Antiikin Kreikka ja Rooma

Maksuväline, koru, symboli? Rahat haudoissa

Joskus haudoista tai kalmistoista löytyy rahoja. Mitä rahat kertovat vainajasta tai hänet haudanneesta yhteisöstä? Voiko rahan avulla ajoittaa hautauksen? Miten raha haudassa pitäisi tulkita? Rahan symbolisen merkityksen tutkiminen on vaikeaa, ellei mahdotonta, mutta joitakin viitteitä se saattaa antaa. Haudasta vastaan tulevan rahan voi kategorisoida maksuvälineeksi tai ornamentiksi. Rahoja on myös saatettu heittää hautaan uhrina. Rahat on yleensä tulkittu maksuvälineeksi, jos ne ovat hautaan laitettaessa olleet kukkarossa. Kukkarot eivät ole yleensä säilyneet, mutta rahojen tai rahafragmenttien sijainti haudassa ruumiisen nähden voi viitata siihen, että niitä säilytettiin vyötäröllä. Kukkaroissa olevat kolikot voivat olla pelkkiä fragmentteja, kun taas koruina käytetyt rahat ovat yleensä kokonaisia.

Ornamentin merkityksen rahat saavat jos niitä on kannettu muiden korujen lailla. Yleensä rahoihin tehtiin pronssista tai hopeasta pieni kiinnityslenkki, josta raha voitiin pujottaa ketjuun tai lankaan. Joskus rahaan tehtiin pieni reikä, josta lanka tai ketju pujotettiin. Suurin osa rautakautisista haudoista löytyvistä rahoista liittyy kaulaketjuihin, joissa rahat on kiinnitetty helmien väliin. Yleensä kaulakoruina tai riipuksina käytetyt kolikot löytyvät naisten haudoista kun taas kukkarot ovat yleisempiä miesten haudoissa, vaikka tämä ei olekaan kirjoittamaton sääntö. Esimerkiksi Euran Luistarin naisenhaudassa nro 359 oli kolikoita sekä rahakukkarossa että kaulakoruun kiinnitettynä. Myös eräästä miehenhaudasta on löytynyt kaulalle kiinnitetty rahariipus.

Euran muinaispuvun rekonstruktio perustuu Luistarin haudan nro 56 löytöihin, joihin kuuluu helminauha rahariipuksin. Haudan rahat ovat pääasiassa arabialaisia, mutta mukana on myös yksi samanidijäljitelmä, sekä yksi englantilainen ja yksi saksalainen raha. Nuorin raha on lyöty 1018-24.

Vaikka kolikko toisaalta onkin menettänyt arvonsa ketjuun kiinnittämisen jälkeen, on se edelleen ollut käypää hopeaa ja voitu tarpeen tullen ottaa uudelleen käyttöön maksuvälineenä. Riipusten kiinnityslenkit voitiin poistaa, jos raha otettiin uudelleen käyttöön maksuvälineenä. Hopeiset lenkit voitiin myös jättää paikoilleen, sillä maksuarvo perustui hopean painoon. Kätkölöydöistä tunnetaan sekä kiinnityslenkillisiä rahoja että rahoja, joista lenkki on poistettu. Rahariipusten käyttö ajoittuu pääosin 900-luvulle ja 1000-luvun alkuun.

Riipuksina käytettiin usein arabialaisia rahoja niiden suuren koon ja koristeellisuuden vuoksi, mutta Suomesta on löydetty myös skandinaavisia jäljitelmiä bysanttilaisista rahoista. Joskus ketjuissa on sekä aitoja rahoja että jäljitelmiä yhdessä. Oliko kopioita tarkoitus käyttää vaihtotavarana kuten muita hopeakolikoita, vai olivatko ne tarkoitettu nimenomaan koruiksi? Bysanttilaisissa rahoissa oli usein uskonnollista kuvitusta, ristejä ja pyhimyksiä, mikä saattoi lisätä niiden suosiota riipuksina. Saattaisivatko bysanttilaiset rahat riipuksissa kertoa kristinuskon vakiintumisesta? Vai pidettiinkö rahojen kuvia maagisina? Liittyikö rahariipus varallisuuteen vai oliko se vain varma tapa pitää hopeaa tallessa siihen asti kun sitä kipeästi tarvittiin? Vai oliko rahariipus sittenkin vain koru muiden korujen joukossa ja näytti kantajastaan miellyttävältä? On vaikea sanoa mikä merkitys rahakorulla kantajalleen todella oli. Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin mukaan vainajan henkilökohtaisilla koruilla tai muutamalla palalla maksuhopeaa ei välttämättä ole erityistä merkitystä, sillä usein hautojen muut korut tai aseet olivat arvoltaan huomattavasti suurempia.

Jönköpingin kirkkomaahan haudatun naisen suuhun oli asetettu hopeaäyri vuodelta 1583.

Sekä Suomesta että Ruotsista tunnetaan keskiaikaisia hautauksia, joissa kolikko on joskus asetettu vainajan päälle tai heitetty arkun päälle. Itä-Suomen keskiaikaiset hautaukset, joista rahoja tunnetaan, ovat 1200-1300-luvulta. Lapista saamelaishaudoista tunnetaan kolikoita 1500-1600-luvulta. Mutta miksi kolikoita sitten asetettiin hautoihin? Uskottiinko rahan tuovan onnea? Vai oliko raha uhri, kuten Pekka Sarvas on esittänyt?

Mielenkiintoisia ovat ns. Kharonin kolikot. Ne ovat kolikoita, jotka asetettiin vainajien kielen alle, jotta vainaja voisi käyttää niitä maksuna tuonpuoleisessa. Tunnetuin esimerkki on antiikin kreikkalaisten tapa asettaa vainajan kielen alle kolikko, obolin raha, maksuksi Styks-virran lautturille. Joskus obolin rahat asetettiin vainajan silmien päälle. Iso-Britanniasta tunnetaan myöhäiseltä roomalaisajalta hautauksia, joissa vainajan suussa tai silmien päällä on kolikko. Roomalaisella rautakaudella tapa levisi Skandinaviaan asti. Ruotsista samantapaisia hautauksia tunnetaan muutama. Suomesta on Mikkelin seudulta pari tapausta, joissa vainajan suuhun on asetettu kolikko. Kaarinan Kirkkomäestä on kolikoita ainakin pääkallon läheltä, mutta on epävarmaa ovatko kolikot koskaan olleet vainajan suussa. Itä-Suomen hautaukset ovat myös varsin myöhäisiä, selvästi keskiaikaisia, joten niihin voi tuskin liittää teoriaa Kharonin kolikosta.

solidus

Kansainvaellusaikainen hautalöytö Vöyrin Gulldyntistä: Solidus, myöhäisroomalainen kutaraha on lyöty Ravennassa keisari Valentianus III:n aikana (425-455). Rahassa on reikä, joten sitä on käytetty riipuksena. Kuva: Finna.fi

Ruotsista on rahoja hautalöydöissä kaiken kaikkiaan kaksi kertaa enemmän kuin Suomesta, mutta rikkaissakin ruotsalaisissa haudoissa on varsin vähän rahoja. On esitetty, että rahat olisivat symbolinen maksu tuonpuoleisessa, vaikkakin tavan harvinaisuuden huomioon ottaen uskomus tuskin ollut kovin laajalle levinnyt. Anne-Sofie Gräslundin mukaan tapa antaa vainajalle mukaan rahaa on uplantilainen ja viittaa venäläiseen ja bysanttilaiseen vaikutukseen. Venäläisen Potinin mukaan tapa on sensijaan suomalais-ugrilainen, ei slaavilainen tai kreikkalainen, sillä sitä esiintyy Luoteis-Venäjällä suomensukuisten kansojen parissa. Potin lisää myös, että mikäli haudassa on rahojen lisäksi vaaka, vainaja on ollut kauppias. Laatokan kaakkoispuolelle ja Inkerinmaalla on nähtävissä keskittymiä, mutta kaikki rahoja sisältävät hautaukset ovat 900-luvulta tai jopa myöhäisempiä, siis nuorempia kuin Suomessa. Venäjän hautalöydöissä rahat on yleensä laitettu vainajan käteen tai rinnan päälle.

Gotlannista löytynyt dirhami, joka on lyöty Kalifaateissa 895/896. Samanlaisia arabialaisia hopearahoja kulkeutui Suomeen, jossa niitä käytettiin sekä koruina että pilkottuna maksuvälineenä.

Noin 700-luvun Saksassa englantilais-friisiläinen kauppa vaikutti rahojen asettamiseen hautoihin. 750-luvulta lähtien yleistyi tapa asettaa hautaan yksi raha. 1100-1200-luvulla tapa oli laajalle levinnyt, mutta harvinaistui sen jälkeen. Merkitystä on jälleen hankala arvailla, sillä kysymyksessä ovat kristityt haudat. Jos haudoista löytyvät rahat ovat kovin fragmentaarisia, niitä ei välttämättä pysty tunnistamaan eikä siten myöskään ajoittamaan. Jos ne ovat kokonaisia ja luettavissa, niistä käy ilmi lyöntivuosi. Näin ollen ne antavat relatiivisen terminus post quem ajoituksen: Rahaa eikä siten myöskään vainajaa ole voitu haudata ennen rahan lyöntivuotta. Rahoja ei kuitenkaan voi varsinaisesti käyttää, ainakaan yksin, hautausten ajoittamiseen, vaikka ne olisivatkin kokonaisia ja tunnistettavissa. Täytyy muistaa, että rahojen kulkeutuminen Skandinaviaan ja Suomeen vei aikaa, sillä usein ne kulkivat monien välikäsien kautta. Vielä tänne saavuttuaankin ne saattoivat olla käytössä pitkiä aikoja. Siksi myös muut haudan esineet tulisi ottaa huomioon analyysejä tehtäessä, ja rahoja miettiä kenties mieluummin osana löytökontekstia kuin etsiä niille erityismerkitystä yksittäisinä hautalöytöinä. UM, Turun yliopisto 

Kirjallisuutta:

Granberg, Beatrice (1952). Arabiska mynt från ett skelettgravfält på Kjuloholm i Kjulo sn. Finskt Museum 1952: 5-17

Gräslund, Anne-Sofie (1967). Charonsmynt i vikingatida gravar? Tor XI: 168-197.

Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa (1982). Luistari I. The Graves. SMYA 82:1. Helsinki.

Sarvas, Pekka (1972). Länsi-Suomen ruumishautojen raha-ajoitukset. Helsingin yliopiston arkeologian laitoksen monisteita 6. Helsinki.

Schmiedehelm, M.H. (1983). Koillis-Viron varhaisrautakausi 500 eaa. – 500 jaa. Helsingin yliopiston arkeologian laitoksen monisteita 31. Helsinki.

Stevens, Susan T. (1992). Charon’s Obol and Other Coins in Ancient Funerary Practice. Phoenix Vol. 45, No. 3: 215-229

Svetikas, Eugenijus: Coins in Lithuanian Burials Between the Late Fourteenth and Early Eighteenth Centuries: a Christian Custom and its Semantics. http://www.istorija.lt/lim/LIM99s-02svetikas.htm (summary)

Talvio, Tuukka (2002). Coins and Coin Finds in Finland AD 800-1200. Iskos 12. Helsinki.

Talvio, Tuukka (1978). Coin Imitations as Jewelry in Eleventh-Century Finland. Finskt Museum 1978: 26-38.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s