Haastattelut

Haastattelussa Turun yliopiston arkeologian lehtori Kristiina Korkeakoski-Väisänen

Kalmistopiirin haastateltavana kevätlukukauden 2016 päätteeksi eläkkeelle jäävä Turun yliopiston arkeologian oppiaineen pitkäaikainen lehtori Kristiina Korkeakoski-Väisänen.

Kristiina Korkeakoski-Väisänen toimistossaan viimeisenä työpäivänä ennen eläkkeelle jäämistä. Kuva: Turun yliopisto/Arkeologia

Kristiina Korkeakoski-Väisänen. Kuva: Juha Ruohonen/Turun yliopisto.

Kuinka päädyit arkeologiksi ja minkälainen urasi on ollut?

Päädyin arkeologiksi sattumalta. En edes muista miten valinta lopulta tapahtui. Päätymiseni juuri arkeologiksi kuitenkin tapahtui vasta opiskeluaikanani, sillä aina laudatur-(syventävät) opintoihini saakka häilyin, jatkuvasti mieltäni muuttaen, arkeologian ja kansatieteen välillä.

Kouluaikana olin kiinnostunut mm. Amerikan tasankointiaanien elämästä ja kulttuureista. Luin niistä kaiken käsiini saamani. Samoin Mongolia-kiinnostukseni alkoi jo lukiossa. Paimentolaiskulttuureissa oli ja on jotain erityisen kiehtovaa. Museoissa olin käynyt paljon jo lapsena, jopa pienet kotiseutumuseot olivat minulle tuttuja. Museot ja museotyö siis kiinnostivat.

Meille ostettiin ensimmäinen televisio jo 1958, ja tutustuin arkeologiaan sitäkin kautta heti, kun televisiossa alettiin näyttää arkeologiaan liittyviä dokumentteja. Kolmas erityinen kiinnostukseni kohde olivat ja ovat edelleen Australian aboriginaalit ja heidän historiansa, uskomuksensa, tapansa ja taiteensa. Näiden elämään muistaisin tutustuneeni erityisesti ensin televisiossa.

Suomen muinaisuudesta sen sijaan en tiennyt mitään. Minun kouluaikanani ei esihistoriasta koulussa puhuttu. Lukioajalta muistan, että kävimme tutustumassa Koroisiin ja Korppolaismäkeen, mutta eivät ne silloin olleet millään tavalla arkeologisia vaan historiallisia kohteita, joita tutki historia, ei arkeologia. Pääsykokeeseenkin (1972) luimme Euroopan esihistoriaa käsittelevän artikkelin, muistaakseni Otavan suuresta tietokirjasta. Muistan jopa, että yksi kysymys koski nauhakeraamista kulttuuria.

Turun Koroisiin Kristiina kävi tutustumassa jo koulussa. Aiemmin vain historioitsijoiden tutkimuskohteena ollut paikka on nykyisin myös arkeologien tutkima kohde. Kuva: Anssi Koskinen (Wikimedia Commons)

Turun Koroisiin Kristiina kävi tutustumassa lukioaikana. Paikka on yksi Suomen merkittävimmistä keskiajan kohteista. Kuva: Anssi Koskinen (Wikimedia Commons)

Aloitin 1981 syksyllä professori Unto Salon pyynnöstä vt. assistenttina ja tuntiopettajana arkeologiassa ja pidin myös vuosittain tiedekunnan tarjoamana kaikille halukkaille opiskelijoille suunnatun ihmisen esihistoriasta kertovan luentosarjan.

Vuodesta 1985 suurin osa yliopiston tuntiopettajien pätkätöistä muutettiin päätoimiseksi tuntiopettajuudeksi. Näin arkeologiakin sai ensimmäisen vakituisen opettajansa. Vuonna 1990 virkani muutettiin professori Salon aloitteesta arkeologian lehtoraatiksi hakumenettelyn kautta, ja tämän viran sitten sain. Etenin kylläkin etapilta toiselle, mutta työni oli koko ajan lähes sama ja painottui opettamiseen, joskin koko ajan lisääntyvästi. Lehtoraatin myötä toki hallinnolliset tehtävät tulivat myös osaksi työtäni.

Työtäni kyllä arvostan. Minulla on ollut poikkeuksellinen mahdollisuus luoda ensimmäinen varsinainen arkeologian lehtoraatti Suomessa (Oulussa Pentti Koivunen oli klassisen arkeologian lehtori), eivätkä professorit ole koskaan millään lailla pyrkineet puuttumaan työhöni. Aina 1980-luvun alusta 2000-luvun alkupuolelle pidin säännöllisesti luentoja, esitelmiä ja jopa joitakin luentosarjoja myös yliopiston ulkopuolella. Keramiikkakerhomme perustamista, sen toimintaa ja sen piirissä pidettyä monenlaista opetusta (kuten kursseja Helsingin yliopistolle) pidän itse merkittävänä arkeologisena toimintana ja kokeellisen arkeologian avauksena. Tämän toiminnan olisin mielelläni nähnyt jatkuvan.

1980-luvun alussa perustettiin Suomen arkeologinen seura, jonka alkutaipaleella käytiin erittäin mielenkiintoisia ja näköaloja avartavia keskusteluja (seminaareissa ja seuran tiedotuslehdessä) siitä miten arkeologiaa pitäisi opettaa. Keskustelun nokkamiehinä olivat, jo edesmenneet, Anne Vikkula ja Ari Siiriäinen. Myös Turun yliopiston kasvatustieteellinen tiedekunta alkoi järjestää säännöllisesti kaikille halukkaille pedagogisia seminaareja Turussa ja mm. Jyväskylässä. Humanistisesta tiedekunnasta kiinnostusta näitä seminaareja kohtaan osoitti vain kourallinen, muista tiedekunnista huomattavan paljon enemmän. Minä jatkoin osallistumista, paljon oppien, aina 1990-luvun puoliväliin saakka. Nyt pedagogiset opinnot ovat virkaa haettaessa pakollisia.

En varsinaisesti tehnyt uraa, mutta sain luoda jotain uutta, varsin vapaasti ja itseäni toteuttaen. Tämä innosti minua vuosikymmenet. Luentoja tuli kirjoitettua kaikkiaan parisenkymmentä. Esimieheni eivät tätä opetustyötä juurikaan arvostaneet, mutta opiskelijani näyttävät arvostaneen. Josta olen nyt, eläkkeelle jäädessä, todella iloinen.

Samanlaista uutta luovaa pioneerityötä ovat 1980-luvun lopulta alkaen tehneet myös kaikki muinaisjäännöstemme hoidosta vastanneet arkeologimme. Heidänkin työnsä sai ulkopuolelta paljon kiitosta, mutta esimiehet olivat valmiit tämänkin työn ensimmäiseksi lopettamaan 2015. Yleisesti ottaen arkeologiassa elettiin Suomessa 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa monin tavoin innovatiivista ja innostunutta aikaa.

Mittaushommissa Untamalassa 2009. Kuvassa Kristiinalla on edelleen 1970-luvulla hankittu termospullo sekä tietysti Varehuppari. Kuva: Teija Tiitinen.

Kristiina tekemässä mittauksia Untamalassa 2009. Mukana on jo 1970-luvulla hankittu termospullo sekä tietysti Varehuppari. Kuva: Teija Tiitinen.

Minkälaisilla hauta-, kalmisto- ja röykkiökohteiden kaivauksilla olet ollut itse mukana? Mikä niissä on ollut kaikista mieleenjäävintä?

Kesällä 1978 olin Leena Salmion kanssa johtamassa Nakkilan Viikkalan Selkäkankaan monumentaaliröykkiön kaivauksia. Jo se, että professori Salo sai luvan totaalikaivaa tällaisen I luokan muinaisjäännöksen, oli ihme, ja teki kaivauksesta mielenkiintoisen, jännittävän ja ainutlaatuisen. Kaivoimme koko kesän, ja jo heinäkuussa ilmeni, että tutkimuksen suurin haaste oli motivoida kaivajina olleita koululaisia ja työttömiä nostelemaan kiviä päivästä ja viikosta toiseen ilman sen kummempia löytöjä.  Arkun ja kehärakenteet ja palaneita vainajien luita löysimme, mutta yhtään hautaesinelöytöä ei tullut. Ja tietysti löysimme naudanhampaita, jotka otimme talteen ”paremman puutteessa”, vaikka kaikki vakuuttivat niiden olevan resenttejä. ”Palamaton luu ei voinut säilyä pronssikaudelta saakka”, sanottiin.

Selkäkangas

Ilmakuva Selkäkankaan röykkiöstä kaivausten aikaan. Kuva: Bläuer et al. 2013, fig. 13. (Porin Lentopalvelu Oy/J. Forsman. Turun yliopiston arkeologian oppiaineen arkisto).

Seuraavana kesänä (1979), viimeisenä opiskeluvuotenani, siirryin (assistentti Jukka Luodon sijaisena) vetämään kaivauksia Sastamalan (Vammalan) Hiukkasaaren polttokenttäkalmistoon. Polttokenttäkalmistojen kaivauksia johdin sitten opetuskaivauksena kesällä 1982 Liedon Pahkan Pahamäessä, 1993 Liedon Sauvalan Ylipäässä ja 1995 Liedon Vanhalinnan Aittamäessä. Nämäkin olivat rakenteellisesti mielenkiintoisia kenttätutkimuksia, ja Pahamäessä ja Aittamäessä alla oli myös roomalaisaikainen kalmisto. Mutta parasta antia lienee ollut työnteko arkeologiaa opiskelevien ja joskus arkeologiaa harrastavienkin kanssa. Mielenkiintoa, motivaatiota ja innostusta kaivajilla riitti! Ja tietysti aina yhtä sykähdyttävää on tehdä löytö. Saviastianpalakin sykähdyttää, eikä tämä tunne ole vuosikymmenissä kadonnut.

Minulla oli opettajana alusta saakka periaatteena, etten opetuskaivauksin kerännyt tutkimusaineistoa itselleni vaan aineisto oli aina ensisijaisesti opiskelijoiden käytössä. Aittamäen ja erityisesti Niuskalan Kotirinteen asuinpaikkakaivauksien aineistoja käytettiinkin kiitettävästi opinnäytetöissä.

Jouko Pukkila, Markus Hiekkanen ja Kristiina Vanhalinnan opetuskaivauksilla 2008.

Jouko Pukkila, Markus Hiekkanen ja Kristiina Liedon Vanhalinnan opetuskaivauksilla 2008.

Mutta jäi minullekin jotain kirjoitettavaa. Suuri ja innostava yllätys oli, että sain Maatalouden tutkimuskeskuksen projektin ja erityisesti Auli Bläuerin kanssa yhdessä palata Viikkalan röykkiön pariin lähes 40 vuoden jälkeen. Naudan hampaat osoittautuivat olevan peräisin Suomen vanhimmasta naudasta ja mitä ilmeisemmin niillä oli röykkiössä rituaalinen merkitys. (Artikkeli: Auli Bläuer, Kristiina Korkeakoski-Väisänen, Laura Arppe, Juha Kantanen, 2013: Bronze Age Cattle Teeth and Cramations from a Monumental Burial Cairn in Selkäkangas, Finland: New Radiocarbon Dates and Isotopic Analysis. Lue lisää Kalmistopiiristä: Nakkilan nauta ja pronssikautinen hautausrituaali.) Tällainen tutkimus ei olisi ollut mitenkään mahdollista 1980-luvulla.

Vuonna 2015 Auli teki toisestakin tutkimuksestani merkityksellisen. Meiltä on tulossa vielä 2017 yhteisartikkeli ”Erään rautakautisen kalmiston anatomia”. Siinä tarkastelemme A. M. Tallgrenin ja minun tutkimaani, ilmeisesti Suomen ainoaa totaalikaivettua, polttokenttäkalmistoa Liedon Sauvalan Ylipäässä Aulin tekemän luuanalyysin ja löytöjen uudelleen arvioinnin pohjalta.

Jokaisella kaivauksellani on ollut valtavan hauskaa! Mottoni olikin kauan ja taitaa kyllä olla vieläkin ”Nauraen läpi elämän”. Opetuskaivauksilla varsinaisesti tutustuin opiskelijoihini ja alkuaikoina monen kanssa syntyi jopa ystävyys. Tämä on ymmärrettävää, koska aloittaessani opettajana olin vasta 30-vuotias ja 1980-luvulla monet aloittivat arkeologian opiskelun vasta myöhemmällä iällä. Ikäeromme siis saattoi olla hyvinkin pieni tai minä olin jopa oppilastani nuorempi.

Kristiina toimi oppaana Selkäkankaan monumentaaliröykkiöllä arkeologian oppiaineen kevätretkellä 2016. Kuva: Anniina Laine.

Kristiina oppaana kaivamallaan Nakkilan Viikkalan Selkäkankaan monumentaaliröykkiöllä arkeologian oppiaineen kevätretkellä 2016. Kuva: Anniina Laine.

Mitkä ovat olleet keskeisimpiä tutkimusintressejäsi?

Keramiikkaan ja ympäristöön/maisemaan liittyvissä kirjoitteluissani olen ollut sydämellä ja innostuksella mukana. Kiinnostus saviastioiden valmistamisen ja käytön tutkimiseen syttyi, kun turkulaisopiskelijoiden ainejärjestö Vare pyysi minua keramiikkakerhon vetäjäksi 1989. Jo parin kauden jälkeen halusin todella oppia jotain saviastioiden valmistuksesta ja olinkin kahtena kesänä Taideteollisen korkeakoulun keramiikkakursseilla Kankaanpäässä. Hienot opettajat! Opin valtavasti saviastioiden valmistuksen perusteista. Minulle tärkeiksi nousivat keramiikkateknologia ja keramiikkaekologia.

Syksyllä 2007 olin EAA-tapaamisessa Zadarissa, Kroatiassa. Siellä sain lopullisen herätteen pohtia ja tutkia muinaisjäännösten suhdetta ympäristöönsä. Liitin tämän opetukseeni, kirjoitin jotain, mutta ehkä merkityksellisimpiä olivat Museovirastossa pidetyt seminaariesitelmät: ”Viljelijän kulttuurimaiseman synty – elinkeinojen, maankäytön ja ympäristömuutoksen vaikutus maisemaan Turun muinaislahdella” (seminaarissa Elävää muinaisuutta etsimässä – perinnemaisemat kulttuuriperinnön verraton datapankki 2011) ja ”Onko elinvoimainen arkeologinen kulttuuriperintö arvotavoitteena Turussa?” (seminaarissa Muinaisjäännösten merkittävyyden arviointi 2013). Näistä esitelmistä sain paljon palautetta ympäri Suomea.

Myös artikkelin ”Arkeologia tarvitsee humanistisia tieteitä, luonnontieteitä, yhteiskuntatieteitä, lääketiedettä…. Mitä arkeologi tarvitsee? ” (2003) kirjoitin sanomisen palosta, en velvollisuudesta. Tämä artikkeli syntyi syksyllä 2000 alkanutta HOPS-ohjausta kehitellessä ja ohjauksen hakiessa uomiaan. Miten minä ohjaan oppilaitani? En tiedä vaikuttiko tämä käytännössä mitenkään, mutta ainakin minua pyydettiin Helsinkiin pitämään pääesitelmä arkeologien työllistymistä käsittelevässä seminaarissa.

Ja tietysti palaaminen jo edellä mainittuihin tutkimuskohteisiini (Nakkilan Viikkalan Selkäkangas  ja Liedon Sauvalan Ylipää) yhteistyössä arkeo-osteologi Auli Bläuerin kanssa.

Astioiden valmistukseen ja käyttöön liittyvät kysymykset ovat olleet Kristiinan sydäntä lähellä. Kuvassa Kuralan Kylämäessä vuonna 2004 järjestetty Kristiinan vetämä kokeilu keramiikan pinnan mustuttamisesta. Kokeilussa poltettiin astioita oljilla vuoratussa, peitetyssä maakuopassa, tarkoituksena saada aikaan rautakautisissa astioissa tyypillinen musta pinta.

Astioiden valmistukseen ja käyttöön liittyvät kysymykset ovat olleet Kristiinan sydäntä lähellä. Kuvassa aloitellaan Kuralan Kylämäessä vuonna 2004 Kristiinan vetämänä järjestettyä kokeilua keramiikan pinnan mustuttamisesta. Astioita poltettiin lopulta oljilla vuoratussa, hiekalla peitetyssä maakuopassa lähes hapettomissa oloissa, tarkoituksena saada aikaan rautakautisille astioille tyypillinen musta pinta. Osa astioista värjäytyikin onnistuneesti.

Mitä mieltä olet nykyisin varhaisimmista tekemistäsi tutkimuksistasi, esimerkiksi gradustasi?

Kai tähän pitää vastata itselleen armeliaasti: ”Graduni ja muu kirjoitteluni ovat aikansa tuotteita”. Opetukseksi tuleville gradun tekijöille lyhyt kertomus, miten sain graduni aiheen ja mitä siitä seurasi:

Isäni suku on kotoisin Turun läheltä, Yläneeltä. Kun 1970-luvulla alkoi uusi orastava hautatutkimus rantautua Suomeen, halusin minäkin tehdä hautoihin ja erityisesti Yläneen Anivehmaanmäen kalmistoon liittyvän pro gradu -työn. Museoviraston tutkija Anna-Liisa Hirviluoto oli kaivanut siellä 1960-luvulla. Minulle pyydettiin tätä aineistoa Museovirastosta, mutta sieltä ilmoitettiin, että se on varattu Hirviluodolle eikä sitä voi saada käyttöön. – Ei Hirviluotokaan siitä tutkimusta koskaan tehnyt, mutta sai pitää aineistoa varattuna vuosikymmeniä, kuolemaansa saakka.

Minä olin siksi pettynyt, että ilmoitin tekeväni graduni ihan mistä tarjottavasta aiheesta tahansa (ja taas kerran ajattelin vaihtavani pääaineekseni kansatieteen). Tuohon aikaan graduja teetettiin niin Helsingissä kuin meilläkin esineellisenä perustutkimuksena. Niin kävi nytkin: ”Viikinki- ja ristiretkiajan rannerenkaat ja niiden ornamentiikka”. Tylsä, haasteeton aihe ja tylsä lopputulos. Mutta pääasia täyttyi eli tein opinnäytetyöni – en kuitenkaan innolla vaan sisulla. Valitkaa siis tutkimusaiheenne itse tai ottakaa vastaan vain aihe, joka teitä aidosti kiinnostaa! Opinnäytetöiden tekemisessä täytyy kuitenkin aina olla mukana myös sisua!

Hangosta löytynyt viikinkiaikainen rannerengas. Kristiinan pro gradu Manner-Suomen viikinki ja ristiretkiajan rannerenkaat ja niiden ornamentiikka on julkaistu Karhunhammas-sarjassa 1981 (Karhunhammas 5).

Hangosta löytynyt viikinkiaikainen rannerengas. Kristiinan pro gradu Manner-Suomen viikinki- ja ristiretkiajan rannerenkaat ja niiden ornamentiikka on julkaistu Karhunhammas-sarjassa 1981 (Karhunhammas 5). Kuva: Finna.fi.

Mikä arkeologinen kohde on Suomessa tai muualla tehnyt erityisen vaikutuksen?

Vaikuttavia muinaisjäännöskohteita on Suomessakin paljon. Röykkiöt ovat todella mielenkiintoisia, erityisesti nyt kun tietää, että niistä on niin moneksi.

Ensimmäiseksi mieleeni tuli kuitenkin Liedon Vanhalinna, ja erityisesti sen rautakauden jälkipuolen, linnavuoren ja sen rinteiden, Aittamäen, Pahkan kylän Pahamäen, sekä Sauvalan kylän kalmistojen, Hämeen härkätien ja Aurajoen muodostama, linnavuorelta visuaalisesti hallittava kokonaisuus. Samalla katsomalla voi nähdä myös jäännösten nykyisen ja muinaisen maiseman – Turun muinaislahti on nähtävissä edelleen koko komeudessaan.

Liedon Vanhalinnan linnavuori ja ympäröivä kulttuurimaisema ilmakuvassa. Kuva: Mikko Kolkkanen.

Liedon Vanhalinnan linnavuori ja sitä ympäröivä kulttuurimaisema muodostavat vaikuttavan kokonaisuuden. Muinaisjäännösten maisema ja ympäristö ovat kuuluneet Kristiinan kiinnostuksen kohteisiin ja hän on käsitellyt teemoja myös opetuksessa. Kuva: Mikko Kolkkanen.

Miten näet yliopistojen roolin arkeologiassa nykyään? Onko se muuttunut urasi aikana?

Mielestäni yliopistojen arkeologian oppiaineiden olisi itse korkea aika ja viimeinen hetki kysyä mikä on yliopistojen rooli arkeologien kouluttamisessa? Pelkään pahoin, että etsikkoaika yliopistojen yhteisille keskusteluille on jo menetetty. Joitakin kysymyksiä, joihin pitäisi hakea vastauksia laajojen yhteisten (arkeologiassahan lähes kaikki tuntevat toisensa) keskustelujen pohjalta:

  • Ymmärretäänkö edes yliopistoissa minkälaisia ammattilaisia nykyarkeologia tarvitsee?
  • Onko yhteiskunnassa nykyään muitakin kouluttajia?
  • Ovatko yliopistot todella alan tutkimusjohtajia?
  • Kehitetäänkö alan menetelmiä yliopistoissa?
  • Ymmärretäänkö yliopistossa mitä tarkoittaa yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja miten voidaan vaikuttaa?
  • Halutaanko ylipäätään nähdä arkeologiakin osana muuttuvaa yhteiskuntaa?
  • Mikseivät yliopistojen arkeologian oppiaineet, museovirasto ja arkeologista toimintaa harjoittavat museot pysty valtakunnallisesti keskustelemaan?

Eli yliopistojen arkeologian oppiaineiden roolin pitäisi olla vuosikymmenien aikana muuttunut, ja sen pitäisi olla muutoksessa jatkuvasti. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että arkeologian oppiaineet ovat pysähtyneisyyden pesäkkeitä. Kannatan yliopistojen profiloitumista. Yhteistyö eri opinahjojen välillä vaatii sosiaalisesti älykkäitä ja kommunikointiin kykeneviä ihmisiä!

Kristiina leikkaa Kalmistopiirin kalmistokaivauskakkua arkeologian seminaarihuoneessa 2014.

Kristiina leikkaa Kalmistopiirin kalmistokaivauskakkua arkeologian seminaarihuoneessa 2014.

Koulutetaanko Suomessa liikaa/sopivasti arkeologeja?

En tiedä liikaako vai sopivasti, mutta sen tiedän, että 2000-luvulta alkaen työnantajat ovat suhtautuneet pääaineenaan arkeologiaa lukeneisiin arvostavasti. Arkeologiksi toki päätyy vain harva valmistuneista, mutta useimmat ovat löytäneet mielenkiintoisia muita tehtäviä. Tutkintotodistus ei enää olekaan ainoa meriitti. Nykyään ihan julkisesti valinnanperusteeksi ilmoitetaan yhteistyökykyisyys ja sopivuus. Arkeologia pääaineena ei missään nimessä ole enää dismeriitti laajemmillakaan työmarkkinoilla, vaikka sitä se kyllä saattoi olla vielä 1990-luvullakin. Moni asia arkeologin koulutuksessa vastaa siis kysyntään.

Minkälainen naisten asema on mielestäsi arkeologiassa ja onko se muuttunut jotenkin urasi aikana?

Naisten asema arkeologiassa on sama kuin miestenkin. Ainakin Turussa jo vuosikymmeniä arkeologian valintakokeisiin on osallistunut lähes puolet ja puolet naisia ja miehiä ja useimmiten sisäänottokin on ollut fifty-fifty. Humanistisilla aloilla sen sijaan yleensä naisia pääsee sisälle vähintään 70 prosenttia.

Se, että korkeimmissa asemissa on kuitenkin pääasiassa miehiä, ei johdu mielestäni vallitsevasta epätasa-arvosta vaan siitä, että naiset eivät ota paikkaansa kuten miehet. Pienellä ja jatkuvasti huonosti resurssoidulla alalla jaettavaa on vähän, joten kilpailu on aina kovaa. Toisaalta valitsijoilla on valta ja toivottavasti he tuntevat myös vastuunsa. Jokainen valintapäätös vie arkeologiaa ja sen tulevaisuutta aina johonkin suuntaan. Kaavamaisissa valintakriteereissä pysyminen jähmettää. Rekrytoiminen reippaasti, joskus ns. normaalin ulkopuoleltakin antaa mahdollisuuden uusiin näkymiin! Jotta jotain muutosta saataisiin aikaan, ainakin valintakriteereitä pitäisi ennakkoluulottomasti avartaa. Naiskiintiöistä puhuvat vain miehet, jotka halveksivat naisia. Minkäänlaiseen kiintiöimiseen naiset eivät saa edes suostua. Itse ainakin olen nähnyt itseni koko aikuisikäni miehenmittaisena naisena!

1970-luvulla ja kyllä vielä 1990-luvullakin, naisia vielä vähäteltiin ja tytöteltiin näkyvästi yliopistossakin. Nyt 2000-luvulla sen on oltava loppu.

Professori Jussi-Pekka Taavitsainen ojentaa kukkia Kristiinalle tämän läksiäisjuhlassa. Kuva: Heli Etu-Sihvola.

Professori Jussi-Pekka Taavitsainen ojentaa kukkia Kristiinalle tämän läksiäisjuhlassa. Kuva: Heli Etu-Sihvola.

Miten aiot viettää eläkepäiviä?

Arkeologia kuuluu nuorille ja keski-ikäisille. Seniorit olkoon näkemyksineen ja mielipiteineen eläkkeellä, tai siis minä ainakin. Seuraan ja olen tietenkin edelleen kiinnostunut arkeologiasta, mutta minun vakkani on nyt tyhjä. Eläkepäiviä aion viettää ilman mitään suunnitelmia, aikatauluitta ja vaatimuksitta, kepeästi eläen.

Kalmistopiirin turkulaisaktiivit kiittävät Kristiina Korkeakoski-Väisästä kaikista niistä antoisista luennoista ja luentosarjoista, jotka meitä jo opintojen alkumetreistä lähtien innostivat kaivautumaan yhä syvemmälle muinaistutkimuksen eri kerroksiin. Kiitämme myös kannustuksesta ja ohjeista opintojen ja työelämän eri vaiheissa sekä positiivisista näkemyksistä (ei vain tieteeseen, vaan myös yhteistyöhön ja toisten arkeologien kanssa toimimiseen liittyen), joiden avulla voimme osaltamme viedä arkeologiaa eteenpäin. Mukavia ja leppoisia eläkepäiviä toivottaen,

Ulla Moilanen, Heli Etu-Sihvola, Anniina Laine, Maija Lehikoinen, Janne Rantanen ja Anne-Mari Liira

1 reply »

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s