Historiallinen aika

Glasgow’n Nekropolis – ”Elävä” viktoriaaninen hautausmaa

Itäisessä Glasgow’ssa kohoavalla kukkulalla sijaitsee viktoriaaninen, kuolleiden kaupungiksi nimitetty hautausmaa. Glasgow’n Nekropolis sisältää noin 50 000 hautausta, mutta 1800-luvulle tyypillisesti vain pieni osa haudoista on merkitty. Hautausmaalla on noin 3500 hautakiveä, ja osa niistäkin on pystytetty muualla menehtyneiden muistoksi (Scott 2005b: 233).

Historioitsija Ronald David Scott (2005b) on väitöskirjassaan käsitellyt Glasgow’n Nekropoliin perustamisen taustalla ollutta kaupunkikehitystä ja vertaillut laajojen hautausmaiden muodostamista Iso-Britanniassa ja Länsi-Euroopassa. Glasgow’n Nekropoliin avaaminen 1833 tapahtui Pariisin Père Lachaisen hautausmaan perustamisen jälkimainingeissa. Iso-Britannian kaupungit olivat kasvaneet räjähdysmäisesti, eivätkä kaikki väestöstä käyttäneet enää paikallisten seurakuntien palveluita. Vanhoilta hautausmailta loppui myös tila, eivätkä ne täyttäneet uusia hygieniavaatimuksia. Uusien, seurakunnista irrallisten, hautausmaiden perustaminen vaati muutoksen lakiin, sillä aikaisemmin hautauksesta ei saanut aiheutua liikevoittoa. Uuden lain 1832 myötä hautajaisissa avautui liiketoiminnan mahdollisuus, mikä oli osaltaan synnyttämässä nykyisten kaltaisia hautaustoimistoja.

11226037_10153317267138645_3819612227736886653_o

Sisäänkäynti hautausmaalle kulkee niin sanottua Huokausten siltaa pitkin. Nimi juontaa juurensa 1800-luvun hautajaissaattueista. Kuva: U. Moilanen.

Keväällä 1833 avattu Glasgow'n Nekropolis oli ensimmäinen puistomainen hautausmaa Skotlannissa. Massiivisten hautamonumenttien teettäminen tarjosi työtä myös lukuisille kuvanveistäjille. Kuva: U. Moilanen.

Keväällä 1833 avattu Glasgow’n Nekropolis oli ensimmäinen puistomainen hautausmaa Skotlannissa. Massiivisten hautamonumenttien teettäminen tarjosi työtä lukuisille kuvanveistäjille. Kuva: U. Moilanen.

Glasgow’n Nekropolis suunniteltiin 1800-luvun tyylin mukaisesti epämuodolliseksi puistoksi, jossa ei ole uudemmille hautausmaille tyypillistä säännöllistä ruutukaavaa. Sarah Rutherford (2008) esittelee kirjassaan The Victorian Cemetery viktoriaanisten, puistomaisten hautausmaiden yleistä syntyhistoriaa sekä niiden historiallista ja arkkitehtonista merkitystä. Hautausmaat kertovat myös aikansa yleisestä suhtautumisesta ihmiselämän päättymiseen. Viktoriaanisen ajan viehtymystä kuolemaan on toisinaan kutsuttu kuoleman kultiksi. Myös Glasgow’ssa hautajaisseremonioista tuli 1800-luvun kuluessa yhä prameampia, sillä niiden tarkoituksena oli paitsi osoittaa vainajan varallisuutta ja sosiaalista asemaa, myös pönkittää kaupungin asemaa imperiumissa. Keskiaikaisesta traditiosta kumpusivat kellojen soiton määrä ja palkatut surijat, joista tuli vuosisadan kuluessa yhä tärkeämpi osa seremonioita. Hautajaissaattueeseen saattoi myös halutessaan palkata mustia strutsinsulkia kantavan miehen, tai lisämaksun suuruudesta riippuen saattajat pystyi verhoamaan tiettyyn määrään mustaa silkkiä (Scott 2005b: 201).

Suurimmat hautamonumentit sijaitsevat kukkulan korkeimmalla kohdalla. Mahtipontisuuden tarkoituksena oli paitsi muistaa merkittäviä asukkaitaan, myös painottaa Glasgow'n asemaa Brittiläisen imperiumin toiseksi merkittävänä kaupunkina heti Lontoon jälkeen. Kuva: U. Moilanen.

Suurimmat hautamonumentit sijaitsevat kukkulan korkeimmalla kohdalla. Mahtipontisuuden tarkoituksena oli paitsi muistaa merkittäviä asukkaitaan, myös painottaa Glasgow’n asemaa Brittiläisen imperiumin toiseksi merkittävänä kaupunkina heti Lontoon jälkeen. Kuva: U. Moilanen.

Puistomainen hautausmaa, jossa ei ole säännöllistä ruutukaavaa, on tyypillinen 1800-luvulle. Kuva: U. Moilanen.

Puistomainen hautausmaa on tyypillinen 1800-luvulle. Historiallisen ajan arkeologit ovat tutkineet aikakauden hautausmaita muistiin, muistamiseen ja maisemaan liittyvien kysymysten kautta. Kuva: U. Moilanen.

Glasgow’n Nekropolis sulkee sisäänsä aikansa paikallisia kuuluisuuksia, kuten lordi Kelvinin (William Thomson), joka oli yksi modernin fysiikan luojista. Hänet tunnetaan etenkin absoluuttisesta nollapisteestä alkavan lämpötila-asteikon ja termodynamiikan toisen lain kehittämisestä. Viimeisen lepopaikkansa Nekropoliista sai myös Glasgow’n yliopiston anatomian professori Granville Sharp Pattison, jota syytettiin vuonna 1814 haudanryöstöstä. Professori todennäköisesti tiesi, että osa opetuskäytössä käytetyistä vainajista oli peräisin vasta tehdyistä hautauksista, mutta koska näyttöä Pattisonin suorasta osallisuudesta haudanryöstöön ei ollut, asia lopulta raukesi. Osa professorin opetuskokoelmasta kuitenkin haudattiin uudelleen, ja ainakin yhteen hautaan laskettiin eri ruumiista peräisin oleva vartalo ja kallo (Scott 2005a).

Glasgow’n Nekropoliista tuli jo varhain turistinähtävyys, jona se toimii edelleen. Paikalla on myös uudenlaista rituaalista käyttöä, sillä etenkin alueen itäosat toimivat uuspakanoiden pyhiinvaelluskohteina (Blain 2011: 1022). Nykyisin hautausmaalla on myös aktiivista yhdistystoimintaa, josta vastaa The Friends of Glasgow Necropolis. Yhdistys järjestää esitelmätilaisuuksia ja opastettuja retkiä, joiden tuotto käytetään alueen restaurointiin. Esitelmissä ja opastuksissa syvennytään Glasgow’n kaupungin ja sen menneiden asukkaiden historiaan. Arkeologi Sarah Tarlow’n (1999) mukaan historiallisen ajan puistomaiset hautausmaat toimivat muistamisen maisemina, sillä niiden avulla henkilön sosiaalinen identiteetti pystyy jatkamaan olemassa oloaan vielä kuoleman jälkeen. Glasgow’n Nekropolis onkin hyvä esimerkki siitä, miten niinkin makaaberi paikka kuin hautausmaa voi toimia elävän historian muistona ja ylläpitäjänä.

Kirjallisuutta:

Blain, J. 2011. Neo-Shamanishm: Pagan and ’Neo-Shamanic’ Interactions with Archaeology. Insoll, T. (ed.) The Oxford Handbook of The Archaeology of Ritual & Religion: 1017-1031. Oxford University Press.

Rutherford, S. 2008. The Victorian Cemetery. Shire Publications Lts, Oxford.

Scott, R. 2005a. Death by Design: The True Story of the Glasgow Necropolis. Black & White Publishing Ltd.

Scott, R. D. 2005b. The cemetery and the city: the origins of the Glasgow Necropolis, 1825-1857. PhD thesis, University of Glasgow.

Tarlow, S. 1999. Bereavement and Commemmoration: An Archaeology of Mortality. Blackwell, Oxford.

 

2 replies »

  1. Suomessakaan kaikkia hautoja ei merkitty 1800-luvulla. Osa haudoista on myös voitu merkitä puisilla risteillä, jotka menevät nopeasti huonoon kuntoon ja maatuvat. Tällaisetkin hautapaikat ovat voineet unohtua nopeasti.

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s