Hautaustavat

Varhaisneoliittinen kallorituaali – Esi-isien kunnioitusta vai kosto?

Ulla Moilanen – Turun yliopisto

Kallojen sekundaarihautaus on yleinen ilmiö Lähi-idässä mesoliittisesta neoliittiseen aikaan siirryttäessä, ja sitä esiintyy myös Kaakkois-Euroopassa. Kallohautauksia on tutkittu melko vähän ja yleensä ne on tulkittu esi-isäkultin ilmauksiksi. Tell Qarassa North –kohteen tutkimukset Etelä-Syyriassa ovat paljastaneet kallohautauksiin liittyvän uuden ilmiön, joka saattaa muuttaa tulkintaa esi-isien ja vainajien kunnioittamisesta.

Lähi-idän esikeraaminen neoliittinen kausi (engl. PPN) on ajanjakso, jolla maanviljely ottaa ensi askeleitaan Lähi-idässä. Kausi on jaettu kahteen periodiin, jotka erotetaan kirjaimilla A (n. 9500-8700 eKr) ja B (n. 8700-5900 eKr). Molemmille periodeille tavallista on vainajien hautaaminen asuinpaikoille, joko pihoille tai suoraan asumusten alle. Tietyn ajan kuluttua vainajat on otettu uudestaan esille ja kallot on irrotettu muusta luurangosta terävällä työkalulla, minkä voi nähdä leikkausjäljistä ensimmäisessä ja toisessa kaulanikamassa. Syyrian Tell Ramadista tunnetaan kalloja, joista on kuoleman jälkeen irrotettu myös hampaat.

Lähi-idän esikeraamisella neoliittisella kaudella yleistyy tapa irrottaa kallot muusta ruumiista ja muovata kalloihin uudet kasvot. Tavallisesti rituaali on tulkittu kunnianosoitukseksi esi-isiä kohtaan.

Esikeraamisella kaudella PPNB yleistyy tapa muovata ruumiista irrotettuihin kalloihin uudet kasvot kipsistä tai kalkkilaastista. Toisinaan kasvot on maalattu punaisella ja mustalla maalilla, ja niihin on saatettu hahmotella kulmakarvat, viiksiä tai hiuksia. Silmien kohdalle on tavallisesti asetettu simpukankuoret. Tämän jälkeen kallot on tarkoituksella asetettu julkisiin tiloihin, asumuksiin ja pihoille, usein kasvot kohti asumuksia. Lopulta ne on saatettu haudata yhteiseen kuoppaan tai varastoida usean kallon ryhmänä. Kalloja uudelleenhaudattaessa niiden mukaan on saatettu laittaa pieniä savesta valmistettuja päättömiä ihmisfiguureja. Myös Anatoliasta ja Kreikasta tunnetaan esikeraamiseen neoliittiseen aikaan ajoittuvia päättömiä hautauksia kallojen esiintyessä irrallaan asumuksissa. Samanaikaisissa seinämaalauksissa on toisinaan kuvattu päättömiä ihmisiä, ja alueelta tunnetaan myös pieniä savifiguriineja, joilla on irrotettava, uudelleenkiinnitettävä pää. Myös Kroatiasta on löydetty päättömiä neoliittisia hautauksia (n. 5700-5300 eKr), joiden yhteydessä on pohdittu Lähi-Idän vaikutusta ja sekundaarirituaalien olemassaoloa. Puuttuvia päitä ei ole kuitenkaan löydetty, joten vahvistusta epäilyille ei ole saatu.

Kallojen käsittely kuoleman jälkeen on muiden sekundaarihautausten mukaisesti yleensä tulkittu esi-isä- tai vainajakultiksi. Vaikka kipsipotrettien on tuskin ollut tarkoitus muistuttaa kuolleita esikuviaan, kasvollisten kallojen on katsottu toimineen aiemmin eläneiden henkilöiden representaatioina ja siten esi-isien ruumiillistumina. Varsinaisen vainajan maatessa haudassa talon alla hänen kallonsa on osallistunut elävän maailman tapahtumiin ja toiminut siten linkkinä elävien ja kuolleiden maailmojen välillä. Koska selvät merkit sosiaalisesta stratifikaatiosta puuttuvat PPNB-yhteisöistä, olisi esi-isäkultilla ilmaistu kollektiivista identiteettiä ja yhteisöllisiä uskomuksia. Mesoliittisen ja neoliittisen kivikauden siirtymävaihe on perinteisesti nähty ekonomisten ja sosiaalisten muutosten aikana, joten kollektiivisen kultin avulla  nopeasti kasvavat tiiviit yhteisöt olisivat voineet lisätä ja vahvistaa sosiaalista yhteenkuuluvuuttaan. Yhtenä todisteena esi-isäkultista on pidetty sitä, että lasten kalloja ei muutamia poikkeuksia lukuunottamatta ole erotettu luurangoista. Tämä on tulkittu siten, että lapsilla ei ole ollut oikeutta olla tai he eivät ole voineet muuttua esi-isiksi. Sekundaarihautauksen näkeminen eräänlaisena ”sosiaalisena liimana” ja yhdentymismekanismina on funktionalistinen tulkinta ja sellaisenaan herättänyt kritiikkiä, sillä se ei ole vastannut perimmäisiin kysymyksiin kallokultin alkuperästä.

Joidenkin havaintojen mukaan kallokulttiin on voinut liittyä pääkallonmetsästystä ja hyökkäyksiä. Mike Parker Pearson kertoo The Archaeology of Death and Burial –kirjassaan kuinka Jerf el Ahmarista, Syyriasta löytyneen PPNA-kulttuurin aikaisen asumuksen sisällä olleen palaneen luurangon kallo on mahdollisesti poistettu ennen kuin talo ja ruumis on sytytetty palamaan. Parker Pearson vertaa tapausta itä-Intian nāga-kansan parissa 1900-luvullakin esiintyneeseen tapaan irrottaa sukulaisten kallot, jotta ne eivät joutuisi vihollisten käsiin.

Tell Qarassa North on PPNB-periodin aikainen kohde Syyriassa. Kohteesta on löytynyt 12 kalloa kahteen ympyrämäiseen kehään asetettuna. Kalloista yksi kuuluu lapselle, yksi esimurrosikäiselle ja muut 18-30-vuotiaille miehille. Näyttää siltä, että vainajat on kaivettu ylös jopa vuosien kuluttua varsinaisesta hautauksesta, minkä jälkeen kallot on erotettu siististi selkärangasta ja muu luuranko on haudattu uudelleen. Kallojen irrottamisen aikaan vainajat ovat olleet maatumistilassa, osa pitemmälle hajonneita kuin toiset, mikä viittaa siihen, että kallot on kerätty yhtäaikaisesti tiettyä tarkoitusta tai rituaalia varten.

Erikoiseksi Tell Qarassa Northin kallohautauksen tekee se, että lasten kalloja lukuunottamatta kaikkien kasvot on tahallisesti murskattu. Yksi kalloista on murskattu kokonaan ja lopuissa yhdeksässä kaikki kasvojen luut puuttuivat alaleukaa lukuunottamatta. Tutkimusryhmän mukaan kasvojen luut on murskattu kivellä ja tekoon on käytetty suurta voimaa, sillä leikkausjälkiä kalloista ei löydy.

Vaikka kallojen sekundaarihautaus on ollut yleistä neoliittisessa Lähi-idässä, kasvojen tuhoamiseen ei ole aiemmin törmätty. Espanjalaisen tutkijan Juan José Ibañezin mukaan rituaali kertoo siitä miten yhteisö on suhtautunut vainajiin ja kuolleisiin, ja kalloihin kohdistettu väkivalta viittaa muuhun kuin kunnianosoitukseen esi-isiä kohtaan. Kasvojen ruhjomisen voi tulkita vihamielisyyden ilmaukseksi, joten on mahdollista, että osa kivikautisista kulttuureista on kokenut nuorena kuolleiden miesten uhkaavan elävien maailmaa. Kasvojen vahingoittamisella on voitu osoittaa halveksuntaa tai se on voitu suorittaa kostona, sillä kasvojen mutiloinnin voi tulkita yksilön identiteetin tuhoamiseksi. On myös mahdollista, että yhteisö on tavalla tai toisella uskonut hyötyvänsä rituaalista, kenties sen avulla on uskottu saavutettavan nuorten miesten voiman. Toisaalta rituaalilla on voitu myös käsitellä surua ja menetystä, ja kasvojen rikkominen on voinut olla viimeinen rituaali, jolla kuollut yksilö on erotettu elävien yhteisöstä.

Syyrian Tell Qarassa Northista löytyneiden kallojen kasvot on murskattu voimaa käyttäen. Kertooko tämä esi-isäkultin sijasta halveksunnasta ja vihasta?

Etnografisessa ja historiallisessa kirjallisuudessa ihmisen päähän ja sen irrottamiseen liitetään monenlaista symboliikkaa. Pää voi symboloida viisautta, viriiliyttä, henkilöyttä tai hedelmällisyyttä. Antiikin Kreikassa irtonainen pää on joskus symboloinut profeettista tietoa. Hindumytologiassa mestausta käytetään kuoleman sijasta metaforana kielletyille kastien ja seksuaalisuuksien sekoittumisille. Eri kulttuureissa päiden irrottaminen taistelun jälkeen on toiminut mm. voiton, rohkeuden ja miehekkyyden ilmaisuna. Kallohautaukset ja kallojen sekundaarikäsittelyn alkujuuret ovat todennäköisesti mesoliittisessa Euroopassa, mutta Lähi-idässä rituaali on aikojen kuluessa painottunut pelkkiin kalloihin, jolloin niille on alettu valmistaa keinotekoisia kasvoja. Kallo uusine, muovattuine kasvoineen on voinut toimia tietyn vainajan symbolina vielä pitkään kuoleman jälkeen. Uudet tutkimukset muistuttavat kuitenkin siitä, että hautausrituaaleissa voi myös olla nähtävissä merkkejä vainajien tai yhteisöjen rankaisusta, ja jopa välinpitämättömyydestä kunnioituksen sijaan, mistä syystä ensimmäisten neoliittisten – ja miksei muidenkin – yhteisöjen yli-idealisointia tulisi pyrkiä varomaan.

.

Käytetyt lähteet:

Croucher, Karina (2012). Death and Dying in the Neolithic Near East. Oxford University Press, United Kingdom.

Hamzelou, Jessica (2012). Stone Age skull-smashers spark a cultural mystery. New Scientist 18 August 2012, Issue number 2878.

Kanjou, Youssef (2009). Study of Neolithic human graves from Tell Qaramel in North Syria. Original Synthetic Report. International Journal of Modern Anthropology 2 (2009) 25-37

Larsson, Åsa M. (2003). Secondary burial practices in the Middle Neolithic. Causes and Consequences. Current Swedish Archaeology, Vol 11 (2003) 153-170

Minichreiter, Kornelija & Botic Katarina (2010 ) Early Neolithic Burials of Starčevo Culture at Galovo, Slavonski Brod (Northern Croatia). Documenta Praehistorica XXXVII (2010) 105-124

Parker Pearson, Mike (2003). The Archaeology of Death and Burial. Sutton Publishing Limited, Great Britain.

Santana, Jonathan, Velasco, Javier, Ibáñez, Juan José, Braemer, Frank (2012). Crania with mutilated facial skeletons: A new ritual treatment in an early Pre-Pottery Neolithic B cranial cache at Tell Qarassa North (South Syria). American Journal of Physical Anthropology 11.7.2012

Talalay, Lauren E. (2004). Heady Business: Skulls, Heads, and Decapitation in Neolithic Anatolia and Greece. Journal of Mediterranean Archaeology 17.2 (2004) 139-163

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s