Heinonen Tuuli

”…såm een Spetelskaman åbott hafuer” – Spitaalitapaus 1600-luvun Helsingin pitäjästä

Tohtorikoulutettava Tuuli Heinonen – Helsingin yliopisto

Vuonna 1644 Helsingin pitäjän talvikäräjillä käsiteltiin lyhyesti aikakaudelle melko tyypillinen tapaus. Katsastusmies Henrik Classon halusi selvittää nimismiesten ja pitäjän asukkaiden avulla, oliko Mårtensbyn kylässä sijaitseva Mickil Simonssonin tila edelleen asuttu vai jäänyt autioksi. Tilojen jääminen vaille asukkaita oli tyypillistä 1600-luvulla, jolloin etenkin sodat, mutta myös huonot sadot, kova verotus ja erilaiset kulkutaudit verottivat tiloilta asukkaita. Myös nyt tutkittavana ollut tila oli joutunut vaikeuksiin, ja pitäjäläiset vakuuttivat sen jääneen autioksi jo vuosia aiemmin. Ainoastaan heidän kertomansa syy autioitumiseen poikkesi useimmista vastaavista tapauksista: tilan asukas oli kertoman mukaan viety hospitaaliin. Vouti hyväksyi selityksen, ja tila todettiin autioksi eikä asiaa käsitelty sillä kertaa pidemmin.

Neljä vuotta myöhemmin, syyskäräjillä vuonna 1648, tila nousi kuitenkin taas huomion kohteeksi. Läheisestä Tavastbyn kylästä kotoisin ollut Mats Jörensson halusi ottaa tilan uudelleen viljelyyn, joten paikalla järjestettiin katselmus, jossa käytiin läpi tilan omistusten kunto. Katselmuksen yhteydessä selvisi, että kyse oli tilasta ”såm een Spetelskaman Mickill Simånssån tillförenne åbott hafuer” eli jolla oli asunut spitaalinen Mickil Simonsson. Hän oli joutunut hospitaaliin juuri tautinsa vuoksi. Tilaa tarkastettaessa kävi ilmi, että naapurit eivät olleet tyytyneet ainoastaan toimittamaan Mickiliä hospitaaliin, vaan he olivat myös polttaneet kaikki tilan rakennukset spitaalin vuoksi.

Mårtensbyn kylän vanhat tonttimaat, joilla Mickil Simonssoninkin tila sijaitsi, erottuvat edelleen
metsäisinä kumpareina peltojen keskellä Vantaanjoen länsirannalla. Kuva Andreas Koivisto/ Vantaan kaupunginmuseo.

Vaikka kyläläisten reaktio kuulostaa äärimmäiseltä, oli se aikakaudelle tyypillinen tapa suhtautua spitaaliin ja tartunnan saaneisiin. Spitaali – joka on myöhemmin paremmin tunnettu leprana – leimasi näkyvien oireidensa ansiosta kantajansa sosiaalisesti, ja sairastuneet pyrittiin eristämään yhteisöstä tartunnan välttämiseksi. Taudin itämisaika oli melko pitkä, todennäköisesti useita vuosia, mutta näkyvät oireet, kuten ihomuutokset ja pitkälle edenneeseen sairauteen monesti liittyvät sormien, varpaiden ja nenän menetykset, herättivät ilmentyessään nopeasti yhteisön huomion. Vaikka tauti ei aiheuttanut äkillistä kuolemaa diagnoosin jälkeen – potilaat saattoivat elää jopa yli kymmenen vuotta hospitaaliin joutumisensa jälkeen – herätti spitaali suurta pelkoa ihmisissä. Siksi tartunnan saaneita välteltiin, ja tartuntavaaran pelossa jopa heidän omaisuutensa voitiin polttaa, kuten Mickilin tapauksessa kävi. (Kallioinen 2005, 43–51; Kuisma 1990, 260–261; Vuorinen 2002, 153–155, 161–168.)

Spitaalia esiintyi Suomessa kirjallisten lähteiden tietojen perusteella viimeistään 1300-luvulta alkaen (Vuorinen 2002, 161). Koska varhaisimmat merkit taudista ovat Ruotsin arkeologisessa aineistossa jo ajanlaskun alun jälkeisiltä vuosisadoilta, on mahdollista, että tautia esiintyi myös Suomessa jo tätä aiemmin (Salo 2016, 397–398). Todellisen huippukautensa spitaali saavutti Suomen alueella kuitenkin vasta 1600-luvulla. Tällöinkin tauti oli melko harvinainen, mutta tapaukset lisääntyivät siinä määrin, että Suomeen perustettiin useita hospitaaleja spitaaliin sairastuneille. Myös Helsingin Vanhaankaupunkiin jo 1550-luvulla perustettu hospitaali alkoi 1600-luvun alkupuolella täyttyä nimenomaan spitaalisista (Sandholm 1972, 11–12). Vaikka käräjien pöytäkirjassa ei kerrottu tarkemmin, mihin hospitaaliin Mickil oli toimitettu, todennäköisin vaihtoehto on kuitenkin juuri kyseinen laitos.

Helsingin hospitaali sijaitsi 1550–1640-luvuilla Vanhankaupungin kirkon lähellä, kaupunkialueen
pohjoisosassa. Kuva Kansallisarkisto.

Kirjalliset lähteet eivät kerro, mitä Mickilille tai hänen vaimolleen Gertrudille ja tyttärelleen Margaretalle kävi Mickilin jouduttua hospitaaliin. On kuitenkin luultavaa, että elleivät Gertrud ja Margareta itse olleet sairastuneet spitaaliin, eivät he todennäköisesti tavanneet Mickiliä enää koskaan tämän jälkeen. Sairastuneet eristettiin hospitaalissa omaan rakennukseensa, eikä heillä ollut tartuntavaaran takia lupa poistua alueelta. Mickil viettikin todennäköisesti viimeiset vuotensa eristettynä muusta maailmasta, muttei kuitenkaan yksin, sillä 1630–40 luvuilla myös Helsingin hospitaali oli täynnä spitaalisia. Virallisesti laitos oli rakennettu 20 potilaalle, mutta ajoittain määrä ylittyi, mikä vaikeutti potilaiden ylläpitoa. 1640-luvulla hospitaalissa oli vain yksi uunillinen asuintupa spitaalia sairastaville, joten tilat kävivät helposti ahtaiksi. (Sandholm 1972, 13–15.)

Hospitaalissa ajoittain vallinnut puute ja ahtaat olot tekivät potilaiden pitämisen eristettynä usein vaikeaksi. Helsingin hospitaalin asukkaiden pysymistä erossa kaupungin muista asukkaista oli erityisen vaikea valvoa verrattuna syrjäisempiin laitoksiin, sillä hospitaali sijaitsi 1640-luvulle saakka kaupungin kirkon lähistöllä. 1600-luvulla kaupunkilaiset valittivatkin useaan kertaan spitaalisista, jotka häiritsivät kaupungin asukkaita. Ongelma helpotti 1640-luvun jälkeen, jolloin hospitaali siirrettiin kauemmas kaupungin kirkosta, ja samaan aikaan kaupunkia alettiin siirtää uuteen paikkaansa Vironniemelle. (Sandholm 1972, 11 – 15.) 1600-luvun jälkeen myös tautitapausten määrä alkoi laskea, ja hospitaalin tilat riittää potilaille paremmin. Virallisesti hospitaalin toiminta lakkasi vuonna 1840, ja viimeinen endeeminen spitaalitapaus Suomessa diagnosoitiin 1950-luvun lopussa (Sandholm 1972, 41; Vuorinen 2002, 166). Sitä ennen spitaali ehti kuitenkin vaikuttaa moneen elämään, mistä Mickilin tapaus on vain yksi esimerkki. Vastaavia kohtaloita löytyy historiallisista lähteistä runsaasti, ja tulevaisuudessa myös arkeologiset tutkimukset voivat toivottavasti valottaa lisää spitaalin historiaa Suomessa ja siihen sairastuneiden kohtaloita.

 

Lähteet ja kirjallisuus:

Porvoon läänin renovoidut tuomiokirjat

Uudenmaan ja Hämeen läänin tilit

Kallioinen, Mika 2005: Rutto ja rukous. Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa. Atena kustannus.

Kuisma, Markku 1990: Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713. Vantaan kaupunki.

Salo, Kati 2016: Health in Southern Finland. Bioarchaeological analysis of 555 skeletons excavated from nine cemeteries (11th-19th century AD). Helsingin yliopisto.

Sandholm, Åke 1974: Hospitalet i Helsingfors 1550–1840. Huvudstadens äldsta social- och sjukvårdsanstalt. Helsingfors i forna tider III. Helsingfors-samfundet.

Vuorinen, Heikki S. 2002: Tautinen historia. Vastapaino.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s