Hauta-antimet

Rautakautiset ristiriipukset – Todisteita kristinuskon saapumisesta?

Riku Vihervirta – Turun yliopisto

Suomesta on löydetty nelisenkymmentä ristiriipusta, jotka ajoittuivat noin 1000-luvulta eteenpäin. Näistä pieni määrä on löytynyt rautakautisesta ruumishautauksista: eniten hautalöytöjä tunnetaan Varsinais-Suomesta. Proseminaarityössäni vertailin Varsinais-Suomen sekä Ruotsin Birkan haudoista löydettyjä ristiriipuksia. Keskityin hautakontekstiin, sillä Birkan ristiriipushaudat ovat naisten hautoja, kun taas Suomen haudat enimmäkseen miesten. Suomen osalta tulkinnat pohjautuvat täysin esinelöytöihin, Birkan hautauksissa vainajien luurangot ovat säilyneet.

Anne-Sofie Gräslund (2003: 484) on esittänyt, että Birkan naisten haudoista löytyneet ristit kuvastavat kristinuskon leviämistä Skandinaviaan ensisijaisesti naisten kautta. Suomen tilanne vaikuttaisi tähän verrattuna mielenkiintoisen erilaiselta: miksi Suomessa ristiriipuksia on löydetty enemmän miesten haudoista?

Eniten ristiriipuksia on tutkinut Paula Purhonen 1998 ilmestyneessä väitöskirjassaan Kristinuskon saapumisesta Suomeen. Purhonen esitti Nils Cleveen tukeutuen suomalaisten ristiriipushautausten selitykseksi primsignaatiota eli ristinottoa: käytäntöä, jossa henkilö otti vastaan ristin merkkinä aikeestaan kääntyä myöhemmin kristinuskoon. Purhonen pohti esimerkiksi Turun Maarian Taskulasta 1930-luvun kaivauksissa löytyneiden neljän ristiriipuksen ”keskittymän” olevan peräisin vauraiden kauppiaiden haudoista, jotka olisivat ottaneet ristin edistääkseen kaupankäyntiään.

Hopeiset ristiriipukset Kaarinan Ristimäestä, Sysmän Voipala-Lipanmäestä ja Turun Maarian Taskulasta. Kuva: Ritva Bäckman/Museovirasto (Finna.fi).

Ristiriipukset Turun Maarian Taskulasta, Sysmän Voipala-Lipanmäestä ja Kaarinan Ristimäestä. Kuva: Ritva Bäckman/Museovirasto (Finna.fi).

Purhosen väitöskirjaa on kuitenkin kritisoitu: muun muassa Markus Hiekkanen (2001) epäili arvostelussaan, ettei Suomen löytömäärä anna vielä mahdollisuutta erottaa primsignaatioristejä muista risteistä. Purhosen käyttämästä aineistosta myös puuttui Pöytyän (Yläneen) Anivehmaanmäeltä haudasta XVI löytynyt ristiriipus (KM 13962:19), joka muun esineistön perusteella on mielestäni peräisin naisen haudasta.

Keskeinen kysymys on se, ovatko ristit varma osoitus vainajien uskonnosta vai ei. Sinänsä ristejä voisi pitää ”varmoina” todisteina. Unto Salo (2005) on nähnyt myös muunlaisissa rautakautisissa koruissa kristillistä symboliikkaa, mutta esimerkiksi linturiipusten tapauksessa Viron arkeologit tapaavat nähdä ne paikalliseen mytologiaan liittyvinä. Ongelmallista risteissä on hautauskonteksti: jos kyseessä on muutoin esineellinen rautakautinen hautaus, todistaako risti kristinuskosta? ”Ideaalisia” ristihautauksia, joissa vainajalla on ruumishaudassa ainoastaan risti mukanaan, on Suomessa melko vähän.

Purhonen arveli Ian Hodderin terminologiaan tukeutuen Taskulan ristihautojen olevan todisteita ”konfliktitilanteesta” vanhan ja uuden uskon välillä, ja että risteillä vainajat viestittivät vakaumustaan. Miksi vainajat kuitenkin haudattiin ristit mukanaan, mutta muutoin ”perinteisesti?” Hautaan asettamisellahan risti poistettiin käytöstä. Oliko kyseessä ns. varman päälle pelaaminen?

Hauta XVI

Pronssinen ristiriipus Pöytyän (Yläneen) Anivehmaanmäeltä haudasta XVI. Kuva: Museovirasto/Finna.fi

Tutkimuksessani päädyin toteamaan, ettei primsignaatioteorialle ole riittävästi näyttöä. Vaikka ilmiö tunnetaankin, se ei mielestäni aukottomasti selitä ristiriipushautauksia. Miksi viestittäväksi tarkoitettu risti olisi asetettu pois käytöstä sen sijaan, että se olisi annettu seuraajalle? Tämä tuntuisi jättävän jäljelle kaksi selitystä: joko riipukset olivat koruja, joita käytettiin välittämättä niiden symboliikasta, tai sitten niitä käytettiin uuden uskon symboleina mutta perinteisen hautaustavan puitteissa. Tähän liittyvät mielenkiintoisesti Göran Anderssonin tutkimukset, joissa hän havaitsi samanaikaisten ruotsalaisten kalmistojen hautaustavoissa olevan sitä enemmän eroja, mitä kauempana ne olivat kirkon varhaisista keskuksista.

Symbolisen merkityksen tärkeyteen vihjaavat ne muutamat lasten haudat, joissa risti on merkittävin löytö. On hyvin mahdollista, että ristien uskonnollinen merkitys ymmärrettiin. Kanssani samassa proseminaariryhmässä ollut Arttu Tokoi esitti risteistä kuitenkin mielenkiintoisen ajatuksen: hän ehdotti, että ne kertoisivat kristinuskon varhaisen leviämisen vaiheesta, jolloin ristejä käytettiin taikakaluina. Kristinuskon vakiintuessa ja sen opin levitessä ihmisten tietoisuuteen taikakalukäytöstä luovuttiin kristillisten seremonioiden tullessa tärkeämmiksi. Tämän voisi katsoa liittyvän ”väki”-ajatteluun, jossa uskottiin että vainajan henkilökohtaiseen omaisuuteen jäi tämän henkeen liittyviä voimia. Näitä hautoja on kuitenkin löytynyt niin vähän, ettei pitkälle meneviä johtopäätöksiä voida tehdä.

Taskulan haudan 10 krusifiksi löytöpaikallaan in situ. Kuva: Nils Cleve 1938.

Taskulan haudan 10 krusifiksi löytöpaikallaan in situ. Kuva: Nils Cleve 1938.

Aineiston sukupuolijakauma on toinen mielenkiintoinen seikka. Ristiriipushautojen miesvoittoisuus voi hyvin olla tilastollinen harha, koska niitä kaikkia tuskin on löydetty. Se on kuitenkin mielenkiintoista: jos ristit eivät kerro primsignaatiosta, kertovatko ne silti jotakin yhteiskunnan eroista? Vetosiko kristinusko Suomessa kenties enemmän miehiin, naisten tukeutuessa muinaisuskoon? Vai olivatko ristit yksinkertaisesti arvokkaita esineitä, joita varattiin patriarkaalisen yhteiskunnan johtajille? Hautavarustuksen määrä Birkan ristiriipushautojen ja esimerkiksi Taskulan hautojen välillä on huomattava. On kuitenkin muistettava, että Suomen aineiston kohdalla vainajien sukupuoli tavataan määritellä haudan varustuksen mukaan, mikä voi antaa harhaanjohtavia tuloksia.

Aineiston niukkuus tekee yleisten päätelmien tekemisestä vaikeaa. Rikkaiden hautojen tapauksessa voi hyvin esittää, että niistä löytyneet ristit ovat olleet vain korukäytössä. Muutamissa tapauksissa, kuten Mikkelin Visulahden ja Kaarinan Ristimäki II:n lastenhaudoissa on kuitenkin houkuttelevaa ajatella kristillisyyden perusteiden olleen hautaajille tuttuja. Näissä haudoissa ristiriipus on ainoa huomattava koru, mikä antaa syyn olettaa että sen asettamisella oli erityinen merkitys. Visulahden haudasta löytyneellä hopeahelmelläkin voisi väittää olevan jonkinlaista kristillistä symboliikkaa. On tietysti mahdollista, että esineitä on pidetty vain arvokkaina tai taianomaisina hautalahjoina, mutta mikään ei myöskään todista etteivätkö hautaajat olisi tunteneet esimerkiksi kristinuskon teesiä ylösnousemuksesta. Kenties lapsen tapauksessa ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä on tuntunut yhteisöstä houkuttelevammalta?

Kuva: SHH/34000:Bj660

Birkan haudasta löytynyt filigraaniristi. Kuva: SHH/34000:Bj660.

Kristinuskon Suomeen saapumisesta on vielä monia avoimia kysymyksiä. Ristiriipusten osalta olisi mielenkiintoista laajentaa hautakontekstin analysointi laajemmalle, esimerkiksi Karjalan alueelle. Tällöin myös vertailuaineistoa jouduttaisiin laajentamaan ortodoksisiin esineisiin. Ristiriipuksia todennäköisesti tulee löytymään lisää, ja uudet keskittymät voivat parantaa mahdollisuuksia arvioida oliko itä vai länsi vahvempi uuden uskon tulosuunta. On kuitenkin mielenkiintoista, ettei riipuksia tietääkseni tällä hetkellä juuri tunneta varmasti kristillisiksi katsotuista kalmistoista. Ristiriipukset kertovat kristinuskon ensimmäisistä kontakteista Suomeen, mutta kristinuskon vakiintumisesta todistavat vasta ensimmäiset kirkot ja niiden kalmistot.

Lue lisää:

Vihervirta, Riku (2015). Ruumishaudoista löydetyt ristiriipukset kristinuskon indikaattoreina Aurajokilaakson ja Mälarenin alueella. Arkeologian proseminaariesitelmä. Turun yliopisto.

Kirjallisuutta:

Hiekkanen, Markus (2001). Vaatimaton väitöskirja Suomen kristillistymisestä. Arvostelu. Tieteessä tapahtuu 6/2001: 53-56.

Purhonen, Paula (1992). Suomen ristiretkiaikaiset ristiriipukset ja varhainen kristillisyys. Lisensiaatintyö: Helsingin yliopisto, arkeologia.

Purhonen,   Paula   (1998).  Kristinuskon   saapumisesta   Suomeen.   Uskontoarkeologinen   tutkimus. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 106. Helsinki.

Salo, Unto (2005). Risti ja rauta. Kristilliset kuvat, symbolit ja ornamentit Suomen rautakauden löydöissä. Kristinuskon esineellistä kulttuurihistoriaa ennen kirjoitetun sanan aikaa. Emil Cedercreutzin säätiö.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s