Etelä- ja Väli-Amerikka

Rituaalinen uhraaminen ja ruumiin käsittely klassisen mayakulttuurin aikana

Nelli-Johanna Saari – Helsingin yliopisto

Alkuperäisiin mesoamerikkalaisiin kulttuureihin kuulunut muinainen mayakulttuuri ei ollut yhteneväinen ryhmittymä. Kyseessä oli kulttuurikompleksi, joka piti sisällään suuren määrän eri kieliä, kulttuureja ja historiallisia suuntia. Mayakulttuurin vaikutusalue ulottui laajalle maa-alalle, ja piti sisällään Yucatánin, Campechen, Quintana Roon ja osittain Tabascon sekä Chiapasin nykyisen Meksikon alueelta. Mayat asuttivat myös nykyistä Guatemalaa, Belizeä ja Hondurasia sekä El Salvadorin länsiosaa. Mayakulttuuri keskittyi maantieteellisesti erilaisille geologisille alueille: kuumiin ja kosteisiin viidakko-olosuhteisiin sekä kylmiin ja korkeisiin vuoristoihin tai vulkaanisille alueille. Nämä ympäristöt eläimineen ja kasvistoineen vaikuttivat mayojen uskonnolliseen ja taiteelliseen maailmankuvaan.

Mayojen monimuotoisinta ja kukoistavinta aikakautta kutsutaan klassiseksi periodiksi (noin 250-900 jaa.). Klassisella aikakaudella teknologiset innovaatiot, poliittiset organisaatiot ja uskonnolliset elementit vaikuttivat muun muassa kaupunkien kasvuun. Kaupunkien poliittisten rakennusten lisäksi uskonnollisia ja seremoniallisia kohteita rakennettiin entistä tiiviimmin, ja myös taide ja arkkitehtuuri monipuolistuivat. Klassisen ajan keskeisimpänä uskonnollisena johtohahmona toimi papiston sijaan mayahallitsija, jonka merkitystä korostettiin taiteessa shamanistisena henkilönä ja kosmisten voimien valvojana. (Schmidt et al. 1998: 7,  19–23; Henderson 1981: 122)

Tulumin maya-temppelin raunio sijaitsee merellisessä ympäristössä. Kuva: Dennis Jarvis/CC.

Tulumin maya-temppelin raunio sijaitsee Belizessä merellisessä ympäristössä. Kuva: Dennis Jarvis/CC.

Muinaisten mayojen kuolemankulttuuri ja vainajien hautaaminen vaihtelivat sattumanvaraisista rituaaleista aina virallisempiin perheiden sisäisiin käytäntöihin. Esi-isiä kunnioitettiin myöhemmin myös erillisin, symbolisin rakennelmin. Tavallisena hautapaikkana toimivat asutuksen läheisyyteen rakennetut kalmistot. Vähitellen rikkaasti varustetut eliittien mausoleumit alkoivat muuttua hautarakenteiden normiksi. Mausoleumeihin hautaamisen lisäksi erilaiset julkiset esitykset kuuluivat oleellisena osana hautajaismenoihin. Hulppeiden hautarakennelmien tarkoitus oli korostaa paitsi perhetraditioita myös sukujen poliittista, uskonnollista ja sotilaallista mahtia, mikä osaltaan vaikutti myös klassisen aikakauden poliittisen hierarkian ja keskittyneen hallitsijavallan vakiintumiseen. (Tiesler 2007: 17)

Klassisella ajalla ruumis asetettiin hautaan yleensä kylkiasennossa tai selinmakuulla. Ruumiinkäsittelytapojen joukossa esiintyi muun muassa palsamointia ja pigmentin lisäämistä ruumiin päälle. Kuolemanjälkeisistä rituaaleista tunnetaan arkeologisten todisteiden valossa esimerkiksi pigmentillä maalaaminen, luiden poistaminen tai lisääminen hautaan, yksilö- ja kollektiivihautaukset sekä yksittäisten luiden uudelleenkäyttäminen esineenä, reliikkinä ja hauta-antimena. Mayojen tiedetään myös harjoittaneen rituaalista uhraamista, ja sekä ihmisiä että eläimiä sisältäneet rituaaliuhrit ovat olleet monin tavoin osa mayojen elämää (Tiesler 2007: 18). Tässä artikkelissa käsitellään ihmisten uhraamista.

Maya-intiaanien hautausrituaaleihin kuului kirkkaanpunaisen sinooperin käyttö. Myrkyllistä sinooperia on saattanut kulkeutua mayojen luihin jo elinaikana. Kuvassa Palenquen kuuluisa ”punaisen kuningattaren hauta” (Past Horizons).

Maya-intiaanien hautausrituaaleihin kuului toisinaan kirkkaanpunaisen sinooperin käyttö. Kuvassa Palenquen kuuluisa ”punaisen kuningattaren hauta” (Past Horizons).

Mayojen rituaalinen uhraaminen – jäljet luissa

Muinaisten mayojen rituaalinen uhraaminen oli institutionaalinen, rituaalisten performanssien muodostama kokonaisuus, jota uskonto, politiikka ja vallalla ollut eliitti ylläpitivät. Tapa oli välttämätön osa mayojen jokapäiväistä elämää, mutta uhraamisen tärkeys korostui erityisesti kriisitilanteissa. Ihmisiä uhrattiin luonnonmullistusten tai sotaisuuksien lisäksi osana erityisiä tapahtumia sekä vuosittaisina ja ennalta määriteltyinä kalenteripäivinä. Uhrit olivat usein vankeja, mutta kaikista arvokkaimpia ihmisuhreja olivat lapset, sillä nuoren ikänsä ansiosta lapset olivat lähimpänä esi-isiä ja jumalia. Ihmiset olivat arvokkaampia uhrilahjoja kuin esineet tai eläimet, sillä ihminen antoi jumalille uhrauksen kautta elinvoimansa ja ihmisyytensä. Uhraaminen oli myös kommunikointia ihmisten ja jumalten välillä, sillä se palautti tasapainon jumalallisuuden ja ihmisyyden välille. Ihmisuhri toimi ikään kuin vastalahjana jumalilta saatavaa suopeutta kohtaan. Rituaalissa uhri kävi läpi muodonmuutoksen, jossa ihminen menetti henkilökohtaiset ihmismäiset ominaisuutensa ja muuttui edustamaan pyhää. Samalla uhri sai yliluonnollisen aseman siirtyessään toiseen todellisuuteen, lähemmäs jumalia. Varsinaisen uhraamisen lisäksi rituaali saattoi sisältää uhrin silpomista ja häpäisemistä, mikä ilmeni esimerkiksi genitaalialueiden silpomisena ja verenvuodatuksena. (Ardren 2001: 133–135, Tiesler 2007: 18–21).

Dallasin taidemuseossa esillä oleva mayojen ihmisuhrausta kuvaava astia myöhäisklassiselta kaudelta (noin 600-850 jaa.). Kuva: Mharssch/CC.

Dallasin taidemuseossa esillä oleva ihmisuhrausta kuvaava astia mayojen myöhäisklassiselta kaudelta (noin 600-850 jaa.). Kuva: Mharssch/CC.

Rituaalista uhraamista on tutkittu paljon erityisesti etnohistoriallisten lähteiden ja ikonografian kautta, mutta arvokasta tutkimusaineistoa tuottavat myös arkeologiset löydöt. Arkeologiset todisteet rituaalisesta uhraamisesta perustuvat ihmisuhrin löytökontekstiin eli siihen, löytyykö vainaja rituaalisiin toimiin tarkoitetusta kohteesta vai varsinaisesta haudasta, onko haudassa hauta-antimia ja onko uhri haudattu epämääräisesti useiden vainajien kanssa ilman varsinaista joukkohautausfunktiota. Uhraamisesta kertovia arkeologisia todisteita voivat olla myös muutoin omituisesti rakentuneet hautakompleksit, joiden vainajat erottuvat merkittävinä ikä- tai sukupuolirakenteen perusteella. Esimerkiksi vain tiettyä sukupuolta edustavat tai tiettyyn ikähaarukkaan kuuluvat vainajat voivat kontekstiin sopiessa olla mahdollisia rituaaliuhreja. (Tiesler & Cucina 2006: 493–494)

Rituaalisen uhraamisen merkkejä on kuitenkin hankala erottaa kulttuurisesti rakentuneista hautauskäytänteistä, erityisesti sekundaarisesta ruumiin käsittelystä. Nykyaikaisen tafonomisen tutkimuksen noustua yleiseksi arkeologiseksi tutkimusmenetelmäksi, on rituaaliuhrien tunnistaminen helpompaa, sillä menetelmän avulla saadaan arkeologisesta aineistosta huomattavasti enemmän irti. Tafonomisella tutkimuksella voidaan selvittää ihmisuhreihin liittyviä (uhrauksen jättämiä) jälkiä, jotka auttavat hahmottamaan rituaalin kulkua ja muotoa paremmin kuin pelkät historialliset tai kontekstuaaliset aineistot. Oleellista on selvittää, onko vainajan käsittely tapahtunut ennen kuolemaa (tai sen aikana) vai jälkeen. Tämä vaikuttaa huomattavasti tulkintojen luonteeseen, sillä kuolemaa ennen tapahtunut käsittely kertoo itse uhrirituaalista, koska vain tällöin henkilö on ollut vielä elossa. Ruumiinkäsittelymenetelmät voivat liittyä myös yksinomaan kulttuurisiin kuolemanrituaaleihin, vaikka kuolemanjälkeiset ruumiinkäsittelymenetelmät voivatkin näytellä huomattavaa osaa rituaalisessa uhraamiskulttuurissa. (Tiesler & Cucina 2006: 494)

kuva1

Uhraaminen ennen kuolemaa, kuoleman aikaan ja kuoleman jälkeen

Ennen kuolemaa (perimortem) tai kuoleman aikaan (antemortem) tehtyjen rituaalisten uhraamismenetelmien tulkitseminen perustuu monitieteelliseen tutkimukseen, jossa on turvauduttava eri löytöaineistoihin. Kustakin uhraamismenetelmästä jää omanlaisensa jäljet luustoon, joten osteologinen materiaali toimii loistavana indikaattorina varsinkin ennen kuolemaa tehdyistä uhrirituaaleista. Ongelmana mayauhrien tafonomisessa tutkimuksessa on kuitenkin luuaineiston huono kunto ja postdepositionaalisten prosessien muovaamat luut (Tiesler & Cucina 2006: 505). Ennen kuolemaa tai kuoleman aikaan tehtyä rituaalista uhraamista voi olla hankala erottaa luusta, mikäli se ei ole säilynyt hyvin tai siihen on vaikuttanut esimerkiksi eroosio tai haudanryöstäjien toiminta. Ongelmana ovat myös kaivaustekniset yksityiskohdat, sillä kaikkia luita ei pystytä aina tavoittamaan kaivauksissa. Nykyaikaiset lääketieteelliset kokeet ruumiilla sekä muut tafonomisen tutkimuksen periaatteet mahdollistavat luuaineistosta tehtävän tarkan tutkimuksen, jonka avulla voidaan selvittää, mihin aikaan henkilön vamma on syntynyt. Näin tafonominen tutkimus voi muodostaa hyvän pohjan mayojen rituaalisen uhraamisen tutkimukselle. (Tiesler & Cucina 2006: 494–495)

Ennen kuolemaa, kuoleman aikaan tai kuoleman jälkeen tapahtuneet vammat on mahdollista tunnistaa luustosta eri menetelmin, joista käyttökelpoisin tapa rituaalisen uhraamisen tutkimisessa on vamman parantumismerkkien havainnointi. Luu tutkitaan mikroskoopeilla tai kuvantamismenetelmillä, ja tulkintoihin vaikuttavat huomattavasti luuaineiston kunto, ikä ja käytetyt kaivausmenetelmät. Uuden luun muodostuminen kestää viikkoja, ja vasta kolmannen viikon jälkeen uusi luu on kalkkeutunut. Luuhun syntynyt vamma alkaa osoittaa parantumisen merkkejä aikaisintaan viikon kuluttua, minkä takia on mahdollista sanoa, onko vamma tullut uhrin yhä eläessä vai uhrin ollessa jo kuollut. Esimerkiksi kallon murtumaa voidaan tulkita murtuman reunojen värin perusteella: mikäli murtuman reunat ovat muuta kalloa vaaleammat ja reunat ovat terävät, on vamma tapahtunut yleensä kuoleman jälkeen. Vamman reunojen kulma on tässä tapauksessa myös suora, kun taas ennen kuolemaa sattuneen vamman reunojen kulma on viisto. (Pinhasi & Mays 2008: 310–312)

Leikkausjälkiä selkänikamissa. Löydöt Becánista (a), Calakmulista (b) ja Palenquen temppelistä (c). (Tiesler & Cucina 2006: fig. 11).

Leikkausjälkiä selkänikamissa. Löydöt Becánista (a), Calakmulista (b) ja Palenquen temppelistä (c). (Tiesler & Cucina 2006: fig. 11).

Ruumiinosien poistaminen uhrausrituaaleissa

Sydämen vetäminen ruumiista jättää erilaisia jälkiä luuaineistoon riippuen siitä, onko poisto tehty ennen vai jälkeen kuoleman. Jäljet riippuvat myös sydämen poistotavasta ja poistossa käytetyistä välineistä, minkä tuloksena syntyvät murtumat tai viiltojäljet luustossa eroavat toisistaan. Ikonografisten todisteiden valossa rituaalisen uhraamisen aikana tehty sydämen vetäminen ruumiista tehtiin äärimmäisen kovaa väkivaltaa käyttäen, mikä johtaisi huomattaviin vammoihin luustossa. Kuoleman jälkeiset rituaaliset ruumiinkäsittelymenetelmät eivät tuottaisi samanlaisia jälkiä. Sydämen poistomenetelmät rituaalisen uhraamisen yhteydessä perustuvat tutkijoiden tekemiin tulkintoihin; vaihtoehtoisia menetelmiä ovat esimerkiksi kylkiluiden takaa tai rintakehän päältä tehty poisto. Jälkimmäisellä menetelmällä uhri menisi tajuttomaksi hyvin pian keuhkojen romahdettua, mikä antaisi mahdollisuuden poistaa sydän sen yhtä sykkiessä. (Tiesler & Cucina 2006: 494–495)

Sydämen vetämisestä ruumiista on olemassa melko vähän arkeologisia löytöjä klassisen ajan mesoamerikkalaisten kulttuurien alueilta. Vain satunnaisten ruumislöytöjen rintakehistä, kylkiluista tai rintalastoista on löydetty jälkiä rintalastan avaamisesta, mutta useimmiten nämä jäljet tulkitaan kuoleman jälkeisiksi ruumiinkäsittelytavoiksi. Tafonomisten tutkimusmenetelmien avulla esimerkiksi Calakmulista, Palenquesta ja Becánista on löydetty todisteita juuri rituaalisen uhraamisen yhteydessä tapahtuneesta sydämen poistamisesta. Tutkimuksessa käytetyt neljä mayaluurankoa löydettiin temppeleiden lähettyviltä, hautausmaihin liittyvistä rakenteista. Esimerkiksi Calakmulin hallitsijan hautakammion yhteydestä löydettiin nuori nainen ja lapsi. Nuori miesvainaja löydettiin puolestaan temppelin alueelta, ja kaksi muuta vainajaa (vanhempi nainen ja lapsi) olivat haudattu sarkofagin yhteyteen. Kaikkien ruumiiden luurangoista löytyi huomattava määrä jälkiä erilaisista rituaalisista ruumiinkäsittelymenetelmistä, joista lukuisimmat vammat löytyivät nuorelta mieheltä ja vanhemmalta naiselta. Naisten yhteydestä löydettiin myös runsaasti esineistöä. (Tiesler & Cucina 2006: 494–497)

Calakmulin mayakaupungin suurin pyramidi. Kuva: Nicolas Marincic/CC.

Calakmulin mayakaupungin suurin pyramidi. Kuva: Nicolas Marincic/CC.

Luista löydetyt jäljet koostuivat syvistä viilto-, pisto- ja iskujäljistä, jotka ovat kohdistuneet lähinnä vainajien selkänikamiin (yleensä 12. tai 13. selkänikama) tai kylkiluihin. Samanlaisia jälkiä löydettiin myös vanhemman naisen lapaluusta ja useista kylkiluista, vaikka jälkiä ei voitukaan identifioida juuri ennen kuolemaa syntyneiksi. Uhreista löytyi myös runsasti terävän kiviterän tekemiä leikkaavia jälkiä sekä viiltoja selän alueelta. Nämä viiltojäljet olivat suoria ja säännöllisesti tehtyjä. Useista ruumiista löydettiin myös murtumia, joita ei kyetty varmuudella määrittämään ennen kuolemaa syntyneiksi. Eri luurangoista havaitut viiltojäljet muistuttavat kuitenkin huomattavasti toisiaan, sillä viillot olivat jättäneet tietynlaisen jäljen selkärankaan ja –nikamiin. Viiltojäljet oli aiheutettu luuhun suurella voimalla, mistä kertovat kolmionmuotoiset vammat, jotka iskun vaikutuksesta ovat selväpiirteisiä, toiselta puolelta lyhyempiä jälkiä. Jäljet ovat todennäköisimmin aiheutettu pitkällä veitsellä, ja niiden perusteella sydän on poistettu kylkiluiden alapuolelta kohti rintakehää siten, että uhri on sijoitettu ojennettuun asentoon, keho venytettynä äärimmilleen.

Uhrit oli haudattu kuolleen hallitsijan yhteyteen, osa samaan tilaan hallitsijan kanssa, mikä sekin viittaa poikkeukselliseen kuolintapaan. Luiden viilto-, pisto- ja iskujäljet eivät ole voineet muodostua normaalin kuluman, eläinten toiminnan, haudanryöstäjien, kaivausmenetelmien tai muiden kuluttavien postdepositionaalisten prosessien johdosta, sillä suurin osa haudoista oli koskemattomia ennen tutkimusta. Myös luurankojen asento yhdessä jälkien ja haudan sisällön kanssa kertovat ennemmin uhraamisesta. Luiden huono kunto jättää kuitenkin tilaa tulkinnoille, vaikka tapaustutkimuksina tulokset vaikuttaisivat puhuvan ainakin yhtenä vaihtoehtona erittäin selvästi uhraamisrituaaliista, jossa sydän on poistettu.  (Tiesler & Cucina 2006: 495–505)

Arkeologisisen aineiston perusteella on tällä hetkellä vielä hankala sanoa, kuuluiko klassisen aikakauden uhrausrituaaleihin myös suolistaminen ja raajojen poistaminen ennen kuolemaa tai kuoleman aikaan. Varsinaisia arkeologisia todisteita näistä ei ole löydetty, sillä aineisto on ollut monitulkinnallista tai liian huonokuntoista. Raajojen poistamisesta on olemassa useita arkeologisia todisteita, sillä usein on löydetty kalloja, alaleukoja tai pitkiä luita, joissa näkyy kaavinta- ja viiltelyjälkiä. Löydöt ovat lisäksi voineet olla eristettyinä tai erillisinä osina muista hautauksista. Useimmissa tapauksissa raajojen poistamiseen liittyvän uhrirituaalin katsotaan tapahtuneen kuitenkin vasta kuoleman jälkeen. (Tiesler & Cucina 2006: 494)

Yksi Actun Tunichil Muknalin luolan hautauksista Belizessä. Luolan vainajia on pidetty mayojen ihmisuhreina. Kuva: Peter Andersen/CC.

Yksi Actun Tunichil Muknalin luolan hautauksista Belizessä. Luolan vainajia on pidetty mayojen ihmisuhreina. Kuva: Peter Andersen/CC.

Kuoleman jälkeiset rituaalit: nylkeminen, ruumiinosien ja lihan poistaminen

Rituaalisuuteen, kuolemankulttuuriin ja uhraamiseen kuuluu osana myös kuoleman jälkeinen (postmortem) ruumiinkäsittely. Kuoleman jälkeinen ruumiinkäsittely vaihtelee ajallisesti ja alueellisesti ja onkin juuri kulttuurisista lähtökohdista kiinni, säilötäänkö ruumis, muutetaanko sitä vai tuhotaanko se. Mayakulttuurissa kuolemanjälkeinen ruumiinkäsittely oli oleellinen osa hautausrituaaleja ja uskonnollista kokonaisuutta, sillä kuoleman jälkeen tehdyt rituaalit suojelivat ja valmistivat sielun siirtymistä kuolleiden maailmaan turvallisesti. Mayojen hautakonteksteista on kuitenkin löydetty ihmisluuaineistoa, joka ei näyttäisi kuuluvan varsinaisiin kuolemanrituaaleihin. Löydöt ovat usein vaikeasti tulkittavia, sillä rituaaliset ruumiinkäsittelymenetelmät eivät välttämättä kuulu mayojen rituaalisen uhraamisen käytänteisiinkään. Tällöin kyse voi olla kuoleman jälkeisistä uhrirituaaleista. (Martín & Vargas 2007: 102)

Kuoleman jälkeisissä uhrirituaaleissa on esitetty olleen kyse siirtymäriitistä, jossa vainaja menetti kaiken ihmisyytensä ja muuttui inhimillisen ja jumalallisen välitilaksi. Kuten rituaalisen uhraamisen, myös kuoleman jälkeisten uhrirituaalien jälkien todentaminen on huonokuntoisesta luuaineistosta vaikeaa. Rituaaliin liittyvien yksityiskohtien erottaminen sattumanvaraisista on ongelmallista, mutta tällaistakin aineistoa on mahdollista tunnistaa tapauksissa, joissa jäännökset ja kontekstit muodostavat tietyn kaavan. Meksikon Campechesta on tutkittu kaksi mayakohdetta, Calakmul ja Becán, joista kummastakin löydettiin huomattava määrä rituaalisten uhrikäytänteiden merkkejä luuaineistosta. Samoista kohteista löydettiin sydämen poistoon liittyvien rituaalien jälkiä, jotka oli todennettavissa juuri ennen kuolemaa tai kuoleman aikaan tehdyiksi. Luuaineistosta oli havaittavissa myös runsaasti muita erilaisia rituaalisia ruumiinkäsittelytapoja, jotka on tehty kuoleman jälkeen: nylkemistä, ruumiinosien ja/tai lihan poistamista, mahdollista kannibalismia, tulessa polttamista ja luiden uudelleenkäyttämistä. (Martín & Vargas 2007: 102–106)

kuva2

Nylkemisestä jäävät jäljet luun pintaan syntyvät, kun iho poistetaan siten, että luu toimii tukena nylkemisvälineelle ihonpoiston aikana. Nämä jäljet keskittyvät yleensä kallon, olkapään ja solisluun kohdalle, mistä ne näkyvät nylkemiselle ominaisina viiltojälkinä. Nylkemisjäljet ovat kuitenkin harvinaisia, ja niitä on löydettävissä vain yhdestä Calakmulin kallosta. Samalta kohteelta on kuitenkin runsaasti merkkejä ruumiinosien poistamisesta. Jäljet löytyivät pääasiassa pään alueen luista, eli parietalesta (päälaen luu), temporalesta (ohimoluu) ja mandibulasta (alaleukaluu). Jäljet muistuttivat ruumiinosien poiston jälkiä, ja syvimmät leikatuista uurteista sijoittuvat aineistossa yleensä alaleukaluun kulmaan. (Martín & Vargas 2007: 107)

Ruumiinosien irrottamisen lisäksi myös lihan poistamisesta on löydetty runsaasti jälkiä. Luuaineisto on osoittanut, että lihasmassaa ja kudosta luiden ympäriltä poistettiin useimmiten käsien ja jalkojen alueelta. Kädet näyttäisivät olleen yleisimpiä kohteita lihanpoistoon. Eniten merkkejä on havaittu ulnassa (kyynärluu) ja humeruksessa (olkaluu). Radiuksesta (värttinäluu) löydettiin huomattavasti vähemmän jälkiä, ja vaikuttaakin siltä, ettei käden tai jalan puolella (oikea tai vasen) ollut väliä lihan poistossa. Lihaa poistettiin eniten hartia- ja olkalihaksista. Jalkojen lihan poistamisesta kertovat jäljet ovat epävarmempia, mutta mahdollisia jälkiä on löydetty yhdestä vasemmasta fibulasta (pohjeluu). Pohjeluusta löytyneet jäljet keskittyvät lähinnä ojentajalihaksen kiinnittymiskohtaan. Käsien ja jalkojen lisäksi lihaa on toisinaan poistettu myös solisluiden sekä pään alueelta. Yhdestä Calakmulin luurangon kallosta löydettiin jälkiä kasvojen pehmeiden kudosten poistamisesta, minkä lisäksi myös kaulan nikamissa esiintyi jälkiä, jotka vaikuttaisivat syntyneen niskan kudosten poistamisesta pään irrottamisen jälkeen. Irrotettu pää löydettiin erillisenä löytönä kaulanikamien yhteydestä.  (Martín & Vargas 2007: 107–109)

Monet uhrausrituaaleissa käytetyistä veitsistä oli valmistettu obsidiaanista, jolla oli mayoille erityistä symbolista merkitystä.

Monet uhrausrituaaleissa käytetyistä työvälineistä oli valmistettu obsidiaanista, jolla oli mayoille erityistä symbolista merkitystä.

Kannibalismi

Kannibalismia on erittäin hankala todentaa arkeologisten luuaineistojen pohjalta, mikä lisää sen epävarmuutta osana mayojen kuolemanjälkeisiä uhrirituaaleja. Kannibalismitulkintoja on tehtävä todella varovasti, ja useimmiten kyseessä onkin oletus siitä, että osteologisen aineiston perusteella kannibalismi on voinut olla yksi mahdollinen uhrirituaali. Kannibalismin jäljiksi luetellaan tietynlaiset viiltojäljet, joita löydetään myös ihmisten ruuaksi käsitellyistä eläinten luista (Pérez et al, 2012: 207). Viillot ovat yhdensuuntaisia ja vierekkäisiä, ja ne keskittyvät tavallisesti kasvojen alueelle tai kehon lihapitoisiin kohtiin, minkä lisäksi luita on voitu halkaista ja keittää luuytimen esiinsaamiseksi (ibid). Becánista löydettiin ihmisluita yhdessä sellaisten eläinluiden kanssa, joissa näkyi merkkejä teurastuksesta, uudelleenkäytöstä ja polttamisesta (Martín & Vargas 2007: 111). Calakmulista löydetty aikuinen ja imeväisikäinen lapsi voidaan myös lukea mahdollisiin kannibalismiepäilyihin, sillä näiden vainajien luissa havaittiin useita viiltojälkiä sekä merkkejä tulessa polttamisesta tai keittämisestä (ibid). Todisteiden ollessa pienimuotoisia ja monitulkinnallisia, on kuitenkin mahdollista, ettei kyseessä ole ollut kannibalismi vaan esimerkiksi luiden uudelleenkäyttö ja polttaminen vahingossa.

Luiden polttaminen tulessa ja uudelleenkäyttö

Luiden polttaminen on nähty läpi historian tavallisena kulttuurisena ruumiinkäsittelymenetelmänä, ja tapa esiintyy myös mayojen hautajaismenoissa lähinnä myöhäisklassisena aikana. Muutamien Calacmulin klassisen aikakauden luulöytöjen erikoispiirteenä oli kuitenkin korkeissa lämpötiloissa poltetut luut, vaikka tämä onkin yleensä lliitetty eläinluiden tai artefaktien polttamiseen. Poltetut ruumiit olivat joko kokonaisia tai käsiteltyjä siten, että liha oli poistettu ennen polttamista. Poltetut luut löytyivät eräänlaisina kätköinä tai erillisinä hautauksina suuremman hautauksen sisältä, esimerkiksi irrotettu ja poltettu pää, joka löytyi omana hautauksenaan toisen hautakontekstin alueelta. Becánista ja Calakmulista löydettiin myös muutamia ihmisluita, joita oli poltettu, viillelty ja hiottu uudelleenkäyttöä varten. Tällaisia löytöjä tehtiin sekä varsinaisten hautausten että mahdollisten kuoleman jälkeisten rituaalilöytöjen yhteydestä, ja osaa niistä oli käytetty tai hiottu useamman kerran. Joissain pitkissä luissa oli myös spiraalimurtumia. (Martín & Vargas: 109–113)

Rituaalinen uhraaminen osana sodankäyntiä

Mayakulttuurin harjoittama rituaalinen uhraaminen liittyi osittain myös sodankäyntiin. Etenkin klassisen aikakauden sotaisuuksiin liittyi oleellisena osana myös rituaalisuus, joka näyttäytyi usein juuri kuoleman jälkeisenä uhrirituaalina. Sodankäynnin yhteydessä mayat ottivat suuria määriä vankeja, joiden uhraamistavat poikkesivat muista rituaaliuhreista. Sotavankeja silvottiin osana uhraamista, ja uhrit haudattiin yleensä epäselviin hautauksiin. Yksi sotavankien yleisimmistä uhraustavoista oli skalpeeraus, joka näkyy kallossa erottuvina samansuuntaisina viiltoina, jotka muistuttavat hieman nylkemisjälkiä. Skalpeerausjäljet ovat kuitenkin eri kohdassa nylkemisjälkiin nähden, ja näitä jälkiä sisältävät löydöt ovat peräisin erilaisista konteksteista. Historiallisten lähteiden mukaan sotavankien sormia, hampaita ja muita ruumiinosia irrotettiin, minkä lisäksi heidän ruumiinsa saatettiin polttaa. Jäänteinä saattoi myös olla vain poltettuja päitä.  (Piehl & Awe 2010: 55–57)

Sotavankien mestausta keramiikka-astian kuvituksena. Kuva: Justin Kerr/Mayavase Database.

Sotavankien mestausta keramiikka-astian kuvituksena. Kuva: Justin Kerr/Mayavase Database.

Rituaalinen uhraaminen mayojen ikonografiassa

Arkeologisten todisteiden lisäksi mayojen kuvataiteesta ja hieroglyfeistä löytyy paljon todisteita rituaalisesta uhraamisesta. Arkeologiset ja ikonografiset löydöt tukevatkin monin tavoin toisiaan. Kuvat luovat uhraamistavoista osittain monimuotoisempaa kuvaa, sillä kaikki rituaaliset menetelmät tai niiden harjoitustavat eivät näy arkeologisessa aineistossa. Kuvien tulkinnassa on kuitenkin oleellista tuntea myös arkeologiset löydöt, sillä historiallisten lähteiden taustalla on aina subjektiivinen tekijä kuvien tarinoille.

Mayojen klassisen ajan ikonografian tavallisia rituaalisen uhraamisen kuva-aiheita ovat mestaukset. Klassisen ajan keramiikassa tai veistetyissä monumenteissa mestausten esitetään usein liittyvän pallopelien rituaaleihin, joissa häviäjät saatettiin mestata. Mestauksia tapahtui kuvien ja niihin liittyvien tekstien mukaan myös tiettyjen aikakausien päätyttyä. Ikonografisten lähteiden mukaan planeetat ja niiden liikkeet määräsivät sotien lisäksi myös rituaalisen uhraamisen aikataulun. Tämä korostuu erityisesti hieroglyfeissä, joissa ihmisiä tuotiin uhrattavaksi vuosittaisissa astronomisissa tapahtumissa, jotta jumalat pysyisivät tyytyväisinä. Suuri osa rituaaleista ajoittui tiettyihin aikaväleihin, jotka liittyivät mayakalenterin sykleihin. Tällaisia aikakausia edusti esimerkiksi k´atun –aikakauden loppu, eli noin 20 vuoden syklin päättyminen. (Vail & Hernández 2007: 122–133, 145)

Klassisen aikakauden alun ikonografiassa oli myös tavallista, että kuva-aineina toimi sekä sidottu vanki että tämän vangitsija. Arkeologissa aineistoissa esiintyvää sydämen vetämistä ruumiista esiintyy klassisen ajan taiteessa harvoin, sillä se yleistyy vasta myöhäisklassisella kaudella. Muutamia esimerkkejä sydämen poistosta on kuitenkin löydetty, lähinnä Piedras Negras Stelasta ja joistakin keramiikkalöydöistä. (Vail & Hernández 2007: 122–127)

Kiveen kuvattu mestaus Chichen Itzassa. Vasemmalla oleva henkilö pitelee oikeanpuoleisen henkilön päätä samalla kun ihmisuhrin kaulasta virtaa veri käärmeiden muodossa. (Creative Commons)

Kiveen kuvattu mestaus Chichen Itzasta. Vasemmalla oleva henkilö pitelee oikeanpuoleisen henkilön päätä samalla kun ihmisuhrin kaulasta virtaa veri käärmeiden muodossa. (Creative Commons)

Verenvuodatus

Monissa muinaisissa mesoamerikkalaisissa kulttuureissa verenvuodatus oli osa uskonnollisesti sekä poliittisesti kehittynyttä rituaalimaailmaa, ja sitä harjoitettiin myös mayojen parissa. Rituaalin laajasta levinnästä huolimatta sen toteutustavoissa oli huomattavia kulttuurisia eroavaisuuksia, joita voidaan havaita vain historiallisten lähteiden avulla. Arkeologinen aineisto antaa löytöjen puolesta mahdollisuuden tarkastella verenvuodatusrituaalia siinä käytettyjen työvälineiden kautta. Samoja esineitä on löydetty myös mayateksteistä tarkasti esitettyinä kuvina. Verenvuodatusrituaalista onkin saatavilla hyvin yksityiskohtaista tietoa, sillä rituaalin käytänteitä esitetään monipuolisesti mayojen klassisen ajan ikonografiassa. Kuvat kaiverrettiin yleensä kivimonumentteihin tai maalattiin keramiikan pintaan, ja ne ovat hyvin yksityiskohtaisia sekä sisältönsä että muotonsa puolesta. (Munson, Collard & Macri 2014)

Verenvuodatusrituaalissa kehon eri osia lävistetään ja rei’itetään erilaisten työvälineiden avulla, ja kyseessä on hyvin henkilökohtainen uhraus. Yleisin kuvallinen esitystapa on yksittäisistä henkilöistä koostuva teos, jossa henkilöt lävistivät kieliään tai peniksiään. Rituaali suoritettiin myös lävistämällä poskia, korvia, alahuulia tai genitaalialueita. Itse rituaalin lisäksi kuvissa esitellään rituaalinsuoritusvälineitä: obsidiaani- tai piiteriä, luulävistimiä, piikkejä, kulhoja lansetteineen, köysiä ja kaarnapaperia. (Munson, Collard & Macri 2014, Vail & Hernández 2007: 134)

Verenvuodatusrituaali nähdään yleisesti oleellisena osana mayakulttuuria, mutta varsinaisia tekstiviitteitä rituaalista on löydettävissä vain muutamilta kohteilta Usamacinta-joen ja maya-alueiden etelä-itä–akselilla. Rituaalisen verenvuodatuksen voi nähdä taiteen keinoin esitettynä perinteikkäänä mayaeliitin harjoittamana rituaalina, jossa myös hallitsijan rooli korostui. Mayahallitsijan on tulkittu osoittaneen olevansa oikea hallitsija vain verenvuodatusrituaalin kautta, minkä lisäksi hallitsija osoitti rituaalilla sitoutumisensa mayayhteiskuntaan. Etnohistoriallisten lähteiden mukaan verenvuodatusrituaali on kuitenkin ollut käytössä myös laajemmin, eliitin ulkopuolella. (Munson, Collard & Macri 2014)

Kuningas Yaxchilanin puoliso Xok suorittaa verenvuodatusrituaalia.

Kuningas Yaxchilanin puoliso Xok suorittaa verenvuodatusrituaalia. Steele 600-luvun lopusta.

Muinaisten mayojen rituaalinen uhraaminen oli monitahoinen uskonnollinen ja poliittinen kokonaisuus, joka ulottui sekä kuolemaa edeltävään että jälkeiseen tilaan. Rituaalin keskiössä oli ihminen, jonka matka kohti jumalia alkoi uhrauksessa. Ennen kuolemaa tai kuoleman aikaan suoritettavia rituaalisia uhraamisen keinoja oli useita erilaisia, ja niiden historiallista paikkansapitävyyttä voidaan peilata arkeologisiin ja tafonomisiin tutkimustuloksiin. Näin tulkinnat moninaistuvat, ja historiallisten lähteiden avulla tehtyjä tulkintoja voidaan varmentaa luotettavammin. Ennen kuolemaa aloitetut rituaalit sisälsivät uhrin fyysistä olemusta rikkovia teokoja, joissa esimerkiksi sydän tai muita ruumiinosia irrotettiin uhrista. Kuolemaa edeltävät rituaalitoimitukset ovat kuitenkin ainakin osittain päällekkäisiä kuoleman jälkeisten ruumiinkäsittelytapojen kanssa. Kuoleman jälkeen tehdyt rituaalit ovat todennäköisesti paljon moninaisempia kuin ennen kuolemaa toteutetut teot. Tutkimusmenetelmien kehittyessä, ja esimerkiksi tafonomisen analyysin avulla, arkeologinen aineisto voi kertoa uhrausrituaaleista tulevaisuudessa huomattavasti enemmän.

Käytetyt lähteet:

Ardren, T. 2011. Empowered Children in Classic Maya Sacrificial Rites. Childhood in the Past 4, 2011: 133–145.

Henderson, J. S. 1981. The World of Ancient Maya. Cornell University Press, Ithica and London.

Pinhasi, R. & Mays, S. (eds) 2008. Advances in Human Pathology. John Wiley & Sons Ltd, Englanti.

Mártin, C. M. & Vargas, M. S. 2007. Posthumous Body Treatments and Ritual Meaning in the Classis Period Northern Petén. A Taphonomic Approach. In: New Perspectives on Human Sacrifice and Ritual Body Treatments in Ancient Maya Society: 102-119. Springer Science + BusinessMedia, LLC, USA.

Munson, J., Amati, V., Collard, M. & Macri, M. J. 2014. Classic Maya Bloodletting and the Cultural Evolution of Religious Rituals: Quantifying Patterns of Variation in Hieroglyphic Texts. PLoS ONE 25.9.2014.

Piehl, J. C. & Awe, J. 2010. Scalping as a component of terminus structure ritual at the site of Baking Pot, Belize Valley. Research Reports in Belizean Archaeology, Vol. 7: 55-64.

Pérez, V. R., Harrold, R. P. & Martin, D. L. 2012. The Bioarchaeology of Violence. Bioarchaeological Interpretations of the Human Past: Local, Regional, and Global Perspectives. University Press of Florida.

Schmidt, P., Garza, M. & Nalda, E. (eds). 1998. Maya. Cartiere Burgo, Milan.

Tiesler, V. 2007. Funerary or Nonfunerary? New References in Identifying Ancient Maya Sacrificial and Postsacrificial Behaviours from Human Assemblages. In: New Perspectives on Human Sacrifice and Ritual Body Treatments in Ancient Maya Society: 14-44. Springer Science + BusinessMedia, LLC, USA.

Tiesler, V. & Cucina, V. 2006. Procedures in Human Heart Extraction and Ritual Meaning: A Taphonomic Assessment of Anthropogenic Marks in Classic Maya Skeletons. Latin American Antiquity, Vol. 17, No. 4: 493–501.

Vail, G. & Hernández, C. 2007. Human Sacrifice in Late Postclassic Maya Iconography and Texts. In: New Perspectives on Human Sacrifice and Ritual Body Treatments in Ancient Maya Society: 120-164. Springer Science + BusinessMedia, LLC, USA.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s