Historiallinen aika

Muotia 1600-1800-luvulta: Luurangoin koristellut muistosormukset

Niin sanottujen suru- tai muistosormusten juuret ulottuvat 1500-luvun puolivälin Eurooppaan, mutta suosionsa huipulle ne nousivat 1600-luvulla. Sormukset oli tarkoitettu käytettäväksi suruaikana, ja käytön taustalla oli ajatus vainajan muistamisesta ja kunnioittamisesta. Henkilö saattoi halutessaan jättää testamenttiinsa maininnan siitä, minkälaisella summalla muistosormuksia tulisi hankkia ja kenelle niitä tulisi antaa. Vuonna 1703 kuollut Englannin amiraliteetin virkamies Samuel Pepys määräsi testamentissaan, että hänen jälkeensä olisi valmistettava 123 sormusta.

Yleensä saajana oli sukulainen, ja sormusten käyttö onkin toisinaan nähty sukulaisuussuhteita lujittavana rituaalina. Joskus sormus määrättiin annetavaksi ystävälle tai tuttavalle, ja etenkin korkeissa viroissa toimineille henkilöille niitä saattoi kerääntyä useita kappaleita. Bostonilainen tuomari Samuel Sewall sai vuosien 1687-1725 välillä yhteensä 57 surusormusta.

Surusormus vuodelta 1679 British Museumin kokoelmissa. Sormuksen sisäpuolella on teksti: "In mem. I. W. Arch. Roch.obt 11 June 79", jonka voi kääntää: "Rochesterin arkkidiakonin I.W:n (Johan Lee Warnerin) muistoksi, kuoli 11. kesäkuuta 1679".

Surusormus vuodelta 1679. Sormuksen ulkopintaan on kuvattu luuranko ja sisäpuolella on teksti ”In mem. I. W. Arch. Roch.obt 11 June 79”, jonka voi kääntää: Rochesterin arkkidiakonin I.W:n (Johan Lee Warnerin) muistoksi, kuoli 11. kesäkuuta 1679. Kuva: British Museum.

Englantilainen surusormus 1600-luvulta. Kuva: British Museum.

Englantilainen surusormus 1600-luvulta. Kuva: British Museum.

Lontoossa 1660-luvulla riehuneen ruttoepidemian vuoksi sormuksia valmistettiin suuria määriä. Ajan mittaan alkuaan varakkaiden ja yläluokan käyttämista kultaisista surusormuksista tuli massavalmisteisia, mutta niiden arvo pysyi silti yleensä korkealla. Yhdysvaltain presidentti George Washington ilmoitti testamentissaan 1799 jättävänsä kälyilleen tuhannen dollarin arvoiset surusormukset. Testamentin mukaan sormusten merkitys ei kuitenkaan ollut rahallisessa arvossa, vaan ne toimivat muistutuksena elämän aikaisesta arvostuksesta ja kunnioituksesta.

Sormuksiin oli 1600-luvulla tavallista kaiverruttaa Memento mori -kuvateemoja muistuttamaan elämän lyhyydestä: luurankoja, kalloja, tiimalaseja tai lapioita (haudan kaivamisen symboli). Kuvituksen lisäksi sormuksen sisäpuolelle voitiin kaivertaa vainajan nimi ja kuolinpäivä sekä lyhyitä lausahduksia. Seuraavalla vuosisadalla sormusten valmistuksessa oli tarkkoja ohjeita. Naimisissa olleiden vainajien muistoksi valmistetut sormukset koristeltiin mustalla emalilla, naimattomien puolestaan valkoisella.

Noin vuosien 1696-1731 välille ajoittuvaan surusormukseen on kuvattu pääkallo. Kuva: British Museum.

Noin vuosien 1696-1731 välille ajoittuva surusormus. Kuva: British Museum.

Plymouthissa valmistettu surusormus vuodelta 1708. Kuva: British Museum.

Leimojen perusteella mahdollisesti Plymouthissa  valmistettu sormus vuodelta 1708. Kuva: British Museum.

Noin 1800-luvun puolivälissä muistoesineiden muoti alkoi muuttua. Sormukset koristeltiin kallojen ja luurankojen sijaan yhä useammin potrettikuvin, ja lopulta muistomedaljongit korvasivat sormukset. Seuraavan vuosisadan alkuun tultaessa kuolleisuus oli vähentynyt, ja ammattimaisten hautaustoimistojen toiminnan lisääntyessä kuolemasta tuli vähitellen etäisempi ja kaukaisempi. Samalla myös muistoesineiden suosio hiipui, eikä edes ensimmäinen maailmansota suurine uhrilukuineen enää elvyttänyt muotia. – UM

Kuva: Finna.fi

Surusormuksia ja -medaljonkeja käytettiin myös Suomessa. Kuvassa Helsingin kaupunginmuseon kokoelmissa oleva miehen vihkisormuksesta valmistettu muistomedaljonki 1800-luvulta. Sormuksen sisäpuolelle on kaiverrettu morsiamen Sofien nimi sekä vihkipäivä 22.4.1885. Sisäpuolella on kaksi kuolleen aviomiehen hiuskiehkuraa, ja kanteen on kirjoitettu Carl Qvist 30.1. 1897. Kuva: Finna.fi

 

Kirjallisuutta:

Bachmann, K. Hairy Secrets: Hair as Human Relic in Mourning Jewelry. United Academics.

Barton, C. 2013. Mourning rings: portable and poignant souvenirs. British Museum, London.

Gibson, M. 2004. Melancholy Objects. Mortality vol 9, no. 4 Nov. 2004: 285-299.

Hallam, E. & Hockey, J. 2001. Death, Memory and Material Culture. Berg, New York.

Litten, J. 1998. The Art of Death. Victoria and Albert Museum, London.

Scarisbrick, D. & Henig, M. 2003. Finger Rings: from Ancient to Modern. Ashmolean Museum, Oxford.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s