Etiikka

Tapaus Rasputinin penis

Kalmistopiirissä on kevään aikana julkaistu ihmisjäännösten eettistä käsittelyä koskevia juttuja, ja tämä artikkeli jatkaa samaa teemaa. Pietarilainen erotiikkamuseo väittää kokoelmiinsa kuuluvan Rasputinin peniksen. Mikä on totuus Rasputinin sukukalleuksista ja mitä eettisiä, moraalisia ja kulttuurisia kysymyksiä biologisen jäännöksen julkiseen esittämiseen tässä tapauksessa liittyy?

Keisari Nikolai II:n lähipiiriin kuuluneesta mystikosta Grigori Rasputinista on tuotettu ennätyksellinen määrä epäluotettavaa ja sensaatiohakuista kirjallisuutta. Rasputin salamurhattiin joulukuussa 1916 hänen valtiollisen vaikutusvaltansa lisäännyttyä merkittävästi. ”Hullun munkin” – joka ei ollut munkki – kuolemaan liittyy runsaasti tarinoita ja legendoja, joiden todenperäisyyttä on mahdoton varmentaa. Se tiedetään, että hänet ammuttiin Pietarissa ja heitettiin Neva-joen sivuhaaraan, josta hänet löydettiin muutaman päivän kuluttua. Eräiden sitkeiden legendojen mukaan Rasputin oli harvinaisen hyvin varustettu ja siksi suuresti naisten suosiossa. Näihin tarinoihin liittyen jotkut huhut kertovat salamurhaajien kastroineen hänet ja erään palvelusneidon löytäneen sukukalleudet seuraavana päivänä. Toisten selitysten mukaan Rasputinin sukuelimet irrotettiin ruumiinavauksen yhteydessä, minkä jälkeen ne päätyivät kiertämään maailmaa.

Rasputin

Grigori Rasputinin väitettiin pystyvän hoitamaan kruununperijän hemofiliaa. Hänellä oli myös valtiollista vaikutusvaltaa. Kuva: Wikimedia Commons.

1920-luvulla Pariisissa asunut venäläisryhmä oli hankkinut Rasputinin peniksenä pitämänsä kapistuksen ja palvoi sitä hedelmällisyyttä lisäävänä taikakaluna. Rasputinin tytär ei pitänyt ajatuksesta, vaan vaati elimen palauttamista perheelle. Tytär kuoli Kaliforniassa 1977, ja vuonna 1994 osa hänen jäämistöstään päätyi huutokauppaan. Samassa yhteydessä julkisuuteen ilmaantui ”Rasputinin penis”, joka tutkimuksissa paljastui merimakkaraksi.

Uuden tulemisen Rasputinin genitaalit kokivat 2004 venäläisen lääkärin Igor Knyazkinin väittäessä ostaneensa ne ranskalaiselta keräilijältä 8000 dollarilla. Knyazkin avasi pietarilaisen urologian klinikan yhteyteen erotiikan museon, jonka näyttelyssä penis on esillä. Museossa näytteillä oleva jäännös on säilötty formalehydiin, kun taas kertomusten mukaan ”oikea” penis oli kuivunut ja oletettavasti muumioitunut.

Mitään todenperäisyyttä tarinan taustalla ei ole. Mitä todennäköisimmin Rasputin haudattiin biologisine sukukalleuksineen. Luultavasti kaikki – tai ainakin suurin osa – ”Rasputinin sukuelimen” museossa nähneistä tietää näytteillä olevan jotakin muuta kuin aito ihmisen osa. Purkkiin säilöttyä jäännöstä on arveltu hevosen tai naudan sukuelimeksi, tai Panopea generosaksi, joka on Tyynenmeren pohjoisrannikoilla esiintyvä kookas simpukkalaji. Ulkonäöltään miehen sukuelintä muistuttavan simpukan syömisen uskotaan Kiinassa ja Japanissa toimivan sukupuoliviettiä kiihottavana lemmenrohtona; Pietarissa sen ilmeisesti väitetään joskus olleen kiinni Rasputinissa.

Rasputin_penis

”Rasputinin penis” pietarilaisessa erotiikkamuseossa. Kuva: museumofhoaxes.com

Entäpä jos Rasputinin oikea penis löytyisi ja päätyisi museokokoelmiin? Olisiko eettisesti oikein asettaa se näytteille? ICOMin Museotyön eettisten sääntöjen mukaan ihmisruumiin jäänteitä tulee säilyttää ja asettaa näytteille kunnioittavasti ja hienotunteisesti. Millä tavalla hyvin henkilökohtaisen ja yksityisen ruumiinosan näytteille asettaminen tapahtuisi arvokkaasti? Ihmisarvoiseen ja kunnioittavaan kohteluun voi sisällyttää yleiset siveyskäsityksen periaatteet: muumiotkin peitellään näyttelyissä osittain.

Miten Rasputinin aito penis hyödyttäisi tieteitä ja millä tavalla sen voisi kytkeä historialliseen kokonaisuuteen? Herättäisikö se intellektuellia uteliaisuutta ja toimisko se tiedon lisäämisen ja sivistämisen välineenä? Ruumiinosasta saattaisi olla mahdollista tutkia joidenkin sairauksien esiintymistä tai erottaa DNA:ta riippuen siitä, olisiko elin muumioitunut vai säilötty formalehydiin. Mutta olisiko Rasputinin perimän selvittäminen kovin merkittävä tieto populaatiogenetiikalle, kun yhtä hyvin voisi jäljittää hänen elossa olevia sukulaisiaan ja ottaa tarvittava näyte heiltä? Tieteellisesti sukuelintä merkittävämpi löytö olisikin Rasputinin hammas, sillä nykyisillä menetelmillä siitä saataisiin irti enemmän tietoa henkilön terveydentilasta ja historiasta.

Modernien tai lähes modernien lääketieteellisten ja biologisten ihmisjäänteiden museonäyttelyyn asettamista ei voi välttämättä suoraan verrata arkeologiseen aineistoon ja siihen liittyviin eettisiin kysymyksiin. Islannin fallologisessa museossa on näytteillä erilaisten eläinten sukuelimiä, joukossa nykyisin myös ihminen. Museologian professori Sigurjón Baldur Hafsteinsson (2014) on pohtinut fallologisen museon eettisiä, moraalisia, sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä. Hänen mukaansa peniksiä esittelevän museon voi toisaalta nähdä länsimaisen kulttuurin ja luonnontieteiden pilkkaamisena, mutta toisaalta on otettava huomioon sen merkitys vaihtoehtoisena tiedon tuottajana ja aran aiheen representanttina. Kysymys sukuelinten näytteille asettamisesta ei siis välttämättä ole niin yksinkertainen kuin miltä se vaikuttaa.

Simpukat

Panopea generosa –simpukoita honkongilaisessa ravintolassa. ”Rasputinin penistä” on arveltu mm. tällaiseksi. Wikimedia Commons

Oman eettisen kysymyksen muodostaa tietysti väärennöksen näytteille asettaminen, sillä tieteentekemisen eettisiin periaatteisiin liittyy mm. uuden luotettavan tiedon tuottaminen ja välittäminen. Renessanssin aikana varhaisina ”museoina” toimivat kuriositeettikabinetit, joihin kerättiin luonnonihmeitä ja mielikuvitusta kiehtovia kummallisuuksia. Nykymuseot eivät ole kuriositeettikabinetteja, vaan niiden tarkoitus on edistää tiedettä ja sivistystä. Pietarilaisessa museossa ”Rasputinin penis” on esillä nimenomaan kuriositeettina: shokeeraavana ja viihdyttävänä näyttelykapineena.

Onko oikein väittää katsojalle, joka ei välttämättä tunne Tyynenmeren mereneläviä, että kyseessä on ihmisen ruumiinosa? Jos simpukan asettaminen näytteille ja sen liittäminen huhupuheisiin Rasputinin sukukalleuksien koosta on vitsi, onko se oikein lähihistorian tunnettua henkilöä kohtaan? Tai onko oikein väittää jotakin kuuluvaksi henkilölle, jolle se ei oikeasti ole kuulunut? Entä mikä on väärennöksen funktio? Onko sen tarkoitus muistuttaa historiallisesti merkittävän henkilön mytologisoinnista vai toimia konkreettisena esimerkkinä historiallisten jäännösten väärennöstehtailusta? Museon velvollisuus olisi tuoda ilmi näyttelyesineen oikea historia ja asettaa se sopivaan kontekstiin. Jättäessään korrektin informaation puuttumaan, museo toimii eettisesti väärin. Historiaa ei saa painaa villaisella tai totuutta vääristellä. Väärennöksiä ei silti välttämättä tarvitse poistaa näyttelystä, sillä joissakin tapauksissa niidenkin tarina ansaitsee tulla kerrotuksi.

Teksti: FM Ulla Moilanen – Turun yliopisto

Käytetyt lähteet:

Edson, G. (ed.) 2005. Museum Ethics: Theory and Practice. Routledge, London.

Fuhrmann, J.T. 2013. Rasputin. The untold story. John Wiley & Sons, Inc. Hoboken, New Jersey.

Hafsteinsson, S.B. 2014. Phallological Museum. LIT Verlag, Reykjavik.

ICOM – Suomen komitea ry. Museotyön eettiset säännöt.

Lovejoy, B. 2013. Rest in Pieces: The Curious Fates of Famous Corpses. Simon & Schuster, New York.

Moilanen, U. 2014. Ihmisjäänteiden näytteilleasettamisen eettisyydestä museoissa. Kuriositeettikabi.net 1/2014.

Museum of Hoaxes: Rasputin’s Penis: Hoax or Not?

Muukkonen, P. 2010. Tieteen etiikan keskeiset ongelmat ja tutkimuseettiset periaatteet Suomessa. Tieteessä tapahtuu. Vol. 28, nr. 2 (2010): 16-19.

 

 

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s