Esitelmät ja konferenssit/seminaarit

Merovingiaikaista hautojen avaamista – Kuulumisia kansainvälisestä symposiumista Tukholmassa

Tohtorikoulutettava Ulla Moilanen – Turun yliopisto

Tukholmassa järjestettiin 12.1.2017 kansainvälinen Grave Disturbance in Early Medieval Europe -symposiumi. Tapahtuman järjestäjänä oli hautojen sekundaarista kajoamista menneisyydessä tutkiva, yksittäisistä arkeologeista koostuva Grave Reopening Research -työryhmä. Tapahtumassa kuultiin viisi esitelmää, minkä lisäksi kommentoinnista ja keskustelusta vastaamaan oli koottu erimaalaisista arkeologeista koostuva paneeli. Oma kiinnostukseni aiheeseen liittyy tekeillä olevaan väitöskirjatyöhöni, jossa käsitellään ruumishautaustapoja Suomessa. Olin esitelmöinyt Suomen rautakautisissa haudoissa näkyvistä sekundaarisen kajoamisen merkeistä Glasgown EAA-konferenssissa, jossa myös tutustuin Tukholman symposiumin organisoineeseen  Alison Klevnäsiin.

Tukholman yliopistossa luennoitsijana toimiva Klevnäs pohjusti tapahtumaa kertomalla merovingiaikaisessa Euroopassa pääosin 400-700-lukujen välillä esiintyvästä laajasta hautoihin kajoamisen ilmiöstä. Tuohon aikaan Romaniasta Englantiin ulottuvalla vyöhykkeellä haudattiin laajoihin rivihautakalmistoihin. Samaan aikaan koko alueella esiintyi rinnakkain sekä ruumis- että polttohautausta, ja molemmat hautamuodot oli tapana varustaa runsain antimin. Ajanjaksoa leimaa uudenlaisten poliittisten hierarkioiden muodostuminen sekä kristinuskon levittäytyminen. Sekundaarisen kajoamisen tapa vaikuttaa kuitenkin olleen Keski-Euroopassa yhtä aikaa sekä laajalle levinnyt että paikallinen. Joissakin kalmistoissa kaikki haudat on voitu avata uudelleen melko pian hautaamisen jälkeen, toisissa vain pieni osa, ja joissakin kalmistoissa avaamista ei ole tehty lainkaan. Frankkilaisella alueella noin 20-80% haudoista on avattu uudelleen 400-700-lukujen välillä. Baijerilaisissa kalmistoissa avaamisprosentti vaihtelee 1-80%:n välillä ja nykyisen Unkarin alueella melkein kaikki haudat on vuosien 600-670 välillä avattu uudelleen.

Muinaisuudessa tapahtuneeseen hautoihin kajoamiseen keskittyvässä symposiumissa Tukholmassa. Kuva: Ulla Moilanen

Muinaisuudessa tapahtuneeseen hautoihin kajoamiseen keskittyvässä symposiumissa Tukholmassa. Kuva: Ulla Moilanen

Klevnäs muistutti, että hautarauha ja siihen liittyvä ajatus haudan pysymisestä koskemattomana on käsityksenä erittäin nuori, eikä samanlainen ajatus ole välttämättä ollut ideaali menneisyydessä. Hän kertoi vertailun vuoksi myös nykyaikana tapahtuneista hautoihin kajoamisista. Vuonna 2003 tanskalainen moottoripyöräkerho avasi pitkäaikaisten kiistojen seurauksena erään paikallisen jäsenensä haudan. Henkilö oli haudattu täydessä kerhoasussa merkkeineen ja tunnuksineen. Haudan avaamisen jälkeen kerhon tunnukset poistettiin vainajan vaatteista – ei siksi, että kerho olisi halunnut ne itselleen vaan siksi, että merkkien ei enää haluttu olevan kytköksissä kyseiseen vainajaan.

Hautojen avaamista ja luiden sekundaarista käsittelyä esiintyy eri puolilla maailmaa eri aikoina. Euroopassa vanhimmat merkit tavasta ovat kivikautisia. Rautakautisissa ruumishaudoissa menneisyydessa tapahtunut kajoaminen erottuu tavallisesti hautaustasoon tai arkun kannen kohdalle ulottuvina tummina tai muusta maaperästä erivärisinä läikkinä. Koko haudan ala on voitu avata, tai vain osa siitä. Haudassa olevat luut eivät välttämättä ole enää anatomisesti oikeilla paikoillaan ja myös esineet voivat olla sekoittuneita ja rikkoutuneita. Osa esineistä on voitu poistaa, jolloin jäljellä saattaa olla esimerkiksi vain ruosteläikkä. Toisaalta kaikkia arvokkaitakaan esineitä ei aina ole poistettu ja hauta on saatettu avata, jotta sinne on voitu lisätä jotakin. Keski-Euroopassa tehdyissä tutkimuksissa on osteologisen analyysin avulla tunnistettu myös tapauksia, joissa ihmisluita on siirretty haudoista toiseen.

Kuva: Thrane 1978.

Hautaan kajoamista ehjän arkun kannen kautta. Kuva: Thrane 1978. Beispiele für Grabraub aus der Bronzezeit Dänemarks.

Hautauksen yleisilmettä tarkastelemalla voi nähdä kuinka pian hautauksen jälkeen kajoaminen on tapahtunut. Jos arkku ei ole vielä maatunut ja siinä on ollut tyhjää tilaa, on sekundaarinen kuoppa voitu kaivaa arkun kannen kohdalle ja arkun kansi rikkoa. Tämän jälkeen hautaa on voitu penkoa aputyövälineen avulla. Toiminnan seurauksena arkun puuosat vaikuttavat ehjiltä, mutta esineet ja luut arkun sisällä ovat menneet sekaisin.

Osa avattujen hautojen antimista tai niiden kappaleista on myös voinut päätyä täyttömaahan hautaa uudelleen peitettäessä. Toisinaan haudan täytemaasta löytyvät terävät esineet on voitu tulkita välineiksi, joilla haudan paikkaa on etsitty. Hautojen arkeotanatologisella tutkimuksella voidaan kuitenkin erottaa sekundaarisen kajoamisen jättämät merkit esimerkiksi arkun romahtamisen tai eläinten aiheuttamista paikaltaan siirtymisistä. Esimerkiksi ruuhiarkuissa tapahtuva maatuminen aiheuttaa hieman samantapaisina näyttäytyviä jälkiä, sillä  kevyemmät luut muuttavat tällaisessa tilassa helposti paikkaa pehmytkudoksen maatuessa.

Myös Suomessa on rautakautisten hautojen kaivauksissa havaittu, että niihin on voitu kajota jo menneisyydessä, mutta niin meillä kuin muuallakin tällaisia jälkiä on aikaisemmissa tutkimuksissa lähes poikkeuksetta pidetty merkkeinä muinaisista haudanryöstäjistä. Ilmiön taustalla voi uuden tutkimuksen mukaan olla kuitenkin monia eri syitä.

Luut, jotka eivät ole anatomisesti oikeilla paikoillaan, kertovat joka tapauksessa luiden sekundaarisesta käsittelystä - oli taustalla mikä syy tahansa. Kuvan luut Mikkelin Visulahden varhaiskeskiaikaisesta kalmistosta. (Leppäaho 1955).

Epäjärjestyksessä oleva luut kertovat luiden sekundaarisesta käsittelystä – oli taustalla mikä syy tahansa. Kuvan hauta Mikkelin Visulahden varhaiskeskiaikaisesta kalmistosta. (Leppäaho 1955).

Edeltraud Aspöck Itävallan tiedeakatemiasta esitelmöi otsikolla Langobard-period graves in eastern Austria (6th c. AD). Hän kävi puheenvuorossaan läpi hautojen sekundaarista kajoamista käsittelevää tutkimushistoriaa ja tulkintatapoja. Jo 1800-luvulla esitettiin ensimmäisen kerran, että hautoja on toisinaan jo muinaisuudessa avattu ja ryöstetty. Koska avatuissa haudoissa luut voivat olla siirtyneet pois anatomisilta paikoiltaan, esitti Eduard Beninger 1931, että Keski-Euroopassa asuneet langobardit olisivat harjoittaneet ruumiiden raajojen poistamista. Sveitsiläistä Bülachin kalmistoa tutkinut Joachim Werner puolestaan esitti vuonna 1953, että pula kuparisekoitteista, kullasta ja hopeasta olisi johtanut näiden materiaalien ryöstämiseen haudoista. Myöhemmin on kuitenkin todettu, että todisteita tällaisesta metallien vajauksesta ei ole. Lisäksi osa arvokkaista esineistä on voitu jättää avattuihin hautoihin, joten avaamisen taustalla on todennäköisesti ollut jokin muu syy.

Usein hautoihin kajoamisen syyksi on ehdotettu myös kristinuskon leviämistä. Tämän ajatuksen mukaan vainajalta olisi poistettu ne esineet, joita tämä ei uudenlaisessa tuonpuoleisessa tarvitse. Uskontoon perustuvaa tulkintaa on kuitenkin kritisoitu runsaasti ja nykyisin kyseessä onkin yksi epäsuosituimmista selityksistä (yhdessä hautojen ryöstämisen kanssa). Uusien teorioiden mukaan hautojen avaamisen taustalla ovat voineet olla esimerkiksi sosiaaliset konfliktit tai muuttuneet perintökäsitykset, joiden mukaan myös yksittäiset esineet olisi voitu periä. Hautaan kajoamisella on myös voitu pyrkiä estämään vainajan kummittelua tai palaamista elävien joukkoon. Aspöck suositteli aiheesta kiinnostuneita perehtymään etenkin Christoph Kümmelin julkaisuihin. Kümmel on 2000-luvun aikana julkaissut paljon hautojen uudelleen avaamiseen liittyviä artikkelita sekä hyödyntänyt ilmiön tutkimisessa runsaasti myös etnografista aineistoa ympäri maailman. Suurin osa Kümmelin tuotannosta on julkaistu saksaksi.

Itävaltalaisessa aineistossa hautoihin kajoaminen on tapahtunut melko pian hautaamisen jälkeen, mahdollisesti vain yhden sukupolven aikana. Aspöckin mielestä kyseessä on kulttuurinen tapa, jossa eri tavoin säilyneitä vainajia on voitu käsitellä eri tavoin. Vain osittain maatuneelta vainajalta on esimerkiksi voitu irrottaa kallo, joka on asetettu muualle hautaan. Kajoaminen ei aina ole kohdistunut ihmisten hautoihin, sillä Aspöck on tutkimuksissaan havainnut kajoamista myös hevosten hautoihin.

Kuva: Ulla Moilanen

Edeltraud Aspöckin puheenvuorossa käytiin läpi aiheeseen liittyvää tutkimushistoriaa sekä esitettyjä ajatuksia kajoamisilmiön taustalla mahdollisesti olevista syistä. Kuva: Ulla Moilanen

Alison Klevnäs, joka on väitellyt tohtoriksi Cambridgen yliopistosta, palasi väitöskirjansa (2013: Whodunnit? Grave Robbery in Anglo-Saxon England and the Merovingian Kingdoms) aiheeseen esitelmässään Grave reopening in Anglo-Saxon England: a new continental import?. Puheenvuoro käsitteli Kentin kuningaskunnan alueella esiintyvää hautojen avaamisen perinnettä, johon on kuulunut esimerkiksi esineiden tai niiden osien siirtäminen toisiin hautoihin. Eräästä haudasta, jossa oli selviä kajoamisen merkkejä, puuttui yksi osa kolmiosaisesta vyönhelasta, joka sittemmin löytyi toisesta haudasta. 

Tutkiessaan hautoihin kajoamista Klevnäs on ottanut huomioon avattujen hautojen vainajien iän, biologisen ja sosiaalisen sukupuolen, rakenteet sekä uudelleentäytöstä kertovat stratigrafiset merkit. Kentissä hautojen avaaminen ei vaikuta liittyvän vainajan sukupuoleen, eikä haudan syvyydellä tai muodolla ole ollut vaikutusta. Hautojen avaamista ei myöskään ole aina kohdistettu rikkaimmin varusteltuihin hautoihin, mikä Klevnäsin mukaan kertoo siitä, että hautoja avaavat henkilöt eivät välttämättä ole tieneet, kenen hautaan ovat olleet kajoamassa. Usein avaaminen on kuitenkin kohdistettu suurimpiin hautoihin, joten ilmeisesti haudat on merkitty jollakin tavalla. Avaajat ovat pyrkineet välttämään lasten hautoja, mutta joskus näihinkin on osuttu, tosin tällaisissa tapauksissa lapsi on haudattu isoon arkkuun. Avaaminen on kaikissa tapauksissa tapahtunut melko lyhyen ajan kuluessa hautauksen tekemisen jälkeen.

Hautaan kajoamista anglosaksisessa kalmistossa. Kuva: Trust for Thanet Archaeology. thanetarch.co.uk/journal/?p=2337

Hautaan kajoamista anglosaksisessa kalmistossa. Kuva: Trust for Thanet Archaeology.

Kentissä avaamisen yhteydessä näkyy vain vähäisiä merkkejä rituaalinomaisesta käyttäytymisestä, mikä Klevnäsin mukaan kertoo siitä, etteivät kajoajat ole olleet vainajien omia sukulaisia. Tällaisessa tapauksessa kajoamisen taustalla voisi olla yhteisöjen välinen sosiaalinen kilpailu ja valtataistelut, joissa oman suvun statuksen painotus on ollut tärkeää. Esineiden poistaminen ei ole perustunut raaka-aineen tai materiaalin hankintaan, esineen kokoon tai genderiin, mutta mahdollisesti avaajat ovat tähdänneet prestiisiesineisiin. Haudoista on voitu ottaa solkia ja miekkoja. Tähän seikkaan palattiin myöhemmin vielä paneelikeskustelussa, jossa huomautettiin, että monet poistetuista esineistä ovat voineet olla personifioituja ja niille on voitu antaa nimi. Panelisteihin kuulunut Fredrik Ekengren (Lundin yliopisto) esitti ajatuksen, että merovingiajalla henkilö ei ollut merkittävä siksi, että hänellä oli miekka, vaan henkilö saattoi olla merkittävä pikemminkin miekan itsensä vuoksi. Klevnäsin mukaan tällaisten esineiden hankkiminen kilpailevalta suvulta tai yhteisöltä on ollut tehokas toimintatapa, jonka voi kytkeä ajatukseen verikostosta joskin elävän henkilön vahingoittamisen sijasta väkivalta on suunnattu kuolleisiin.

Baijerissa työskentelevä Stephanie Zintl pohti samaa aihetta omassa puheenvuorossaan Opening graves in Merovingian-period Bavaria: breaking or establishing rules? Baijerin alueella osa avatuista haudoista sijaitsevat niin lähellä asutusta, että vieraiden henkilöiden olisi ollut mahdotonta päästä käsiksi niihin ihmisten ja koirien huomaamatta. Tämä puolestaan kertoo Zintlin mielestä siitä, että avaajina ovat olleet samat henkilöt, jotka ovat tehneet hautaukset. Hautaan kajoaminen on hänen mukaansa voinut olla huomion osoittamista esivanhemmille, ja kajoamisen määrittäminen vain joko negatiiviseksi tai positiiviseksi voi olla liian mustavalkoista. Kajoamisella ja haudan uudelleen avaamisella on voinut olla selvät säännöt, jolloin koko ilmiö voidaan kytkeä hautausrituaalien jatkeeksi. Myöskään Baijerissa avaamisen taustalla ei ole ainakaan voinut olla arvokkaan materiaalin hankkiminen, sillä niin sanotuissa ”köyhien kalmistoissa” hautoja on myös avattu.

Stephanie Zintl perustelee, miksi hautoihin kajoaminen ei ole ollut vain negatiivista. Kuva: Ulla Moilanen

Stephanie Zintl perustelee, miksi hautoihin menneisyydessä tapahtunutta kajoamista ei voi kutsua haudanryöstöksi. Kuva: Ulla Moilanen

Martine van Haperen Leidenin yliopistosta kertoi alankomaalaisten hautojen tutkimuksista otsikolla Reopened graves from the Low Countries: bridging the gap between data and interpretation? Hänen aineistonsa koostui yhteensä 208 avatusta haudasta, jotka muodostavat noin 20-60% kaikista tutkituista merovingiaikaisista hautauksista alueella. Yli puolessa tapauksista avaaminen on tapahtunut vain yhden sukupolven aikana hautaamisen jälkeen.

Miesten hautoja on avattu useammin kuin naisten hautoja, tosin määritykset on tavallisesti tehty esineistön perusteella luiden huonon säilyvyyden vuoksi. Esineiden poistamisen sijasta moniin hautoihin on myös saatettu lisätä jotakin jälkikäteen. Tähän viittaa van Haperenin mukaan esimerkiksi se, että avatuissa miesten haudoissa on selvästi enemmän antimia kuin avaamattomissa. Avaamisen yhteydessä myös vainajan luiden paikkaa on voitu muuttaa, mistä esimerkkinä mainittiin henkilön kallon yläosan siirtäminen lantion alueelle niin, että alaleuka on kuitenkin jätetty oikealle paikalleen. Puheenvuorossa pohdittiin myös sitä, voisivatko asuinpaikoilta tai vesistöistä toisinaan löytyvät ihmisluut olla peräisin samaan tapaan avatuista haudoista.

Tässäkin puheenvuorossa uudelleenavaamista pidettiin sosiaalisesti hyväksyttynä rituaalina, sillä se on ollut varsin laajamittaista 600-700-luvuilla. Hautaan kajoaminen olisi voitu tehdä vainajan paluun estämiseksi tai olla eräänlaista imitaatiota kristillisten reliikkien keräämisestä, joskin eri puolilla Eurooppaa taustalla on voinut olla yhden syyn sijasta monia erilaisia. Keskusteluissa pohdittiin myös merovingiajan yhteiskuntaoloja ja sitä, millä tavalla merovingihallitsijoiden polygaamiset avioliitot ovat heijastuneet maaseudulle. Kuinka yleistä oli ottaa useampia vaimoja (tai jalkavaimoja) ja millä tavalla useampi poika on vaikuttanut perimysjärjestyksiin? Toisaalta keskustelussa muistutettiin, että hautoihin kajoamisen tapa on merovingihallitsijoita vanhempi, ja sitä on esiintynyt myös merovingiajan jälkeen.

Sekundaarisesta kajoamisesta johtuvaa luiden ja löytöjen sekoittumista. Kuva: Grünewald, C. 1988. Das alamannische Gräberfeld von Unterthürheim, BayerischSchwaben. Materialhefte zur Bayerischen Vorgeschichte A 59.

Sekundaarisesta kajoamisesta johtuvaa luiden ja löytöjen sekoittumista. Kuva: Grünewald, C. 1988. Das alamannische Gräberfeld von Unterthürheim, BayerischSchwaben. Materialhefte zur Bayerischen Vorgeschichte A 59.

Astrid Noterman Poitiersin yliopistosta loi katsauksen ranskalaiseen aineistoon otsikolla Plunder, violation, desecration: grave reopening in the early Middle Ages in France. Noterman pyrkii tutkimaan hautojen sekundaarista kajoamista etenkin luiden ja niissä näkyvien merkkien avulla. Suurin osa kajoamisista on Notermanin mukaan tapahtunut Loiren pohjoispuolella frankkilaisalueella. Näillä alueilla luut ovat säilyneet yleensä hyvin, jolloin pieniäkin jälkiä on mahdollista tutkia. Notermanin mukaan jo muinaisuudessa avattujen hautojen vainajien luissa on samanlaisia jälkiä, joita nykyisinkin tapahtuva raju kajoaminen tai karkeat kaivausmenetelmät aiheuttavat. Tämä mahdollistaakin pohdinnat siitä, millä tavoin hautojen avaaminen on menneisyydessä tehty. Erityisenä piirteenä Noterman mainitsi vielä Elsassin alueella olevat kalmistot, joissa vain naisten hautoja on avattu.

Tapahtuman parhaimpaan antiin kuului myös hyvistä kaivaus- ja julkaisukäytännöistä keskusteleminen. Kokeneiden tutkijoiden mukaan mahdollisimman tarkat hautakartat ja valokuvat tulisi aina julkaista, jotta ne ovat tulevaisuudessakin tutkijoiden käytössä. Myös hautojen dokumentointimenetelmistä puhuttiin. Hautojen dokumentointi piirtämällä on aina kaksiulottesta, vaikka hautaus itsessään on aina kolmiulotteinen. Kolmiulotteisuus ja vertikaalisen informaation tärkeys tulisi hautoja kaivaessa aina muistaa. Tässä auttaa mm. arkeotanatologian tuntemus, sillä menetelmä pyrkii rekonstruoimaan haudan tilanteen hautaushetkellä ja ymmärtämään maatumisprosessin aiheuttamat muutokset haudan sisällössä.

Karttojen piirtämisessä tulisi kiinnittää huomiota myös mikrostratigrafiaan, jonka avulla on mahdollista erottaa esimerkiksi se, millä tavalla hauta on aikanaan täyttynyt. Arkkujen romahtaminen on tutkimusten mukaan melko harvinaista ja useimmiten arkku täyttyy hiekalla hiljalleen maatumisen edetessä. Hiekka voi valua arkkuun esimerkiksi sivuista lautojen välistä tai kulmista, ja juuri näiden asioiden havaitsemiseen mikrostratigrafinen dokumentointi tähtää. Hautaläikän pinnassa olevista selvästi erivärisistä läikistä myös suositellaan kaivettavaksi profiili, jolloin mahdollisen menneisyydessä tapahtuneen haudan avaamisen huomaaminen helpottuu.

Grave Reopening Research -työryhmällä on omat nettisivut, joilla julkaistaan uusia aihetta käsitteleviä artikkeleita sekä tiedotetaan tulevista tapahtumista: http://reopenedgraves.eu/

 

 

 

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s