DNA-tutkimus

Queer–arkeologia – kummajaisesta osaksi uutta holistista tutkimussuuntausta?

Sana queer on tarkoittanut vanhastaan eriskummallista. Termi vakiintui tieteeseen 1980–luvulla kuvaamaan yleisesti mitä tahansa hetero– tai cisnormatiivisesta seksuaalisuus- tai sukupuolikäsityksestä tai -identiteetistä poikkeavaa käytöstä (Halperin 1995: 62–63). Termiä queer käytetään yleisesti myös suomalaisessa tutkimuksessa, sillä sen kaikille merkityksille ei ole suoraa suomenkielistä vastinetta, jota voisi kuvata vain yhdellä sanalla.

Varsinaisen queer-arkeologisen tutkimussuunnan kehitys alkoi 1970–80-luvuilla, samoihin aikoihin feministisen arkeologisen teorian voimistumisen kanssa. Feminististä teoriaa on käytetty arkeologiassa vastustamaan nykyisiin seksistisiin asenteisiin perustuvia käsityksiä esimerkiksi sukupuoliin automaattisesti liitetystä työnjaosta (Voss 2000: 182–184). Voss katsoo, että feministisen arkeologian alkuperäiset tavoitteet ovat vaikuttaneet positiivisesti myös queer-arkeologian kehitykseen, sillä vaikkakaan feminismi ei juuri käsitellyt seksuaalisuutta, se toi esiin sukupuolta ja alkoi näin vaikuttaa myös seksuaalisuudesta tehtyihin arkeologisiin tulkintoihin (Voss 2000: 183). Aihepiirin tutkimus on edelleen jossain määrin marginaalista. Se on painottunut julkaisutilastojen valossa suurimmaksi osaksi Yhdysvaltoihin ja muodostaa vain noin 2 % kaikista kansainvälisistä arkeologisista julkaisuista (Back Danielsson 2012). Queer-tutkimuksen eräänlainen huippuvaihe koettiin julkaisumäärien perusteella 1990-luvulla, mutta tutkimussuuntaus on kuitenkin jatkuvasti ajankohtainen. Queer antaa arkeologeille työkalun haastaa heteronormatiivisia käsityksiä ja valottaa sellaisiakin menneisyyden ilmiöitä, jotka eivät välttämättä liity seksuaalisuuteen.

Queerin määrittäminen arkeologiasta aineistosta on kuitenkin jossakin määrin hankalaa, sillä termi peilaa useimmiten nykyisestä sukupuoli- tai seksuaalisuuskäsityksestä poikkeavana havaittavia piirteitä. Sen vuoksi arkeologisen löytökohteen queerius on jatkuvan neuvottelun kohteena (Blackmore 2011), ja jokainen tutkijasukupolvi muodostaa siitä omiin kokemuksiinsa perustuvan tulkinnan.

Egyptologiassa keskustelua ovat herättäneet faraon hovissa 2400-luvulla eaa. manikyristeinä toimineet Khnumhotep ja Niankhkhnum. Miehillä oli cis-normatiiviset perheet, mutta siitä huolimatta he halusivat tulla haudatuksi yhdessä. Haudan reliefeissä miehet on kuvattu hieromassa neniään vastakkain, mikä muinaisessa Egyptissä vastasi suudelmaa. Ks. esim. Khnumhotep and Niankhkhnum, and Occam’s Razor – Making Queer History.

Sukupuolen ja seksuaalisuuden kaksijakoisuus on liittynyt vahvasti suurimpaan osaan näkyvissä olevia arkeologisia tutkimusparadigmoja ja useimmiten binäärisyys näyttääkin olevan peräisin primääristä tutkimusdatasta eikä tulosta tutkijoiden subjektiivisesta tutkimustavasta. Joskus tutkijat ovat kuitenkin ehkä tiedostamattaan sulkeneet gender-varioinnin mahdollisuuden pois datastaan jo tutkimusta aloittaessaan (Weismantel 2013: 324). Asiasta on helppo löytää esimerkkejä ja pyrin käsittelemään esseessäni etenkin rautakauteen liittyviä tutkimuksia, sillä teen parhaillani ajanjaksoa tutkivaa väitöskirjaa (ks. Elämänhistoriat hampaissa – Uusi projekti starttaa).

Rautakauden yhteiskunnasta tehty tutkimus on ollut melko sukupuolittunutta ja liittynyt erityisesti pohjoismaissa kansallisidentiteettien rakentamiseen. Viikinkiajan tutkimus oli pitkään suuntautunut luuanalyysien vähäisyyden vuoksi esineisiin ja niiden mahdollisesti ilmentämään kolonialismiin sen sijaan, että olisi voitu tutkia suoraan esineitä kantaneita ihmisiä (Voss 2000). Miesten soturiutta on korostettu aina kun aseista on löydetty merkkejä. Hautaesineiden perusteella myöhäisrautakauden skandinaavinaiselle on puolestaan yleensä annettu mahdollisuus kahteen erilaiseen rooliin, jotka ovat joko kotirouva tai papitar, völva. Binäärisestä nainen–mies–normista poikkeavia esinelöytöjä sisältäviä hautoja on usein tulkittu yliluonnollisen kautta, esimerkiksi shamaanien tai uskonnollisten johtajien haudoiksi (Weismantel 2013: 320 ja viitteet). Kotimaisessa tutkimuksessa vailla bioarkeologista sukupuolimääritystä ollut vainaja on ainakin yhdessä tapauksessa tulkittu esineiden perusteella miespuoliseksi shamaaniksi (Riikonen 1998). Lähialueiltamme löytyy muitakin yliluonnollisen alueella liikkuvia tutkimuksia, sillä esimerkiksi Jämtlandin Vivallenissa tutkittiin 1900–luvun alussa ”saamelainen” hauta, johon on tulkittu haudatun gender mixing –shamaani, jolla oli todennäköisesti naisen asu, mutta miehen esineitä (Raninen 2008; Price 2002: 271–272, Zachrisson 1997: 148).

Skandinaavisia kultafolioriipuksia on pidetty amuletteina. Niissä on usein kuvattu joko toisiaan halaavia tai suutelevia hahmoja, jotka on tavallisesti tulkittu rakastavaisiksi – paitsi jos henkilöt ovat samaa sukupuolta. Kuvan esineessä toisiaan syleilee kaksi naista. (Back Danielsson 2007, fig. 7)

Esinekeskeisyys on ongelmallista sukupuolta ja erityisesti seksuaalisuutta tutkittaessa, sillä joitakin yleisiä esinetyyppejä, esimerkiksi vyönsolkia (Kershaw 2009:307), helmiä (O´Sullivan 2015) tai pronssispiraaleja voi löytyä yhtä lailla viikinkiaikaisten miesten kuin naistenkin haudoista. Paikallisissa hautaustavoissa voi myös olla paljonkin eroja. Suuri ongelma on myös hautoihin kohdistuvan perustutkimuksen puute, jota toivottavasti pystytään parantamaan tulevaisuudessa. Joissakin tapauksissa vainajan mukaan laitettu hautaesineistö kielii vauraudesta ja arvostuksesta, mutta voi olla mahdotonta selvittää, ovatko haudatun sukupuoliominaisuudet erityisesti se seikka, joka on tehnyt hänestä tärkeän. Näin on esimerkiksi Osebergin laivahautaan haudatun iäkkään naisen tapauksessa. Hautaukseen liittyy monia kiinnostavia seikkoja, joiden perusteella vanhempaa naista voidaan pitää queer-arkeologisena stereotyyppinä.

Osebergin hautajaismenot tapahtuivat Norjassa 800-luvulla, jolloin oli käynnissä yhteiskunnallinen muutos pikkukuningaskunnista kohti monarkioita sekä voimakas uskonnollinen muutos kohti kristillistymistä. Laivahaudasta on tehnyt tavanomaisesta poikkeavan erityisesti naiseuteen viittaava löytöaineisto (Arwill-Nordbladth 2003: 35–37). Osebergin löydöt viittaavat paitsi maatalousyhteiskuntaan, myös feminiinisenä pidettyyn tekstiilitalouteen, sillä löytöesineistö sisältää tekstiilituotannon eri vaiheisiin liittyviä hautalahjoja (Arwill-Nordbladth 2003: 27–28). Hauta on myös ryöstetty jossakin vaiheessa, joten alkuperäisistä hautalahjoista puuttuvista esineistä ei ole tietoa.

Osebergin laivahaudan kaivaus vuonna 1904. Kuva: UiO Museum of Cultural History.

Laivaan haudattu vanhempi nainen sairasti androgeenisia piirteitä lisäävää Morgagnin syndroomaa (Holck 2012: 487; GARD), mutta laivassa löytöhetkellä jäljellä ollutta arkeologista aineistoa vasten ei näytä siltä, että syndrooma voitaisiin nähdä yksiselitteisesti mahdollisena aikuisiässä tapahtuvana täydellisenä queer–identiteetin kehityksenä. On tietenkin mahdollista, että miesmäiset piirteet kuten parran kasvu  ovat saattaneet lisätä kyseisen henkilön valtaa ja mahdollistaneet loisteliaan tavan tulla haudatuksi. Saagoihin pohjaava nykyisin hylätty  käsitys haudatun henkilöllisyydestä kuningatar Åsana ei myöskään anna mitään kirjallisia viitteitä siitä, että henkilöhahmoon liittyisi jotakin erityisen poikkeuksellista. Henkilön mahdollinen androgeenisyys ei ainakaan poistanut naiseuteen liittyviä tunnuksia, kuten ylellisyysesineinä pidettyjen seinäkankaiden kutomiseen liittyvää esineistöä. Laivasta löytynyt 80-senttinen puusauva on myös yhdistetty völva-papittariin (Arwill-Nordbladth 2003: 32).

Kaiken kaikkiaan Osebergin hauta on äärimmäisen kiehtova esimerkki sukupuolen ilmentymisestä ja olisikin erityisen kiinnostavaa tietää, mitä kaikkea hautausrituaali ja hautauksen jälkeen ryöstetty esineistö on sisältänyt. Koruja ei esimerkiksi ole löydetty (Gardela 2013: 290) ja haudassa on ollut useampia sänkyjä. Androshchuk (2005: 124–126) on ehdottanut esinelöytöjen, kuten ylimääräisten kenkien perusteella myös sitä mahdollisuutta, että alun perin haudassa olisi ollut myös mies, jonka luut olisi myöhemmin poistettu jostakin syystä.

Osebergin laivahautaan haudatun 70-80-vuotiaan naisen luustoa. Kuva: Wikimedia Commons

Onko Suomessa queer-arkeologiaa?

Löytämäni lähdekirjallisuuden (tai lähinnä sen puutteen) perusteella Suomessa tehty queer–arkeologinen ja yleensäkin sukupuoli–identiteettejä koskeva tutkimus on ollut vähäistä ja siihen liittyvä keskustelu lähes olematonta. Tähän on varmasti useita syitä, joista vähäisimpiä eivät varmastikaan ole vanhempia tutkimuksia vaivanneet karkeat kaivausmenetelmät ja suurpiirteinen dokumentointi, jonka yhteydessä ei ole aina osattu (tai haluttu) kiinnittää tarkempaa huomiota vainajien luujäänteisiin. Tämä voi juontaa juurensa myös siitä, että luuaineksen huono säilyminen on aiheuttanut jäänteisiin kohdistuvan tieteellisen arvostuksen puutetta. Voi myös olla, että menneet arkeologit ovat tarkoituksella halunneet etäännyttää itseään tutkimuskohteistaan keskittymällä ainoastaan esinelöytöihin. Siten ei kuitenkaan ole mahdollista tehdä kokonaisvaltaista tutkimusta.

Pääsemättä vielä varsinaiseen queer–kysymykseen, kotimaasta löytyy suuri määrä tapauksia, joissa arkeologisesti tutkittujen vainajien biologinen sukupuoli on määritetty ensisijaisesti esinelöytöihin pohjautuen, ja jatkotutkimusta on joskus tehty jopa käymättä kokonaan läpi olemassa olleita osteologisia tutkimusraportteja (mm. Raninen 2005 ja tähän kohdistuva tuore kritiikki: Moisio 2016). Kuokkanen (2008) on lähestynyt artikkelissaan aihepiiriä arkeologien tekemien sosiaalisen sukupuolisuuden tulkintojen kautta. Kuokkasen huomio “kun tietty ilmiö saadaan esitettyä näennäisen selkeässä kaaviossa, yksilöt hukkuvat helposti yleistyksiin” on osuva. Tutkijoiden ei tietystikään pitäisi keskittää voimavarojaan pelkästään etsimään poikkeavaa, vaan kaikki vastaantulevat ilmiöt tutkimalla luoda ensin kokonaiskuva “normaalista”, jotta poikkeavaa voisi olla edes mahdollista tunnistaa.

Luistarin hautaan 281 on Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin mukaan haudattu kaksi miestä kasvot vastakkain. Sukupuolenmääritys perustuu haudassa olleeseen miekkaan. Kuva: Lehtosalo-Hilander 1982: 186.

Suomalaisessa arkeologisessa tutkimusperinteessä heijastuvat vahvasti itsenäistymisen aika ja viimeisimmät maailmansodat, jotka ovat vaikuttaneet tutkijoiden mielissä siihen, että muinaisen Suomen on katsottu yhdessä miehin taistelleen muinaisia vihollisia vastaan. Oletus miesten naisia korkeammasta sosiaalisesta asemasta on näkynyt arkeologisessa tutkimuksessa pitkään ja tämä on heijastunut vahvasti tehtyihin tulkintoihin. Kuten Kuokkanen artikkelissaan toteaa, asehaudat on tulkittu vasarakirveskulttuurista lähtien automaattisesti miesten haudoiksi (viitteet Huurre 1998; Mäkivuoti 1991). Rautakautisen naisen asehautaa ei ole juuri koskaan voitu nähdä normaalina, vaan sitä on aina pyritty selittämään poikkeavana ilmiönä. Naisten miekkahaudat on myös voitu sivuuttaa useamman ihmisen hautana, jossa ei kuitenkaan olisi säilynyt jäänteitä kaikista yksilöistä. Useissa arkeologiaa popularisoivissa uutisissakin unohtuu osa kaivaushavainnoista, eikä niitä edes välttämättä haluta ottaa huomioon, jos ne poikkeavat valtavirrasta. Selitys huonoon tiedonkulkuun voi tietysti olla sekin, että tutkimus on ollut hankalasti löydettävissä, mutta digitoitujen tutkimusaineistojen lisääntyessä tähänkään ei oikein enää voi vedota. Esimerkiksi Hattulan (ent. Tyrvännön) Suontaasta löydetyn, naisen täydellisen koruston sisältäneen miekkahaudan (Keskitalo 1986) mediassa esillä olevat kuvaukset ovat melkoisen esinevetoisia ja mahdolliseen sukupuoleen on otettu kantaa vain varovasti: ”haltijan epäillään olleen naispuolinen” (Wikipedia, ei viitettä alkuperäiseen tutkimukseen). ”Heimopäällikön loistomiekka ja Suomen ensimmäinen ritari?” Uutisessa ei ole mainintaa sukupuolesta, mutta otsikon rivien välistä voimme kenties olettaa tässä puhuttavan miehestä (YLE Uutiset).

Aiemmin mainitsin, että eräs suomalainen myöhäisrautakautisten hautojen ominaispiirre on se, että vaatteiden pronssispiraalit eivät ole vain naisten asuste, vaan niitä voi löytyä myös miesten haudoista. Onko se queeria, että viikinkiajan alussa miehet käyttivät Suomessa pronssispiraalikoristeita vaatteissaan? Pronssispiraalit ovat olleet 400–500-luvuilla Latviassa naisen vaatetukseen kuulunut osa ja on mielenkiintoista ajatella, miten selkeästi sukupuolittunut koristetyyppi päätynyt 900-luvulla nimenomaan miesten vaatetuksen koristeeksi ja myöhemmin yleistynyt taas naisten keskuudessa (Lehtosalo–Hilander 1984: 60–61). Mistä voimme osteologisten analyysien puuttuessa tietää, että kyseiset miehet alkujaankaan olivat biologisesti miehiä, saati maskuliinisia sellaisia?

Hattulan (ent. Tyrvännön) Suontaasta tutkittu hauta sisälsi sekä miekkoja että tyypillisinä naisen koruina pidettyjä solkia. Kuva: Keskitalo 1969, fig. 2 (muokattu, U. Moilanen).

Briteissä tehdyssä viikinkitutkimuksessa binäärisyysasiaa on ainakin hiljattain mietitty. Harris ja muut tutkijat pohtivat juuri ilmestyneessä artikkelissaan (Harris et al. 2017) Skotlannista tehdyn laivahautauksen vainajaa monesta eri näkökulmasta. Sukupuolinäkökulma otetaan artikkelissa myös varovasti esiin eikä sitä pidetä luulöytöjen vähäisyyden vuoksi itsestäänselvyytenä. Kaksi vainajasta säilynyttä hammasta eivät ole antaneet osteologista varmistusta sukupuolesta eikä aDNA:ta ole ilmeisesti ainakaan vielä tutkittu. Kirjoittajat pohtivat, voisiko tyypillisiä skandinaavisia esineitä sisältäneeseen hautaan oltu haudattu oletetun miehen esineiden lisäksi myös nainen, josta ei ollut jäänyt muita merkkejä kuin ”keittiövälineistö” ja sirppi. Kuten artikkelissakin todetaan, ruoanlaittoon viittaavat esineet eivät kuitenkaan ole harvinaisia ajan haudoissa, vaikka niitä löytyy harvemmin.

Mitä queerille kuuluu nykyään? 

Kansainvälinen queer-arkeologinen tutkimus on tavallisesti nähty hieman erillisenä arkeologian valtavirrasta (Back Danielsson 2012). Queer–näkökulma on usein pysynyt teoriaan keskittyneiden julkaisujen keskusteluina ja näkynyt vain vähän arkeologisten tapaustutkimusten tulkinnoissa. Onko tämä ollut tarkoituksellista irtautumista vai onko kyseessä edelleen ”valtavirran” torjuva asenne erilaisesta diskurssista lähtöisin toteutettua tutkimusta kohtaan, jonka termi queer linkittyy niin suoraan seksuaalisuuteen?

Mielestäni queer- ja gender-tutkimus liittyvät (tai niiden pitäisi liittyä) tutkimuksessa saumattomasti yhteen, sillä seksuaalisuus on myös osa yksilön sukupuolikäsitystä. Useimmilla ihmisillä seksuaalisuus on tärkeä osa identiteettiä, ja heijastuu esimerkiksi käytökseen, pukeutumiseen ja yksilölliseen koristautumiseen silloin kun yhteiskunnan normit mahdollistavat tilan julkiselle itsensä ilmaisulle. Ilmiön tutkimuksen tärkeyttä kuvaavaksi voidaan katsoa se, että heteronormatiivisen yhteiskunnan normeja rikkovalle tutkimussuunnalle pitää vielä niinkin myöhäisessä vaiheessa kuin 1900-luvun lopulla kehittää oma terminsä, queer.

Vaatetuksen pronssispiraaleja Siksälän kalmistosta Virosta. Kuva: Valk et al. 2014: 60.

Edelleen olen sitä mieltä, että kotimaisessa arkeologisessa tutkimuksessa on vielä paljon tehtävää sen suhteen, että pääsisimme kunnolla sukupuoleen käsiksi, puhumattakaan queer-ulottuvuuden haltuun ottamisesta. Arkeologinen tutkimus naisistuu koko ajan enemmän ja on mielenkiintoista nähdä, tuleeko myös sukupuolikriittinen keskustelu lisääntymään tutkijoiden määrän kasvaessa. Moision (2016) artikkelin lisäksi vain harvassa tutkimuksessa on kyseenalaistettu pelkkien esinelöytöjen perusteella tehtyjä sukupuolimäärityksiä. Jos epäröintejä sukupuolista onkin ollut, ne ovat harvemmin kuitenkaan päätyneet tutkimusjulkaisuihin, mikä taas on entisestään vähentänyt tarpeellista tieteellistä keskustelua ja uusi tutkijapolvi on saattanut omaksua sukupuolimääritteet valmiina ilman kyseenalaistamista. Voi myös olla, että queer-/genderarkeologia on käsitetty kotimaisen teoreettisen kentän kapeuden vuoksi liian vaikeaksi asiaksi lähestyä. Sami Ranisen (2008) artikkeli on harvoja syvemmälle meneviä poikkeuksia, mutta siitäkään ei juuri ole kotimaassa käyty tieteellistä keskustelua. Uudenlaisen queer-näkökulman mukaan ottava lähestymistapa voisi tuoda uusia ulottuvuuksia myös polttokalmistoihin haudattujen ihmisten tutkimukseen, jos mies-/naisesineiden binäärisyyttä ei aina otettaisi itsestään selvänä haudattujen yksilöiden määrää arvioitaessa. Samalla voi miettiä, mitä ylipäänsä on poikkeavuus. Onko poikkeava ollut hautausajankohtana poikkeavaa vai teemmekö me itse siitä sellaista? Ulla Moilasen tekeillä olevassa väitöskirjassa pohditaan myös näitä seikkoja rautakautisten hautojen – myös naisten miekkahautojen – kohdalla.

Arkeologista tutkimusta ei koskaan tulisi yrittää tehdä vain yhden teorian pohjalta, sillä arkeologisen löytöaineiston kertymiseen vaikuttavia seikkoja koskevat moninaiset syy–seuraussuhteet. Tutkimuksessa on kuitenkin käytössä useita vaihtoehtoja sukupuolen määrityksiin ja mielestäni parhainta tutkimusta voitaisiinkin tehdä yhdistämällä mahdollisimman monta eri menetelmää keskenään.

  1. Vainajan hautaesineistöön (vaatteet, korut, työkalut, aseet, muut löydöt) perustuva sosiaalinen sukupuolenmääritys toimii suuntaviivana häiriintymättömien ruumishautojen tutkimuksessa. Se on kuitenkin vain sekundäärinen keino määrittää sukupuolta ja tarvitsisi aina tukea vähintään osteologiasta.
  2. Osteologiseen analyysiin perustuva sukupuolenmääritys toimii sukukypsien ihmisten biologisen sukupuolen määrityskeinona silloin kun luut ovat tarpeeksi hyvin säilyneet. Tällöinkin “harmaata” aluetta voivat muodostaa hyvin feminiiniset miehet ja maskuliiniset naiset. Sukupuolta voi rajoittuneesti määrittää esimerkiksi myös hampaiden koosta, sillä suurten miesten ja pienten naisten hampaiden koot eroavat toisistaan (Salo 2005).
  3. Muinais-DNA–tutkimukseen perustuva biologinen sukupuolenmääritys antaa XX tai XY–kromosomiston, mutta henkilön elinaikainen käsitys sukupuolesta ja omasta seksuaalisuudesta on saattanut olla jotakin muuta. Tutkittu henkilö voi myös kantaa erilaisia, harvinaisempia kromosomivariantteja, jolloin edes biologisen sukupuolen määrittäminen ei ole mahdollista pelkäksi naiseksi tai mieheksi.
  4. Muut bioarkeologiset tutkimusmenetelmät, kuten stabiili-isotoopit, joiden avulla voidaan tunnistaa muuta löytöaineistoa hyödyntäen esimerkiksi mahdollisia erilaisia sosiaaliluokkia, eroja sukupuolten ruokavalioissa ja erilaista maantieteellistä alkuperää edustavia ihmisiä.

Hollannista 1904 löytyneitä, syleileviä Weerdingen suoruumiita pidettiin pitkään naisena ja miehenä, kunnes DNA-analyysi varmisti molemmat miehiksi. Vainajat ovat eläneet ajanlaskun alun tienoilla. Kuva: Wikimedia Commons.

Voimmeko lopulta päästä arkeologisessa tutkimuksessa käsiksi queeriin edellä mainittuja menetelmiä hyödyntämällä? Monipuolistuvat biomolekulaariset tutkimusmenetelmät, näistä erityisesti aDNA–tutkimusten yleistyminen, mahdollistavat yleisimmästä nais- tai miessukupuolikromosomistosta poikkeavien biologisten sukupuolien ja muiden geneettisten tekijöiden tunnistamisen. Näitä esinelöytöihin vertaamalla olemme ehkä askeleen lähempänä sen selvittämistä, miten sukupuolta ilmennettiin ajanjaksoilla, joilta ei ole olemassa luotettavia (tai ollenkaan) kirjallisia lähteitä. Samankaltaisia ajatuksia on esittänyt esimerkiksi Fahlander (2012), joka hahmottelee artikkelissaan muinaisten ihmisten identiteettien tutkimusta forensisen arkeologian kautta.

Kirjoittaessani minun oli ajoittain hankalaa hahmottaa gender- ja queer-tutkimussuuntausten eroja käytännössä, sillä ne limittyvät niin oleellisesti yhteen. Ongelmaa helpotti löytämäni, 1990–luvulla konstruoitu termi genderqueer (nonbinary.org). Se pyrkii olemaan sateenvarjotermi, joka keskittyy enemmän binäärisesti normista poikkeavaan sukupuoleen kuin seksuaalisuuteen ja olisi sen vuoksi queeria moniulotteisempi termi myös arkeologisessa kontekstissa.

—–

Kirjoitus pohjautuu esseeseen, jonka kirjoitin Turun yliopistossa järjestetyllä kurssilla Hautastapojen arkeologiaa: Fokuksena ruumishautaus Euroopassa.

Lähteet:

Arwill–Nordbladh, E. 2003. A reigning queen or the wife of a king–only? Gender politics in the Scandinavian Viking age. Ancient Queens: Archaeological Explorations, 5.

Back Danielsson, I. 2007. Masking Moments: The Transitions of Bodies and Beings in Late Iron Age Scandinavia. Stockholm University, Faculty of Humanities, Department of Archaeology and Classical Studies.

Back Danielsson, I. 2012. Much Ado about Nothing? Gender Research in Journals during the last 30 Years within Archaeology. Teoksessa: To Tender Gender: The Pasts and Futures of Gender Research in Archaeology, [ed] Ing-Marie Back Danielsson, Susanne Thedéen, Stockholm: Stockholm University, 2012: 17-32. 

Blackmore, C. 2011. How to queer the past without sex: queer theory, feminisms and the archaeology of identity. Archaeologies, 7(1): 75–96.

Fahlander, F. 2012. Facing Gender Corporeality, Materiality, Intersectionality and Resurrection. Stockholm studies in archaeology 58: 137-152.

GARD. Genetic and Rare Disease Information Center. Morgagni–Stewart–Morel syndrome. https://rarediseases.info.nih.gov/diseases/8593/morgagni–stewart–morel–syndrome [käytetty 25.1.2017]

Gardeła, L. 2013. ‘Warrior-women’ in Viking Age Scandinavia? A preliminary archaeological studyAnalecta Archaeologica Ressoviensia 8, 273–340.

Genderqueer. http://nonbinary.org/wiki/Genderqueer  [Käytetty 12.2.2017].

Halperin, D. 1995. Saint Foucault: Towards a Gay Hagiography, Oxford University Press, Oxford.

Harris, O., Cobb, H., Batey, C., Montgomery, J., Beaumont, J., Gray, H., Murtagh, P. and Richardson, P. 2017. Assembling places and persons: a tenth-century Viking boat burial from Swordle Bay on the Ardnamurchan peninsula, western Scotland. Antiquity, 91(355), 191-206.

Hjørungdal, T. 1994. Poles Apart. Have There Been Any Male and Female Graves? Current Swedish Archaeology, Vol. 2, 1994.

Holck, P. 2012. Paleopathology in Norway, teoksessa Buikstra, J. & Roberts, C. (Toim.) The global history of paleopathology: pioneers and prospects. Oxford University Press.

Huurre, M. 1998. Kivikauden Suomi. Otava, Helsinki

Kershaw, J. 2009. Culture and gender in the Danelaw: Scandinavian and Anglo–Scandinavian brooches. Viking and Medieval Scandinavia, 5, 295–325.

Keskitalo, O. 1969. Suontaka-svärdet. Finskt museum 76 (1969): 83–98.

Kuokkanen, T. 2008. Sukupuolisuus ja sukupuoliarkeologia. Muinaistutkija 1/2008: 2–13.

Lehtosalo-Hilander, P-L. 1982a. Luistari I. The Graves. SMYA 82:1.

Lehtosalo–Hilander, P.-L. 1984. Ancient Finnish costumes. Suomen arkeologinen seura.

Lehtosalo-Hilander, P. -L. 2000. Luistari IV – A History of Weapons and Ornaments. SMYA 107.

Moisio, J. 2016. Lisiä Maarian Kärsämäen kalmiston tutkimuksiin – androsentrismistä kohti monipuolisempaa tulkintaa. Muinaistutkija 4/2016.

Mäkivuoti, M. 1991. Oulun Kaakkurin kalmisto, teoksessa Huurre, M. (Toim.). Oulujokilaakson historia: kivikaudelta vuoteen 1865. Hailuodon, Kempeleen, Limingan et. al. kunnat ja seurakunnat: 47–51.

O’Sullivan, J. 2015. Strung Along: Re–evaluating Gendered Views of Viking–Age Beads. Medieval Archaeology, 59(1): 73–86.

Price, N. 2002. The Viking Way. Religion and War in Late Iron Age Scandinavia. Aun 31.

Raninen, S. 2005. Tuskan teatteri Turun Kärsämäessä. Ajatuksia ja sitaatteja roomalaisesta rautakaudesta. I osa: Maarian Kärsämäki ja Itämeren maailma. Muinaistutkija 4/2005.

Raninen, S. 2006. Tuskan teatteri Turun Kärsämäessä. II osa: Väkivalta varhaisrautakauden kontekstissa. Muinaistutkija 3/2006.

Raninen, S. 2008. Queer Vikings? Transgression of gender and same–sex encounters in the Late Iron Age and early medieval Scandinavia. QueerScope Articles, (Utgivelse nr. 2, 2008).

Salo, K. 2005. What Ancient Human Teeth Can Reveal? Demography, Health, Nutrition and Biological Relations in Luistari. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.

Valk, H., Ratas, J., & Laul, S. 2014. Siksälä kalme I, Matuste ja leidude kataloog (Siksälä mound , uncertainties and findings directory). University of Tartu (Estonia).

Voss, B. L. 2000. Feminisms, queer theories, and the archaeological study of past sexualities. World Archaeology 32(2): 180–192.

Weismantel, M. 2013. Towards a transgender archaeology: a queer rampage through prehistory. The transgender studies reader, 2.

YLE Uutiset. Hämeen Suontaka paljastui historian aarreaitaksi. 10.11.2012.

Zachrisson, I. 1997. Gåvor eller handel? Zachrisson, I. (Toim.) Möten i gränsland. Samer och germaner i Mellanskandinavien. Statens historiska museum/Stockholm Monographs 4: 148–150.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s