti kuljettaa pitkien matkojen takaa, kuolinpaikalta tämän viimeiseen lepopaikkaan. Lihasta irrotetut luut olivat huomattavasti käytännöllisempiä kuljettaa kuin kokonaiset tai palsamoidut ruumiit. Pyhimysten tapauksessa keitetyt luut voitiin myös asettaa suoraan esille ilman enempiä käsittelyitä (Westerhof, 2004).

Montielin taistelua 1369.

Mos teutonicus syntyi tarpeesta kuljettaa mm. kaukana kotoa kuolleet soturit sukuhautaansa. 1400-luvun kronikan kuva esitää Montielin taistelua 1369.

Mos teutonicus suoritettiin poistamalla ruumiista aluksi sisäelimet. Tämän jälkeen ruumis paloiteltiin, minkä jälkeen luita keitettiin vedessä, viinissä tai etikassa kunnes liha irtosi niistä helposti (Korpiola & Lahtinen, 2015; Weiss-Krejci, 2010). Seuraavaksi luut käärittiin eläinten nahkoihin (Weiss-Krejci, 2010), jolloin ne oli helppo kuljettaa ruumiin viimeiselle leposijalle. Helposti pilaantuvat, mädäntymisalttiit pehmeät kudokset haudattiin vainajan kuolinpaikan lähelle, jolloin niistä ei ollut vaaraa tämän kantajille (Westerhof, 2004). Mädäntymisalttiiden kudosten poistamisen takia mos teutonicus oli huomattavasti muita vaihtoehtoja hygieenisempi.

Estella Weiss-Krejcin (2005) mukaan varhaisimmat historialliset kuvaukset ruumiin paloittelusta sen kuljettamiseksi takaisin Saksaan ajoittuvat vuoteen 992 jaa., jolloin Hildesheimin piispa Gerdag kuoli paluumatkalla pyhiinvaellukselta Roomaan. Piispan ruumis leikattiin paloiksi ja kuljetettiin Saksaan kahdessa astiassa. Myös keisari Otto III:n ruumis paloiteltiin kuljetusta varten tämän kuoltua Italiassa vuonna 1002. Otto III:n hautauksesta kertovassa kronikassa mainitaan ainoastaan tämän sisäelinten käsittely, mutta on mahdollista, että myös liha olisi irroitettu luista. (Weiss-Krejci, 2005)

Kuvaaja ruumiin käsittelytavasta suhteessa kuljetettavan matkan pituuteen. Kuvaaja sisältää tietoja yhteensä neljästäkymmenestä vuosien 877-1471 välillä kuolleesta saksalaisesta, ranskalaisesta ja englantilaisesta kuninkaasta, aatelisesta ja piispasta. Nuoremmat merkinnät ovat Habsburg-suvun jäseniä ja osoittavat, että välimatkalla ei ollut vaikutusta ruumiin käsittelytapaan enää keskiajan jälkeen. Kuva: Weiss-Krejci 2001, fig. 2 (suomennettu).

Kronikoitsijat Orderic Vitalis ja Huntingdonin Henry ovat molemmat antaneet aikalaiskuvauksen Englannin kuningas Henrik I:n hautauksesta vuonna 1135. Orderic Vitalis on kuvauksessaan huomattavasti maltillisempi ja faktoihin keskittyvä, kun taas Huntingdonin Henry kuvailee laajasti kuninkaan ruumiin tilaa. Kuningas oli kuollut Normandian Rouenissa mutta halunnut tulla haudatuksi Readingiin Englantiin. Molemmissa kuvauksissa kerrotaan, että kuninkaan ruumiista oli poistettu sisäelimet, jotka haudattiin Roueniin, ja loppuruumis palsamoitiin ja käärittiin härän vuotiin kuljetusta varten. Huntingdonin Henryn kuvauksessa kerrotaan lisäksi, että aivot ja silmät poistettiin ruumiista. Kuvauksen mukaan kuninkaan aivot olivat tässä vaiheessa jo alkaneet mädäntyä ja aivojen poistamisesta vastuussa ollut mies kuoli tämän takia pian operaation jälkeen. (Westerhof, 2004; Park, 1995)

Kun hautajaissaattue oli ehtinyt Caeniin Englannin kanaalin rannikolle, jossa se odotti matkan seuraavaa osaa Pyhän Stefanoksen kirkossa, ruumiista valui jo niin pahan hajuista mustaa nestettä, ettei saattoväki pystynyt valuttamaan sitä pois ilman inhoa ja pyörtyilyä. Huntingdonin Henryn mukaan tämä oli suoraa seurausta kuninkaan ahneudesta ja tyranniasta. Suurelta osin tällaisten tapausten välttämiseksi saksalaiset aristokraatit alkoivat esittää toivomuksia mos teutonicuksen soveltamisesta omiin ruumiisiinsa. (Westerhof, 2004; Park, 1995)

Henrik I keskiaikaisessa piirroksessa.

Henrik I uneksii keskiaikaisessa piirroksessa (Corpus Christi Oxford MS 157).

Pahoja hajuja, mädäntymistä ja ihmisten kuolemia näiden jouduttua kosketuksiin ruumiiden kanssa pidettiin merkkeinä vainajan moraalisesta saastumisesta ja näiden elämän aikana tekemistään synneistä. Edes jaloimmat ja hyveellisimmät ihmiset eivät kuitenkaan välttyneet tältä kuoleman jälkeen. Mädäntyvä ruumis on lähes kaikkialla nähty epäpuhtaana, jopa pahana ja vasta kun jäljellä ovat pelkät luut, on vainaja turvallista asettaa takaisin osaksi sosiaalista järjestystä. Luut onkin nähty puhtaana verrattuna lihaan, joka on elämän aikana ollut kosketuksissa synnin ja paheellisuuden kanssa. (Westerhof, 2004)

Mos teutonicus yleistyi saksalaisten keskuudessa 1100-luvulla ja se oli ainakin 1100- ja 1200-luvuilla heidän suosimansa ruumiin käsittelytapa erityisesti ristiretkeläisten ja soturien keskuudessa (Weiss-Krejci, 2010). 1200-luvun kuluessa se levisi muualle Eurooppaan esimerkiksi ranskalaisten ja englantilaisten aristokraattien pariin. Se ei kuitenkaan saavuttanut yhtä merkittävää asemaa muualla; esimerkiksi palsamointi oli englantilaisten aristokraattien parissa suositumpi menetelmä 1100- luvulta 1300-luvulle. Saksaa puhuvan alueen aristokraattien parissa taas esimerkiksi toivomukset sydämen kuljettamisesta Pyhästä maasta kotimaahan olivat harvinaisia ja Weiss-Krejcin (2010) tietojen mukaan ainoastaan Hademar Kuenringiläinen olisi esittänyt tällaisen tahdon.

Ennen 1100-lukua ei tunneta historiallisia lähteitä, jotka kertoisivat yksiselitteisesti ruumiiden keittämisestä lihojen irrottamiseksi. Varhaisimmat varsinaiset todisteet ruumiin keittämisestä lihojen irrottamiseksi ovat Weiss-Krejcin (2005) mukaan saksien kuningas Lotharin ja kahden tämän sukulaisen luiden tutkimuksesta. Lothar kuoli vuonna 1137 Alpeilla lähellä Breittenwangia ja tutkimuksen mukaan hänen luitaan oli keitetty noin kuusi tuntia ennen hänen 27 päivää kestänyttä, noin 500 kilometrin viimeistä matkaansa Königslutteriin. (Weiss-Krejci, 2005)

Itävallan herttua Fredrik I palaa kotiin ristiretkeltä most teutonicus -käsittelyn saatuaan. Kuva 1400-luvun kronikasta.

Itävallan herttua Fredrik I palasi kotiin ristiretkeltä most teutonicus -käsittelyn saatuaan. Kuva 1400-luvun kronikasta.

Esimerkkejä mos teutonicuksen käytöstä

1100-luvun puoleenväliin tultaessa tapa poistaa lihat luista oli jo saavuttanut merkittävän aseman. Vuosisadan jälkipuoliskolta tunnetaan nimeltä useita aristokraatteja ja sotureita, joiden ruumiit saivat näiden kuoleman jälkeen tällaisen käsittelyn. Esimerkiksi vuonna 1158 Milanon taistelussa kuolleen Ekkebert Punttenilaisen ruumis käsiteltiin tällä tavalla Milanon lähellä sijainneessa luostarissa. Samana vuonna myös Fredrik Altenalaisen ruumis sai samanlaisen käsittelyn Paviassa (Weiss-Krejci, 2005). Kesällä 1167 kulkutauti riehui Fredrik I Barbarossan armeijan keskuudessa Roomassa, minkä seurauksena kuoli myös useita aatelisia. Näiden ruumiista poistettiin lihat keittämällä ja heidän luunsa vietiin takaisin heidän kotimaahansa. Myös Fredrik I Barbarossan ruumis sai myöhemmin saman käsittelyn hänen hukuttuaan ylittäessään Salef-jokea Kilikiassa kolmannen ristiretken aikana vuonna 1190 (Weiss-Krejci, 2005). Hänen luunsa lähetettiin Tyrokseen, jotta hän voisi tehdä pyhiinvaelluksen, jolle hänen oli ollut tarkoitus lähteä (Westerhof, 2004).

Ranskan kuningas Ludvig IX:n kuolema 25.8.1270. Maalaus 1400-luvun kronikassa.

Ranskan kuningas Ludvig IX Pyhän kuolema Tunisiassa 25.8.1270. Kuva Froissartin kronikassa 1400-luvulta.

Vuonna 1198 Itävallan herttua, Babenberg suvun Fredrik I, kuoli ristiretken aikana. Hänen ruumiinsa sai mos teutonicus -käsittelyn ja se haudattiin Heiligenkreuzin sisterssiläisluostariin (Weiss-Krejci, 2005). 1200-luvulla mos teutonicus yleistyi myös saksaa puhuvan alueen ulkopuolella Euroopassa. Vuonna 1270 Ranskan kuningas, Kapetingi-suvun Ludvig IX ”Pyhä”, kuoli Tunisiassa ja vuonna 1285 hänen poikansa Filip III Perpignanissa. Molempien ruumiit saivat tämän käsittelyn ja heidän luunsa haudattiin Saint-Denisiin (Weiss-Krejci, 2005).

1970-luvulla Hulton Abbeyn sisterssiläisluostarin tutkimuksissa löydettiin aikuisen miehen luut. Luissa oli lukuisia kuolemanaikaisia leikkausjälkiä. On ehdotettu, että jäljet olisivat taisteluvammoja, mutta uudempien tutkimusten mukaan ne ovat todennäköisesti seurausta teloituksesta paloittelemalla. Kyseinen teloitustapa oli yleinen Englannissa 1100-1500 luvuilla esimerkiksi maanpetoksista tuomituille. Luissa on myös mahdollisia merkkejä mos teutonicuksen tekemisestä (Lewis, 2008).

Hulton Abbeyn leikkausjälkiä ja vammoja sisältäviä nikamia. Kuva: Unviversity of Reading.

Hulton Abbeyn leikkausjälkiä ja vammoja sisältäviä nikamia. Kuva: Unviversity of Reading.

Hulton Abbeyn vainajan henkilöllisyyttä ei tiedetä varmasti ja vuosien kuluessa on esitetty erilaisia arvioita. Lewisin tulkinnan mukaan kyseessä voisi olla Hugh Despenser Nuorempi, Winchesterin jaarlin poika ja kuningas Edvard II:n neuvonantaja. Despenserillä oli paljon valtaa kuninkaan hovissa, mistä kuningatar Isabella ei pitänyt lainkaan. Lisäksi kerrottiin huhuja, että Despenser olisi ollut rakkaussuhteessa kuninkaan kanssa. Englannin invaasion jälkeen vuonna 1326 Despenser pidätettiin ja teloitettiin. Despenserin teloituksen kerrotaan olleen erityisen brutaali, mahdollisesti huhutun suhteen vuoksi. Despenserin vaimo anoi miehensä luiden siirtämistä muutama vuosi tämän kuoleman jälkeen ja hänen kerrotaan saaneen tämän kallon, reisiluun ja muutamia nikamia. Samaiset luut puuttuvat myös löydetystä vainajasta, minkä lisäksi luista tehty radiohiiliajoitus täsmää Despenserin kuolinaikaan (Westerhof, 2004). Varmaa tunnistusta on lähes mahdoton tehdä, mutta toistaiseksi Despenser lienee todennäköisin kandidaatti.

Edellä mainittujen tapausten lisäksi islantilaisen historioitsija Snorri Sturlusonin kirjoittamassa Heimskringla-saagassa kerrotaan, että Vestfoldin kuningas Halvdan Mustan ruumis olisi saanut vastaavan käsittelyn jo 800-luvulla. Saagan kertomuksissa on todennäköisesti jonkin verran perää, mutta siinä on myös melko varmasti varsin paljon sepitettä. Historialliset todisteet eivät tue kaikkia saagan kertomuksia. Saaga on lisäksi kirjoitettu satoja vuosia Halvdan Mustan kuoleman jälkeen sydänkeskiajalla, jolloin mos teutonicus oli jo saavuttanut merkittävän aseman eurooppalaisen yläluokan keskuudessa. Onkin todennäköistä, että kirjoittaja on inspiroitunut tästä ja halunnut yhdistää legendaarisen kuninkaan keskieurooppalaiseen yläluokkaan. (Stylegar, 1997)

Hugh Despenserin teloitusta kuvaava keskiaikainen piirros.

Hugh Despenser nuoremman teloitusta kuvaava piirros 1400-luvun kronikassa.

Detestandae feritatisMos teutonicuksen kritiikkiä

Mos teutonicuksen käyttö koki takaiskun vuonna 1299, kun paavi Bonifatius VIII:n bulla detestandae feritatis kielsi sen ekskommunikaation eli kirkollisten oikeuksien menettämisen uhalla (Korpiola & Lahtinen, 2015). Paavi ilmaisi bullassaan varsin yliampuvalla tavalla vaivaantuneisuutensa pohjoisen hautaustapoja kohtaan. Bulla oli mitä ilmeisimmin paavin suora vastaus ranskalaisen kardinaali Nicholas de Nonancourtin testamentissaan esittämään viimeiseen tahtoon, jota paavi piti vastenmielisenä ja mahdottomana hyväksyä (Park, 1995).

Katherine Parkin mukaan paavi Bonafatius VIII ei esittänyt kiellolle minkäänlaisia järkiperäisiä syitä, eikä vedonnut esimerkiksi traditioon tai raamattuun, vaan perusteli sitä ainoastaan sen vastenmielisyydellä ja jumalattomuudella (Park, 1995). Danielle Marianne Westerhofin mukaan paavin peruste kiellolle olisi ollut se, että keittämällä ruumiilta, jonka jumala oli luonut omaksi kuvakseen ja jota näin ollen on kunnioitettava, vietiin mahdollisuus luonnolliseen hajoamiseen. Tämä taas olisi tehnyt mos teutonicuksesta niin luonnottoman ja inhottavan tavan, jolla ainoastaan kerjätään ekskommunikaatiota. Aatelisille mos teutonicuksella oli kuitenkin suuri merkitys verrattain edullisena tapana kuljettaa ruumista pitkiä matkoja (Westerhof, 2004). Westerhofin mukaan paavi oli ehdottanut vaihtoehtoiseksi ratkaisuksi sen, että mikäli henkilö oli kuollut liian kaukana valitulta hautapaikalta, jotta häntä olisi turvallista kuljettaa sinne, hänet voitiin haudata kuolinpaikan lähelle, ja pehmeiden kudosten mädännyttyä pois siirtää haluttuun paikkaan.

Paavi Bonifatius VIII:tta esittävä fresko Rooman lateraanikirkossa. Kuva: Wikimedia Commons.

Paavi Bonifatius VIII:tta esittävä fresko Rooman lateraanikirkossa. Kuva: Wikimedia Commons.

Italialainen historioitsija Agostino Paravicini Bagliani on esittänyt, että kiellossa kyse olisi Välimeren alueen ihmisten omistautumisesta ruumiin yhtenäisyydelle (Park, 1995). Parkin mukaan tähän päätelmään kannattaa suhtautua skeptisesti, koska bullan julkaisun aikoihin Italiassa paloiteltiin ruumiita säännöllisesti; ei tosin uskonnollisessa vaan lääketieteellisessä yhteydessä. Lisäksi espanjalaiset prinssit olivat alkaneet pyytää ruumiilleen vastaavaa käsittelyä 1200-luvun loppupuolella (Park, 1995). Edustivatko italialaiset anatomian tutkijat ja lääkärit tai espanjalaiset prinssit kuitenkaan samaa uskonnollista katsomusta kuin katolisen kirkon papit? Papeilla saattoi hyvinkin olla hyvin erilaiset käsitykset ruumiin yhtenäisyyden tärkeydestä kuin esimerkiksi Bolognan yliopiston oppineilla. On vaikea kuvitella 1200-luvun lopun paavin kysyneen lääkäreiltä heidän mielipidettään ruumiiden paloittelemisesta.

Bulla itsessään ei tarjoa mitään teologisia tai filosofisia perusteita mos teutonicuksen käyttöä vastaan, mikä ilmeisesti hiersi jo entisestään kireitä välejä paavin ja Ranskan hallitsijasuvun välillä (Westerhof, 2004). Paavi uusi kieltonsa vuonna 1300. Kieltojen jälkimainingeissa myös vaihtoehtoisia kuolemanjälkeisiä ruumiin käsittelytapoja yritettiin kieltää vaihtelevalla menestyksellä (Weiss-Krejci, 2008).

Italialaisten ja pohjoiseurooppalaisten hautaustapojen välillä oli joka tapauksessa selkeitä eroja. Yhtenä esimerkkinä italialaiset jatkoivat vielä pitkään tapaa pitää ruumista esillä kuoleman jälkeen ja se piilotettiin arkkuun ainoastaan äärimmäisissä tilanteissa, kuten kulkutautiepidemioiden aikana, tai jos hautajaiset olivat jostain syystä lykkääntyneet liikaa. Tämän lisäksi, vaikka italialaiset halusivat palauttaa ruumiinsa kotiseudulleen, se ei ollut heille samanlainen pakkomielle kuin monille Pohjois-Euroopan aristokraateille (Park, 1995).

Englannin Rikhard II:n hautajaissaattuetta kuvaava piirros Froissartin kronikassa. Ruumiin esillä olo oli tärkeä osa hautajaisrituaaleja. Kuva: British Library.

Yksi mahdollinen argumentti kiellon puolesta on saattanut olla vainajan depersonalisoituminen. Vaikka hiljalleen mädäntyvä ruumis nähtiin pahuuden merkkinä ja vaarana ympäristölleen, siinä oli mukana myös vainajan sosiaalinen identiteetti. Luut itsessään eivät pystyneet kertomaan vainajan henkilöllisyyttä ilman jonkinlaista ulkoista merkkiä, vaikka niiden katsottiinkin sisältävän vainajan olemuksen ytimen. Vainajan depersonalisaation estäminen olikin monien ruumiin säilömistä edistävien menetelmien taustalla merkittävänä tekijänä (Westerhof, 2004). Parkin (1995) mukaan pohjoisessa vainajan identiteetti säilyi kuoleman jälkeen vuoden pituisen siirtymävaiheen aikana luonnollisesta hajoamisesta huolimatta. Vainajan ollessa liminaalitilassa hänen identiteettinsä ei ollut lainkaan riippuvainen ruumiin pysymisestä koskemattomana.

Kielloista huolimatta ruumiiden käsittelyä erilaisilla keinoilla jatkettiin ja paavitkin, ainakin Bonifatius VIII:n kuoleman jälkeen vuonna 1303, antoivat toisinaan etuoikeuksia toimia vainajan haluamalla tavalla. Esimerkiksi Filip IV sai vuonna 1305 luvan ruumiinsa käsittelyyn haluamallaan tavalla ja vuonna 1351 paavi Clemens VI antoi Ranskan hallitsijoille toistaiseksi luvan näiden ruumiiden käsittelyyn ja paloitteluun useisiin eri paikkoihin haudattavaksi. Myös vaihtoehtoisia ruumiin käsittelytapoja oli; Henrik VII Luxemburgilaisen ruumista paistettiin tulen päällä vuonna 1313. Kielto teki ruumiin käsittelystä entistä halutumpaa ja siitä tuli selkeä vainajan merkityksestä ja statuksesta kertova merkki; eihän kuka tahansa voinut saada tähän poikkeuslupaa itse paavilta. (Weiss-Krejci, 2008; Westerhof, 2004)

Kieltoa voidaan myös pitää tekopyhänä, sillä reliikkikaupasta oli kasvanut merkittävä liiketoimi jo 300-luvun lopulla ja se jatkoi kukoistustaan pitkälle keskiajalle. Erilaisten pyhimysten ruumiiden keittämisen voikin katsoa olleen välttämätöntä, jotta paljaat luut on saatu mahdollisimman nopeasti reliikkimarkkinoille (Korpiola & Lahtinen, 2015).

Henrik VII Luxemburgilaisen hauta avattiin vuonna 2014 tutkimuksia varten. Vainajan jäännökset oli asetettu pieneen puuarkkuun kankaisiin käärittynä. Kuva: Lorenzi 2014.

Henrik VII Luxemburgilaisen Pisan katedraalissa sijaitseva hauta avattiin vuonna 2014 tutkimuksia varten. Vainajan mos teutonicus -menetelmällä käsitellyt jäännökset oli asetettu pieneen puuarkkuun kankaisiin käärittynä. Kuva: Lorenzi 2014.

Aatelisen saastumaton ruumis

Aatelisten ruumiiden katsottiin edustavan vainajan sielua. Mikäli ruumis oli mädäntymässä ja haisi, oli myös sielu mätä, kuten Henrik I:n tapauksessa. Tämän takia hajoamisen estäminen oli tavoiteltavaa. Ellei vainaja ollut täysin synnitön pyhimys, ruumiin säilöminen oli kallista ja keskiluokkaisella väestöllä ei ollut tähän varaa. Mos teutonicuksen voi katsoa sotivan tätä tavoitetta vastaan, mutta mätänevien kudosten poistaminen käytännössä esti ruumiin saastumisen. (Westerhof, 2004)

Myös pyhimysten tapauksessa mos teutonicus oli mitä parhain keino. Mätänevää hurskasta ruumista ei ollut olemassakaan, joten joko heillä piti olla saastumattomat puhtaat ruumiit tai heidän jäänteistään oli poistettu kaikki, paitsi heidän olemuksensa ytimenä toimineet luut. Lisäksi paljaat luut oli helppo myydä reliikkeinä. (Westerhof, 2004)

Mos teutonicus katosi muodista 1400-luvun puolessa välissä (Weiss-Krejci, 2010). Myös maailma oli viimeisten muutaman vuosisadan aikana muuttunut huomattavasti. Kirkon asema oli alkanut heikentyä ja tieteiden merkitys kasvaa. Kun keskiajalla ruumiiden käsittelystä huolehtivat munkit tai papit 1400-luvulla se siirtyi yhä enenevässä määrin lääkäreille (Weiss-Krejci, 2010).

—––

Teksti pohjautuu esseeseen, jonka kirjoittaja laati Turun yliopistossa järjestetyllä kurssilla Hautaustapojen arkeologiaa: Fokuksena ruumishautaus Euroopassa.

Käytetyt lähteet:

Korpiola, M. & Lahtinen, A. 2015. Cultures of Death and Dying in Medieval and Early Modern Europe: An Introduction. In: Cultures of Death and Dying in Medieval and Early Modern Europe:

Lewis, M. E. 2008. A traitor’s death? The identity of a drawn, hanged and quartered man from Hulton Abbey, StaffordshireAntiquity 82: 113-124.

Lorenzi, R. 2014. Unique Silk Cloth Found in Emperor Henry VII’s Coffin. Discovery Science News. May 29, 2014

Park, K. 1995. The Life of the Corpse: Division and Dissection in Late Medieval Europe. J Hist Med Allied Sci. 1995 Jan; 50 (1): 111-32.

Stylegar, F-A. 1997. Viking. Mos Teutonicus. Omkring Halvdan Svartes død og begravelse. Viking. Norsk arkeologisk årbok, 60 (1997): 59-68.

Weiss-Krejci, E. 2001. Restless corpses: ‘secondary burial’ in the Babenberg and Habsburg dynasties. Antiquity Vol. 75 (2001): 769-80.

Weiss-Krejci, E. 2005. Excarnation, evisceration, and exhumation in medieval and post-medieval Europe. In Interacting with the Dead: Perspectives on Mortuary Archaeology for the New Millennium: 155-172. Eds.: Gordon Rakita, Jane Buikstra, Lane Beck & Sloan Williams. University Press of Florida.

Weiss-Krejci, E. 2010. Heart burial in medieval and early post-medieval Central Europe. In Body Parts and Bodies Whole: 119-134. Eds: Katharina Rebay-Salisbury, Marie Louise Stig Sørensen & Jessica Hughes. Studies in Funerary Archaeology 5. Oxbow Books.

Weiss-Krejci, E. 2008. Unusual Life, Unusual Death and the Fate of the Corpse: A Case Study from Dynastic Europe. In: Deviant Burial in the Archaeological Record: 169-190. Ed: Eileen Murphy. Oxbow Books.

Westerhof, D.M. 2004. Aristocratic Executions and Burials in England c. 1150-c.1330. Cultures of Fragmentation. PhD Thesis. University of York, Centre for Medieval Studies.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s