Historiallinen aika

Katolisen Euroopan ossuaariot ja jalokiviin puetut luurangot

Ossuaari tai ossuaario (lat. ossuarium) tarkoittaa luuarkkua tai -kokoelmaa, johon on kerätty vainajien luita säilytettäväksi pehmytkudosten maatumisen jälkeen. Ossuaario voi olla uurna, arkku, tai kokonainen rakennus. Yhteistä kaikille on se, että niiden sisältämät luut ovat toissijaisessa säilytyspaikassa ruumiin alkuperäiseen hautapaikkaan nähden.

Luiden sekundaarikäsittelyä ja ossuaarioihin keräämistä on esiintynyt eri aikoina useissa eri kulttuureissa, esimerkiksi Pohjois- ja Etelä-Amerikan intiaaneilla ja juutalaisilla. Ajanlaskun alun tienoilla seemiläisten kansojen keskuudessa on uskottu sielun siirtyneen tuonpuoleiseen pehmytkudosten maaduttua, joten luiden puhdistaminen ja luuarkkuun siirtäminen on merkinnyt suruajan päättymistä. Laajat historiallisen ajan ossuaariot ovat kuitenkin usein käytännön sanelemia, ja niihin liittyvät merkitykset kumpuavat erilaiselta pohjalta kuin aikaisemmin muissa kulttuureissa. Väkiluvun kasvaessa ja pitkään käytössä olleiden hautausmaiden täytyttyä, on vanhojen hautojen sisältämiä luita kerätty luukuoppiin tai -huoneisiin lähes kaikkien kristillisten kirkkojen hautausmailta keskiajalta lähtien. Tällaisia sekundaarisia luukokoelmia on tutkittu arkeologisesti myös Suomessa, esimerkiksi Pälkäneen rauniokirkolla ja Iin Vanhan Haminan kirkkomaalla.

Seemiläinen ossuaario 1. vuosisadalta jaa. Israelin museossa. Kuva:  Nick Thompson/Flickr CC.

Seemiläinen luuarkku 1. vuosisadalta jaa. Israelin museossa. Tällaisten ossuaarioiden merkitys on samanlaisesta nimityksestä huolimatta täysin erilainen kuin historiallisella ajalla katolisten kirkkojen yhteyteen kootuilla luuhuoneilla ja -kappeleilla. Kuva: Nick Thompson/Flickr CC.

Keski-Euroopassa katolisen kulttuurin piirissä on sekä kirkollisia että maallisia ossuaarioita, jotka ajoittuvat pääasiassa 15001800 -luvuille. Ensiksi mainittuihin kuuluvat ns. memento mori kappelit. Kappeleihin kerättiin tavallisen väestön luita, joita saatettiin myös käyttää sisustuksessa ja taiteellisissa asetelmissa. Pyhimyskultista eroten luukappeleissa oli tarkoitus kunnioittaa sekulaareja ihmisjäännöksiä, sillä sen katsottiin ilmaisevan uskoa ikuiseen elämään. Ossuaarioiden tarkoitus oli myös muistuttaa ihmisiä kuolevaisuudesta ja tuonpuoleisesta. Luuhuoneiden seiniin kaiverrettiin tekstejä, joiden tarkoitus oli tehdä vaikutus ja kannustaa ihmisiä kääntymykseen. Rooman Santa Maria della Conceziona dei Cappuccinin ossuaarion seinässä lukee kolmella kielellä: ”Mitä olet nyt, me olimme kerran. Mitä me olemme nyt, tulet sinäkin olemaan.” Espanjan Valladolidissa sijaitsevassa Santa Maria de Wamban ossuaariossa on puolestaan teksti: ”Kuten näet itsesi nyt, näin minäkin kerran. Kuten näet minut nyt, tulet itsesikin näkemään. Kaikki päättyy tähän. Ajattele sitä, etkä lankea syntiin”.

Sedlec_NM

Tšekin Kutná Horassa, Sedlecin hautausmaalla sijaitsevassa kappelissa säilytetään arviolta keskimäärin 55 000 ihmisen luita. Kappeli on rakennettu 1500-luvulla, mutta nykyinen ihmisluita hyödyntävä sisustus on vuodelta 1870. Kuva: Nick Moulds/Flickr CC.

Sedlecin luukirkko on tunnettu turistinähtävyys. Luiden joukossa on mm. 1300-luvun mustan surman aikaisten joukkohautojen vainajia. Kuva: Nick Moulds, Flickr/CC.

Sedlecin luukirkko on tunnettu turistinähtävyys. Luiden joukossa on mm. 1300-luvun mustan surman aikaisten joukkohautojen vainajia. Kuva: Nick Moulds/Flickr CC.

Sekulaarien ossuaarien esikuvana on pidetty Pariisin katakombeja. Pariisin katakombit on Rooman katakombien mukaan nimetty ossuaario, jonka täyttäminen aloitettiin 1700-luvun lopussa Les Innocentsin hautausmaan luilla. Les Innocents oli ollut käytössä jo ennen 1000-lukua, ja täyttymisen vuoksi se alkoi olla epähygieeninen paikka. Useiden valitusten jälkeen valtioneuvosto kielsi hautausmaan käytön marraskuussa 1785 ja määräsi sen tyhjennettäväksi. Luiden säilytyspaikaksi valikoitui kaupungin läheisyydessä sijaitseva hylätty, maanalainen kivilouhos. Usean vuoden ajan luita siirrettiin yöaikaan kulkueissa, joihin liittyi kirkollisia seremonioita. Les Innocentsin lisäksi katakombeihin kuljetettiin Pariisin muiltakin hautausmailta yhteensä miljoonien yksilöiden luita. Katakombit herättivät uteliaisuutta, ja jo ensimmäisten vuosien aikana kuninkaalliset ja hoviväki kävivät tutustumassa paikkaan. Romantiikan aikakauden tunteita ja mielikuvitusta korostanut ilmapiiri vahvisti ihmisten kiinnostusta suuriin luukokoelmiin, ja niin Pariisin katakombit avattiin yleisölle vuonna 1874. Sekulaareja ossuaarioita on tehty myöhemmin myös taistelujen jälkeen, esimerkiksi Douamontiin Verdunin taistelun jälkeen 1916.

Kuva: Jérôme S/Flickr CC.

Pariisin katakombeissa säilytetään arviolta miljoonien yksilöiden jäännöksiä. Kuva: Jérôme S/Flickr CC.

Vaikka luuhuoneet eivät sisällä kokonaisia luurankoja, ja yksilöiden tutkiminen niistä on mahdotonta, voi ossuaarioiden sisältämien luiden avulla tutkia tietyn populaation terveyttä ja elämäntapaa pitkän ajan kuluessa. Valladolidin keskiaikaisen Santa Maria de Wamban luostarin ossuaario sisältää 1400–1600 -luvuilla eläneiden Wamban kyläläisten luita. Ossuaarion luujäännösten tutkimuksilla on saatu lisätietoa keskiaikaisesta elämästä Valladolidin provinssissa. Ensimmäisiä tutkimuksia Wambassa tehtiin jo 1950-luvulla, ja sittemmin osa luista siirrettiin Madridiin, jossa ne olivat antropologian opiskelijoiden käytössä. Tutkimusten mukaan Wamban ossuaarion luista noin 60 % kuuluu miehille. Nivelten kulumat ja nivelsairaudet ovat olleet yleisiä, ja luissa näkyy myös todennäköisesti hevosella ratsastamisesta aiheutuneita kulumia sekä onnettomuuksissa syntyneitä vammoja.

Bratislavan Pyhän Jaakobin kappelin ossuaariosta on tutkittu 500 keskiajalla eläneen yksilön pitkien luiden leesioita. Osteologisissa tutkimuksissa luissa on havaittu infektoita, kulumia, traumoja ja viitteitä sairauksista. Yläraajojen luissa näkyy merkkejä raskaasta työstä ja painavien taakkojen kantamisesta, mikä sopii yhteen väestön harjoittaman maanviljelyn ja kalastuksen kanssa.

Bratislavan luuhuone. Kuva: Juraj Kubica, Flickr/CC.

Bratislavan Pyhän Jaakobin kappelin luuhuone, jonka sisältämän aineiston osteologiset tutkimukset kertovat elämästä keskiaikaisessa kaupungissa. Kuva: Juraj Kubica/Flickr CC.

Joskus luukokoelmien sisältämät yksittäistapaukset kertovat perinnöllisistä sairauksista. Eräässä eteläsaksalaisesta 1400–1800 -luvulle ajoittuvasta ossuaariosta löytyneessä nuoren henkilön kallossa on havaittu hemifakiaalinen mikrosomia, joka on kasvojen rakenteisiin vaikuttava synnynnäinen kehityshäiriö. Mikrosomia näkyy kasvojen epäsymmetriana, jonka mahdollisena aiheuttajana pidetään kromosomi 14:n geenivirheestä johtuvaa Goldenharin oireyhtymää.

Vuonna 1578 Roomasta löydettiin maanalaisia katakombeja, joiden uskottiin sisältävän tuhansien varhaiskristillisten marttyyrien jäännöksiä. Näiden oletettujen pyhimysten luurankoja kuljetettiin 1700-luvulla saksankielisten maiden katolisiin kirkkoihin korvaamaan reliikkejä, joita oli tuhottu protestanttisen reformaation yhteydessä. Luurangot, jotka tunnettin ”katakombipyhimyksinä” puettiin peruukkeihin, kruunuihin, kultaan, jalokiviin ja haarniskoihin. Oletettujen pyhimysten tarkoituksena oli muistuttaa uskovia siitä rikkaudesta, joka heitä kuoleman jälkeen odotti.

Luciana_PK

Pyhänä Lucianana pidetty luuranko Heiligkreuztalissa Saksassa. Kuva: Paul Koudounaris (Heavenly Bodies 2013)

Pancratius_PK

Pyhä Pankratius Sveitsin Wilissä. Kuva: Paul Koudounaris (Heavenly Bodies 2013)

Vaatetettuja luurankoja pidettiin siunauksena paikalliselle yhteisölle, ja niiden sekä luukappelien vainajien kunnioittamisella ja rukoilulla haluttiin varmistaa heidän apunsa. Napolissa palvelusten pyytäminen vainajilta jatkui 1900-luvulle saakka. Ossuaarioita ja ”katakombipyhimyksiä” ympäröivässä kultissa oli kuitenkin paljon maallisia piirteitä, joita katolinen kirkko ei hyväksynyt. Luille osoitetuilla rukouksilla yritettiin esimerkiksi saada vainajia paljastamaan oikeita lottonumeroita. Monet luukappeleista suljettiinkin 1900-luvun puolivälissä. Asenteiden muutoksen lisäksi vaatetetuille luurangoille rukoilun muodista poistumiseen vaikutti 1800-luvulta lähtien lisääntynyt epäilys reliikkien alkuperästä ja aitoudesta. Italialainen arkeologi Giovanni Battista de Rossi teki 1800-luvulla tutkimuksia Rooman katakombeissa ja totesi suurimman osan haudoista ajoittuvan Konstantinuksen aikakautta nuoremmiksi. Toisin sanoen suurin osa katakombien luurangoista oli peräisin kristittyihin kohdistuneiden vainojen jälkeiseltä ajalta, joten ne eivät voineet kuulua marttyyreille. 

Monet luukokoelmista ovat säilyneet kaikille avoimina vierailukohteina. Vaikka osalle nykykävijöistä ossuaario voi olla kuriositeetinomainen nähtävyys, on luuhuoneiden ja -kirkkojen kuvattu myös mahdollistavan emotionaalisen vuorovaikutuksen. Ossuaariot toimivat myös tietyn aikakauden piirteitä ja ilmiöitä kuvastavina historiallisina muistomerkkeinä. – FM Ulla Moilanen, Turun yliopisto

Lisää kuvia (galleria aukeaa klikkaamalla):

Käytetyt lähteet:

Ferguson, E. 2003. Backgrounds of Early Christianity. Third Edition. Eerdmans Publishing Co.

Hallam, E. 2012. Articulating bones: an epilogue. Journal of Material Culture. Dec. 2010 vol. 15, no 4: 465-492.

Koudounaris, P. 2011. The empire of death: a cultural history of ossuaries and charnel houses. Thames & Hudson.

Koudounaris, P. 2013. Heavenly Bodies: Cult Treasures & Spectacular Saints from the Catacombs. Thames & Hudson.

Koudounaris, P. 2015. Memento Mori: The Dead Among Us. Thames & Hudson.

Mansicova, S. & Benus, R. 2001. The health status and lifestyle of historic Bratislava inhabitants: I. Pilot study of long bone lesions from gothic part (XVth-XVIIIth cent. AD) of the ossuary in St. Jacob Chapel (Bratislava, Slovakia). Anthropologie vol. 39, no 1: 63-68.

Moilanen, U. 2015. Terveyttä ja taikuutta – Luukuoppa ja kaiverrettu reisiluu Pälkäneen rauniokirkolta. Pirkanmaan alta 14. Arkeologisia tutkimuksia. (tulossa)

Panzer, S. et al. 2008. Radiological evidence of Goldenhar syndrome in a paleopathological case from a South German ossuary. HOMO – Journal of Comparative Human Biology. Vol. 59, Issue 6, 20 December 2008: 453–461

Quigley, C. 2001. Skulls and Skeletons: Human Bone Collections and Accumulations. McFarland & Company, Inc.

Trinkaus, K. Maurer 1984. Mortuary Ritual and Moruary Remains. Current Anthropology 25 no 5 (1984): 674-679.

Ubelaker, D.H. & Ripley, C.E. 1999. The Ossuary of San Francisco Church, Quito, Ecuador: Human Skeletal Biology. Smithsonian Contributions to Anthropology No. 42. Smithsonian Institution Press.

Walter, T. 2013. Eighteen ways to view a dead body. Venbrux, E., Quartier, T., Venhorst, C., Mathijssen, B. (Eds.) Changing European Death Ways: 71-84. Lit Verlag, Münster.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s