Hauta-antimet

Miekan ponnesta Kalevala Koruksi

Mikko Moilanen, FM – Turun yliopisto.

Hyvää Kalevalan päivää! Unohdetaan korkealentoiset ja pseudotieteelliset yritelmät arkeologian ja kansalliseepoksen yhdistämisestä, ja luodaan silmäys samasta perinteestä kumpuavaan Kalevala Koruun ja sen tuotannosta poistuneesta mallistosta löytyvään solkeen nro 35, jonka esikuvana on keskisen rautakauden hautalöytöihin kuuluva miekka.

Vesilahden Kirmukarmun miekanponsi (KM 3005:6) löytyi 1890-luvulla yhdessä muiden keskisen rautakauden löytöjen kanssa Kirmukarmu-nimiseltä, merovingiajalta viikinkiajalle polttokenttäkalmistona käytetyltä mäeltä. Karkeasti 600-luvun puoliväliin ajoittuva ponsi on valettu pronssista ja kullattu pinnaltaan, kuten suurin osa muistakin aikakaudelle ajoittuvista koristeellisista miekanponsista. Kirmukarmun ponsi on ontto ja kevyt, eikä sillä ollut käytännön merkitystä ajatellen miekan toimivuutta aseena. Osaksi valettu ja osaksi kaiverrettu koristeaihe esittää kyyristävää eläintä,  jonka lonkkien kohdalle on kuvattu viiksekkäät ihmiskasvot. Muodoltaan ja koristeaiheeltaan samanlaisia ponsia tunnetaan Vöyrin Gulldyntistä sekä Turun (Kaarinan) Ristimäestä, mutta ei muualta. Tämä onkin johtanut ehdotukseen, että näitä ponsia olisi valmistettu paikallisesti. Tyylillisesti Kirmukarmun ponsi kuuluu ruotsalaisen Bernhard Salinin tyyliluokittelussa tyylin II eläinornamentiikkaan, eikä se ollut kiinnittyneenä muihin miekan osiin löytöhetkellään.

Ponnen irrallisuus liittyy todennäköisesti hautausrituaaliin, johon rautakaudella usein kuului aseiden rikkominen. Aseita rikottiin vääntelemällä ja irrottamalla niistä osia, ja tapa liitetään tavallisesti tuonpuoleiseen liittyneisiin uskomuksiin. Aseet on todennäköisesti poltettu vainajan kanssa roviolla ja rikottu vasta sen jälkeen. Rikkominen on nähty mm. aseen ”surmaamisena” ja sen sielun siirtämisenä tuonpuoleiseen vainajan kanssa, tai varotoimenpiteenä vainajia vastaan. Myös käytännölliset syyt, kuten pienempään tilaan mahduttaminen tai varastamisen estäminen voivat tulla kyseeseen, sillä rikottua esinettä ei sellaisenaan voinut enää käyttää. On myös ehdotettu, että miekalla on saattanut olla keskisen ja nuoremman rautakauden yhteiskunnassa jokin erityinen rooli, mistä syystä se on ollut erityisen tärkeä rikottava.

Polttokenttäkalmistoihin liittyviä tulkintamahdollisuuksia on käsitelty aikaisemmin Kalmistopiirin artikkelissa, johon pääset tästä.

Miekan ponnesta Kalevala Koruksi

Kalevala Korun solki 35 on vuosikymmeniä vanhaa mallistoa, jota ei enää valmisteta. Kuva: Kalevala Koru.

Miekan ponnesta Kalevala Koruksi

Kirmukarmun miekan ponsi. Kuva: T. Syrjänen/Museoviraston joulukortti.

Kirjallisuutta:

Honka-Hallila, Helena 1984. Pyhäjärven eteläosan rautakautinen asutus ja sen yhteys alueen historialliseen asutukseen. Karhunhammas 8. Turku. Viite s. 56.

Kivikoski, Ella 1947. Suomen rautakauden kuvasto I. Porvoo. Viite s. 51 ja Tl. 55:471.

Kivikoski, Ella 1973. Die Eisenzeit Finnlands. Bildwerk und Text. Neuausgabe. Helsinki. Viite s. 75 ja Tafel 55:508.

Moilanen, Mikko 2008. Miekkojen rikkominen rautakaudella – muutamia teknisiä havaintoja. Muinaistutkija 4/2008: 19-33.

Moilanen, Mikko 2010. Rautakauden miekat. Miekka Suomessa. Turun Museokeskuksen julkaisuja 52: 32-59. Viite s. 44.

Salmo, Helmer 1938. Die Waffen der Merowingerzeit in Finnland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 42:1. Viite s. 82-83, 339

Salmo, Helmer 1952. Satakunnan historia II. Rautakausi. Vammala. Viite s. 474.

Salo, Unto 2005. Risti ja rauta. Kristilliset kuvat, symbolit ja ornamentit Suomen rautakauden löydöissä. Vammala. Viite s. 181.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s