Baltia

Myyttisen sepän haudoilla

Ulla Moilanen, Turun yliopisto 2007

Itä-Virossa sijaitsevasta Raatverestä tunnetaan rautakautinen asuinpaikka ja kalmisto, joka on tutkittu 1980-luvun alkupuolella Ain Lavin johtamissa kaivauksissa. Kalmiston kaivauksissa paljastui kaksi miehen ruumishautaa, haudat VIII ja XV, jotka Lavi tulkitsi sepän haudoiksi, sillä hautoihin asetetut vasarat ja toisen haudan pihdit viittasivat sepäntöihin. Lisäksi alueelta löydettiin kaksi raudankäsittelypaikkaa, joista toinen sijaitsee asuinpaikalla ja toinen 300 metrin päässä kalmiston itäosassa, vain 20 metrin päässä oletetuista sepän haudoista. Raudankäsittelypaikat olivat näkyvissä kulttuurikerroksessa, ja ne sisälsivät mm. sulatusuunin, kuonaa ja palkeiden savijäänteitä. Kalmiston lähellä sijaitsevasta sulatusahjosta saatiin talteen myös hiiltä, josta teetetty radiohiiliajoitus ajoitti rakenteen 900-luvulle.

Eri puolilta Eurooppaa tunnetaan hautoja, joihin on asetettu antimiksi sepän työvälineistöä. Tanskasta ja Ruotsista sepän haudoiksi tulkittuja hautoja tunnetaan muutamia, Norjasta peräti nelisensataa. Osa Norjan sepänhaudoista on ajoitettu roomalais- tai kansainvaellusajalle, mutta suurin osa ajoittuu merovingi- ja viikinkiajalle. Norjan viikinkiaikaisista miehenhaudoista arviolta n. 10 % on tulkittu sepän haudoiksi. Tavallisesti hauta-antimena on vasara ja pihdit, mutta ovatko sepän työvälineitä sisältävät haudat kuuluneet todellakin sepille?

Roy Larick on etnoarkeologisissa tutkimuksissaan tarkkaillut kenialaisten Lokop-heimon seppien ja sotureiden välisiä vuorovaikutussuhteita. Hänen tutkimuksensa herättävät ajatuksia siitä voisiko samanlaista tulkintaa soveltaa myös hautojen tutkimuksessa. Larickin mukaan kenialaiset soturit tekevät yhteistyötä seppien kanssa ja siten varmistavat tulevan paikkansa kylänvanhimpina. Molemmat ryhmät, sepät ja soturit, ovat marginaalisia, ja heidän yhteistyönsä perustuu materiaalin vaihtoon ja työstöön. Lokop-heimon jäsenillä henkilökohtaiset esineet eivät välttämättä ole yhteydessä varallisuuteen tai poliittiseen valtaan. Sepät ja soturit ovat sekä esineiden tuottajina että käyttäjinä spesialisteja. Näiden ajatusten soveltaminen arkeologiseen hautatutkimukseen voisi vastata kysymyksiin siitä miten spesialisoituminen voisi näkyä hautauksessa tai mikä sepän status on ollut viikinkiajan yhteisössä.

Raatveren hautaukset osuvat aikaan, joilloin uskonnolliset tavat olivat läpikäymässä suurta murrosta. Kristinusko oli vakiintumassa Itämeren ympäristöön, mikä näkyi mm. hautaustapojen muuttumisessa siirryttäessä polttohautauksesta ruumishautaukseen. Eri alueilla Itämeren ympärillä oli samanaikaisesti käytössä erilaisia hautamuotoja, esim. laivalatomuksia, kumpuhautoja ja kivikalmistoja/polttokenttäkalmistoja. Vaikka hautausrituaaleista ei jää näkyviä jälkiä, niitä voi yrittää tulkita hautamuotojen tai –antimien perusteella. Lisäksi hautauksiin vaikuttavat yhteisölliset tekijät kuten esimerkiksi se, kuinka arvostettu henkilö on yhteisössään ollut, sekä hautaajan näkemykset vainajasta. Hautauksen suorittajan suhde vainajaan on tärkeä, sillä juuri hän asettaa hautaan esineen vainajan kanssa ja rakentaa jälkeenpäin haudan päälle monumentin. Koska hautaus on aina suoritettu tietoisesti, jokainen teko hauta-antimien laittamisesta hautaan aina monumentin rakentamiseen voidaan tulkita kommunikaatioksi kuolleen kanssa. Voidaan myös olla sitä mieltä, että sosiaalinen struktuuri ilmenee eri ryhmillä eri tavoin, mikä puolestaan saattaa jättää arkeologiseen aineistoon tiettyjä jälkiä. Sosiaalisiin eroihin voi liittyä esim. hautapaikan valinta tai jokin ero hautausrituaalissa. Jälkimmäiseen saattaa liittyä esine tai ajatus siitä, että esineeseen liittyy tietynlainen merkitys. Tarkastelkaamme siis Raatveren ns. sepänhautojen esineistöä.

Toinen Raatveren haudoista, jotka on tulkittu sepän haudoiksi.

Kuten jo edellä mainittiin, sepäntöihin viittaavia esineitä haudoissa olivat vasarat ja toisen haudan pihdit. Molemmissa haudoissa oli myös aseita ja viikate. Ensiksimainitut voisivat olla vainajan työvälineistöä ja ammatin attribuutteja, mutta aseiden esiintyminen sepän haudassa ei ole itsestäänselvää. Miksi sepän haudasta löytyisi ase tai viikate, joista jälkimmäinen liittyy lähinnä maanviljelykseen? Molemmissa haudoissa oli keihäänkärki, toisessa lisäksi miekka. Haudan VIII miekka onkin ainoa kalmistosta löytynyt, tosin kalmistoa ei ole totaalikaivettu, joten on mahdollista, että löytymättömiä miekkoja saattaa edelleen olla alueen haudoissa.

Aseiden esiintymiseen Raatveren oletetuissa sepänhaudoissa voi olla useita tulkintamahdollisuuksia. Aseet, etenkin miekat, mielletään perinteisesti esineiksi, jollaisia on ollut vain tärkeimmillä henkilöillä. Henkilöllä, joka on haudattu aseiden ja sepäntyövälineiden kanssa, on siis voinut olla korkea status. Arvoasemaan on saattanut vaikuttaa erikoisosaaminen, tässä tapauksessa takominen. Toinen tapa tulkita esineistöä on se, että haudassa olisikin päällikkö ja esineet olisivat yksinkertaisesti johtavassa asemassa olevan varallisuuden merkkejä ja edustaisivat palvelijoita, esim. sepän työvälineet seppää. Molemmissa haudoissa oli lisäksi viikate. Lavi on tulkinnut viikateet merkiksi maan omistuksesta. Haudatut henkilöt olivat siis hänen mielestään maanomistajia. Eri etnografisissa konteksteissa suhtautuminen seppään vaihtelee pelosta ja inhosta kunnioitukseen ja ihailuun. Etnografiset tutkimukset Afrikassa ovat paljastaneet, että esimerkiksi Ghanassa seppien hautoihin on asetettu työvälineistön lisäksi jokin esimerkki sepän käsin tekemästä työstä. Kristina Creutz vetää Raatveren hautojen tulkinnassa analogian Ghanaan: viikatteet voisivat olla haudattujen seppien työnäytteitä. Viikate on melko hankalatekoinen ja hautaan asetettuna sen voisi katsoa kunnioittavan vainajaa. Toisaalta, miksei mikä tahansa haudassa olevista esineistä voisi olla näyte sepän tekemästä työstä, esim. aseet?

Vastaukseksi kysymykseen ovatko Raatveren kaksi hautausta sepän hautoja, voidaan sanoa, että hautojen esineistö ja läheisyydessä sijaitsevat raudankäsittelypaikat yhdessä tekevät sepänhauta-tulkinnasta mahdollisen. Raudankäsittelypaikkoja voidaan tulkita myös eri tavalla. Raudantyöstöä on voitu harjoitettaa myös osana hautausrituaalia.

Raatveren haudasta löytyneet pihdit.

Hautaukset on voitu tehdä samaan aikaan kun kalmiston läheisyydessä sijainneella ahjolla on työskennelty. Samanaikaisuutta puoltaisi sekä ahjon tuhkasta tehty radiohiiliajoitus, että haudasta VIII löytynyt raha ja M-tyypin keihäänkärki. Ahjon sijainti kalmiston välittömässä läheisyydessä, sekä haudasta VIII löytyneessä padassa olleet palaneen ihmiskallon palaset voisivat viitata kansanperinteestäkin tuttuun taikauskoon, joka on liittynyt sepäntyöhön. Mielenkiintoinen vertailukohde astialle ja kallonpalasille löytyy Kvarnbackenin kumpukalmistosta Ahvenanmaalta, josta haudasta nr. 66 löytyi astia, joka sisälsi muutamien muiden löytöjen ohella palamatonta ihmisluuta ja ihmisen hiuksia. Tosin hauta on täysin eri tyyppinen, eikä sisällä sepän työvälineitä, ja vertailu näiden kahden kohteen välillä vaatisi oman tutkimuksensa.

Ruotsalaisen kansanuskon mukaan seppä haki kirkkomaalta luita ahjon alle paremman taontaonnen saamiseksi. Toisaalta luiden löytymiselle sepän haudasta saattaisi olla käyttännöllinen syy, sillä Aleksis Anteinsin mukaan jauhettu luu voi lisätä raudan fosforipitoisuutta. Tässä on kuitenkin eräs ongelma. Luista voi imeyttää rautaan fosforia, mutta ei tiedetä paljonko fosforia voi rautaan tällä tavalla siirtyä. Fosforipitoinen rauta ei myöskään ole kovin kestävää, ja sitä käytetäänkin damaskoinnissa, sillä siinä fosfori lisää kontrastia raudan ja teräksen välille. Tästä herää lisää mielenkiintoisia kysymyksiä. Jos kyseessä on sepän hauta ja jos palanut luu on laitettu hautaan edellämainitun syyn takia, onko Raatveren seppä (tai sepät) hallinneet myös damaskoinnin?

Useiden tutkijoiden mielestä seppä on osallistunut hautausrituaaliin. Kristina Creutz käsittelee väitöskirjassaan sepän yliluonnollista roolia yhteisössä, sekä tähän liittyen hautausrituaaliin kuulunutta sepäntyötä, mistä Raatveren hautaukset voisivat olla esimerkkejä. Ritualisoidussa raudantyöstössä voisi esiintyä myyttisiä ominaisuuksia saanut seppä, puoliksi inhimillisenä, puoliksi jumalallisena hahmona. Vertailun vuoksi Tension and Tradition –teoksessa mainitaan myös Borgissa, Ruotsissa sijaitseva viikinkiaikainen kulttipaikka, jossa on myös tehty sepäntöitä. Useista haudoista myös Suomessa on löytynyt kuonaa, joten voisi olettaa, että raudanvalmistus on jollakin tapaa ollut osana hautausrituaalia. Mats Burströmin mukaan viikinkiajan maailmankuvassa haudalla (tai kuolemalla) ja kuonalla oli samantapainen idea, ja hän esittääkin vertauksen kuonan ja ihmisen välillä. Ideaan liittyy materiaalin muuntuminen toisenlaiseksi. Aivan kuten kuona on aluksi lämmintä, liikkuvaista ja äänekästä, on sitä myös elävä ihminen. Lopulta kuona muuntuu kylmäksi, kovaksi ja liikkumattomaksi, samoin ihminen kuollessaan. Burströmin tulkinta kuonasta kuoleman symbolina ei kuitenkaan ole ainoa teoria siitä miksi haudoissa voi olla kuonaa. L.-E. Englund kannattaa päinvastaista ajatusta ja on selittänyt raudanvalmistuksen symbolisoivan elämän syntymistä. Molemmat tulkinnat ovatkin mielenkiintoisia ja osaltaan vahvistavat kuvaa myyttisiä aspekteja saaneesta sepästä.

Viikinkiaikainen alasin norjalaisesta hautalöydöstä.

Sepän tunnistaminen esihistoriallisesta aineistosta voi olla problemaattista. On vaikea tietää mitä ajatuksia ja odotuksia seppään liitettiin. Oliko seppä käsityöläinen, joka valmisti myös koruja ja teki puutöitä, liittyikö sepän toimeen uskomuksellisia piirteitä, ja valmistiko seppä itse raudan malmista lähtien? Terje Østigårdin mukaan viikinkiajalla seppä-käsiteessä ja sepän sosiaalisessa roolissa tapahtui muutos, ja sepäntyöstä tuli ekonomisempaa kuin aikaisemmin. Esikristillisiin rituaalisiin ominaisuuksiin viittaa hänen mielestään sekin, ettei esimerkiksi Islantiin viety polttohautaustraditiota eikä sieltä löydy myöskään sepän hautoja.

Jos seppä todella oli myyttinen hahmo yhteisössään, miksi Raatveren hautaukset on tehty keskelle kalmistoa, muiden hautojen joukkoon? Hautojen sijainti ei viittaa siihen, että seppä olisi ollut ulkopuolinen tai muusta yhteisöstä erotettavissa oleva henkilö, jonka hautapaikan valintaan olisi kohdistunut tietoista harkintaa. Saattaahan tietysti raudantyöstöpaikan tai ahjon sijainnilla olla myös tämänkaltaista merkitystä. Sen sijaan molemmat sepät ovat saattaneet olla korkealle arvostettuja yhteisönsä jäseniä, ainakin jos tulkinnat sepän haudoista todella pitävät paikkansa, ja jos perinteiseen tapaan oletetaan, että hauta-antimien perusteella voidaan tehdä päätelmiä henkilön arvoasemasta. Myös hautojen tulkitseminen sepän haudaksi on oma kysymyksensä, joka vaatisi lähempää tarkastelua. Suomesta rautakautisia sepän työvälineitä ei juurikaan tunneta, eikä näinollen myöskään hautoja, jotka voisi tulkita sepän haudoiksi. Kaukolan Kekomäen ristiretkiaikaisesta haudasta nro 2 on löytynyt vasara, punsseli ja hiomakivi, mutta myös raaka-aineena käytettyä pronssitankoa, mikä saattaa viitata siihen, ettei kyseessä ole rautaa työstänyt seppä. Myös Laitilan Ristenkömpän röykkiöstä tunnetaan merovingiaikainen vasara ja punsselintapainen esine, mutta nekin ovat melko pienikokoisia. Voisi olla mielenkiintoista pohtia syitä sille miksi Suomen alueella ei sepän työvälineitä asetettu hautoihin, vaikka lähialueilla näin tehtiin.

Viikinkiaikaista esineistöä norjalaisesta sepän haudasta.

Kirjallisuutta:

Barndon, Randi (2006). Myth and metallurgy. Some cross-cultural reflections on the social identity of smiths. Andrén, Anders, Jennbert, Kristina, Raudvere, Catharina (eds). Old Norse religion in long-term perspectives. Origins, Changes, and Interactions. An international conference in Lund, Sweden, June 3-7, 2004. Vägar till Midgård 8: 99-103.

Burström, Mats (1990). Järnframställning och gravritual. En strukturalistisk tolkning av järnslagg i vikingatida gravar i Gästrikland. Fornvännen 85: 261-271.

Bøckman, Jørgen (2007). ”Smedverktøy” fra norske jernaldergraver. En bruksanalyse av redskapene i Jan Petersens oversikt over smedgraver. Hovedfagsavhandling i arkeologi. IAKH, Universitetet i Oslo.

Creutz, Kristina (2003). Tension and Tradition. A study of Late Iron Age spearheads around the Baltic Sea. Thesis and Papers in Archaeology N.S.A 8.Stockholm.

Goldhahn, J. & Oestigaard, T. Smith and death – cremations in furnances in Bronze and Iron Age Scandinavia. Childis, K., Lund, J. & Prescott, C. (eds.). Facets of Archaeology. Essays in Honour of Lotte Hedeager on her 60th Birthday: 215-242. OAS 10.

Hrisoulas, Jim (1993). The Master Bladesmith. Advanced Studies in Steel.United States of America.

Kivikoski, Ella (1963). Kvarnbacken. Ein Gräberfeld der jüngeren Eisenzeit auf Åland. Helsinki.

Larick, Roy(1991). Warriors and Blacksmiths: Mediating Ethnicity in East African Spears. Journal of Anthropological Archaeology 10: 301-318.

Lavi, Ain (1999). Põhja-Tartumaa rauatööst muinas- ja varakeskajal. Eesti Arheoloogia Ajakiri 3 I: 35-62.

Wallander, A. 1989. Smedgravar eller gravar med smides- och snickarverktyg. Genomgäng av definitioner och redskapskombinationer. Tor 22: 105-159.

Østigård, T. & Goldhahn, J. (2007) Rituella specialister i brons- och järnålder – en epilog. Østigård, T. (ed.) Transformatøren – Ildens mester i jernalderen. Rituelle spesialister i bronse- og jernalderen Vol. 2: 187-199. Gotarc Series C, No. 65.

1 reply »

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s